PILVEN VARJO TARU VÄYRYNEN NUORTENROMAANI PÄÄLLYS ILKKA KÄRKKÄINEN KUSTANTAJA WSOY, 1989 SIVUJA 158

Helikopteri putosi Ahvenistolla kauniina kevätpäivänä 1984 ja kieri väkijoukkoon surmaten viisi ihmistä. Noin uskomatonta asiaa ei kirjaan uskaltaisi keksiä, joten se onkin totta. Mutta Kristaa ja Jasua, jotka juoksivat pois helikopterin alta ja pelastuivat kokeakseen jo seuraavassa kuussa monin verroin pahempaa, ei koskaan ole ollut olemassa. Silti heidän tarinansa on tosi. Avaa lehti minä päivänä hyvänsä, aina löydät sen. Jossain toistuu joka päivä vain vähäisin muutoksin se mitä nämä nuoret kokivat. Ihan ensimmäiseksi varoitus: et varmasti halua lukea tätä kirjaa. Ja jos tästä varoituksesta huolimatta luet sinulle jää paha olo. Kerron asioista joita ei pitäisi olla olemassa. Esitän kysymyksiä joihin en osaa vastata – etkä osaa sinäkään. Tällaista kirjaa ei ehkä pitäisi kirjoittaa ollenkaan. En haluaisi kirjoittaa tätä. Mutta nyt tuntuu että on pakko. Viisi vuotta olen yrittänyt unohtaa. Nyt yritän muistaa. Olen Henna, 22-vuotias sosiaalikasvattajaopiskelija. Silloin viisi vuotta sitten asuin nuorisokodissa. Aina kun kerron tuon, kenelle hyvänsä, saan heti selittää ettei se ollut koulukoti. En ollut tehnyt mitään pahaa joutuakseni sinne. Sinne ei yleensäkään jouduttu, sinne päästiin. Niin sen kokivat melkein aina nekin jotka sijoitettiin koska ne olivat jo "oireilleet häiriökäyttäytymisellä". Se oli ammattiauttajien peiteilmaus sille että nuorella oli juopumuspidätyksiä, koulupinnausta, näpistelyä, mitä hyvänsä mikä niiden mielestä oli ei-toivottavaa. Parhaan ystäväni Kristan kohdalla häiriökäyttäytymisenä pidettiin muun muassa sitä että hän tappeli, vaikka minun kannaltani se oli aina ollut hänen parhaita puoliaan. Krista oli pelkäämätön, vankkumaton suoja jonka varassa meikäläinen nynny liikkui turvallisesti missä hyvänsä. "Älä sitä lyö, sen kaveri on se Krista", oli tuttua jo alaluokilta. Minä ja Krista olimme ystävät lapsesta asti. Asuimme vierekkäisissä omakotitaloissa mäntyisellä rinteellä niin sanotusti hyvässä kaupunginosassa, jossa oli isoja taloja isoilla tonteilla ja pihoissa paljon autoja ja vähän lapsia. Kristan koti oli kaksikerroksisessa punatiilitalossa, minun laatikkomaisessa keltatiilitalossa. Krista oli kasvatti, mutta ymmärsi tuskin lapsena itsekään mitä se merkitsi. Hänen kasvatusvanhempansa kyllä muistivat usein mainita että hänet oli otettu kurjista oloista ja hänen piti olla kiitollinen. Mutta hän ei noita kurjia oloja muistanut ja kiitollisuuden vaatimus tuntui samanlaiselta nalkutukselta kuin käskyt olla kohtelias tai reipas. Kun Krista sitten tuli murrosikään selveni kerralla mitä oli olla kasvatti. Hän kuunteli Hassisen konetta mikä hänen kasvatusvanhempiensa mielestä oli jumalanpilkkaa. Hän osti keskikaljaa ja joi sitä perjantai–iltaisin. Hän alkoi polttaa tupakkaa. Lyhyesti: hän käyttäytyi suurin piirtein niin kuin muutkin tuntemamme sen ikäiset. Ja hänen kasvatusvanhempansa käyttäytyivät aluksi suurin piirtein niin kuin muidenkin vanhemmat. He kielsivät, suuttuivat, äiti itkikin ja kysyi mikä kasvatuksessa oli mennyt vikaan. Kristalle annettiin tarkat kotiintuloajat niin kuin monelle muullekin yritettiin. Hän ei noudattanut niitä niin kuin ei moni muukaan. Ja sitten kasvatusisä ilmoitti että heidän kestokykynsä oli loppu. Hän oli soittanut sosiaalitoimistoon ja irtisanonut hoitosopimuksen. Hän pyysi Kristalta avaimen pois. Krista oli siirretty takaisin sosiaalitoimen vastuulle. Krista oli kiireesti majoitettava jonnekin, ja hänet otti nuorisokoti. Hän oli järkyttynyt ensin, mutta myös loukkaantunut. Erityisesti häntä raivostutti lista rikkeistä, joihin hän vanhempien kanssa neuvotelleen sosiaalityöntekijän mielestä oli syyllistynyt. Keskikaljapullot olivat vakava alkoholiongelma. Fritsut kaulalla olivat sukupuolista holtittomuutta. Luvatta isän pöydältä otetut tupakat olivat varkaus. Pinnaaminen liikuntatunnilta, jolta puoli luokkaa oli jäänyt pois, oli koulunkäyntihaluttomuutta. Krista oli siis hyvin pienellä näytöllä hyvin paha tyttö. Ja kun hänet nuorimpana yritettiin asettaa nuorisokodin nuorten arvojärjestyksessä pohjalle hän näytti tappelutaitonsa. Sillä hän saavutti nuorten kunnioituksen, mutta vahvisti aikuisten käsitystä hänestä tosi hankalana tapauksena. Krista alkoi kuitenkin nopeasti viihtyä nuorisokodissa. Hän sanoi että suurin helpotus oli ettei kukaan enää käskenyt olemaan kiitollinen. Ja Hassisen konetta sai kuunnella. Hän kävi viikottain kasvatusvanhempiensa luona ja nämä alkoivat jonkin ajan kuluttua puhua että hän saisi muuttaa takaisin, kunhan vain lupaisi... – Ja sit tulee loputon lista, hän selitti minulle. – Ne kertoo ittensä läkähdyksiin mitä mun vaan tarttee luvata. Ja sit ne sanoo että ne ostaa mulle jotain kivaa jos mä tuun ja oon kunnolla. Vietin melkein kaikki illat Kristan luona nuorisokodissa. Sitä ihan naureskeltiin, jotkut ohjaajat puhuivat "meidän Hennasta".

Paluu selaimen komennolla