KISSAN KUOLEMA TARU VÄYRYNEN NUORTENROMAANI KANNEN KUVA PENTTI KAREINEN ULKOASU ULLA VUORINEN KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 1990 SIVUJA 174

Elokuun ilta oli vielä aavistuksen lämmin, tuuli etelästä. Pimeys oli samettista, se kietoi pihapiirin ja talot syliinsä kuin nainen. Metsä kohisi pihapiirin laidoilla, huokaili tuulen alla. Oli yksinäistä. Ari sammutti savukkeen jota oli tullut pihalle polttamaan. Hänen takanaan oli valaistu suorakaide, päivystyshuoneen ikkuna. Piha oli pimeä muuten, Korpirannan koulukodissa säästettiin sähköjä. Henkilökunnan asuintalotkin olivat pimeinä, oli jo aika myöhä. Ja jokainen ilmeisesti säästi henkilökohtaisestikin, sillä kukaan ei polttanut omaa porrasvaloaan joka meni omaan sähkölaskuun. Oli perjantai-ilta. Kaupungilla, noiden metsien takana, vain kolmentoista vaivaisen kilometrin päässä kiersivät nuoret kortteliralliaan, autoin tai jalan, eväinä keskikaljaa tai kirkasta, tai olivat mukana muuten vain. Täällä oli kahdeksan nuorta kaiken ulkopuolella, seitsemän komennettuna huoneisiinsa, takalukossa olevien ulko-ovien ja panssariverkolla varmistettujen ikkunoiden takana ja yksi palkan edestä heitä vahtimassa. Oli ollut typerää tulla tänne töihin. Ensimmäistä kertaa Ari antoi itsensä ajatella noin. Hän oli tullut tänne innoissaan. Koko lukioajan hän oli kuvitellut sopivansa työhön jossa voisi auttaa vaikeuksiin joutuneita ihmisiä. Jossain tulevaisuudessa hän ajatteli olevansa kenties psykologi tai muuta vastaavaa, kasvattaja tai laitosjohtaja. Ammattiauttaja kumminkin. Työpaikka ohjaajana koulukodissa oli vastavalmistuneesta ylioppilaasta tuntunut lottovoitolta: palkka ja tutustuminen työhön samalla kertaa. Korpirannan koulukotiin tultuaan hän sitten nopeasti oli tajunnut, että suurin osa työtovereista ei ollut päässyt tähän työhön vaan joutunut. Ja nekin jotka samoin kuin hän olivat aluksi tulleet toiveammattiinsa olivat pettyneitä ja olisivat siirtyneet muualle jos vain olisivat voineet. Työ oli raskasta, mutta se ei ollut pahinta. Pahinta oli että työ tuntui järjettömältä, tarpeettomalta, jopa väärältä. Tässä hän seisoi lämpimän yön sylissä, yön joka oli luotu nuorten liikkumiseen, kohtaamiseen, rakastumiseen. Tässä hän kaipasi kaupungille nähdäkseen tytön, tutun tai tuntemattoman, silmissä lupauksen ja kokeakseen elokuun yön niinkuin se kokea piti. Ja hänen tehtävänsä oli estää seitsemää muuta kaipaavaa nuorta pääsemästä sinne minne hän itsekin kaipasi. Perjantai-ilta oli kyllä iltalomailta, mutta iltaloma koulukodista tarkoitti paluuta kello yksitoista jolloin kaupungilla vasta alkoi tapahtua. Ja iltaloman sai vain jos oli käyttäytynyt hyvin koko viikon. Tänään sen olisivat saaneet Siru ja Jufe. Mutta Siru oli ujo kolmetoistavuotias joka ei lähtenyt kaupunkiin ilman toisen tytön seuraa ja Jufe oli nuorista ainut joka ei sinne halunnut. Jufe oli peruspelkuri, laiha punatukkainen punkkaripoika, hurjan näköinen mutta äärimmäisen rauhaa rakastava - ja joutui aina hakatuksi jos lähti nuorison liikkumispaikoille, ilmeisesti huomiotaherättävän ulkomuotonsa ja selvästi näkyvän pelokkuutensa takia. Ilse, Perttu ja Jekku olivat ulkonaliikkumiskiellossa koska olivat viime viikolla syyllistyneet murtoon läheiselle huoltoasemalle. Muita seurauksia siitä ei tulisi, sillä porukan vanhinkin, Perttu, täyttäisi viisitoista vasta ensi kuussa. Mimosa oli menettänyt iltalomansa koska oli kieltäytynyt siivoamasta hänelle määrättyä aluetta ja Nitta koska oli keskiviikkona karannut omalle lomalle, treffeille jonkun panssarijääkärin kanssa. Kenen, sen perässä ei pysynyt. Nitta oli käynyt läpi suunnilleen koko komppanian. Ari sytytti uuden tupakan. Yövuorot olivat tylsyyden huippu muutenkin saati sitten yönä jolloin olisi ollut parempaakin tekemistä. Hän näki mielessään Nitan nauruiset silmät kun tyttö oli tullut toivottamaan hyvää yötä. Nitalla oli ollut yllään läpinäkyvä yöpaita, kauniit rinnat olivat kuultaneet sen läpi ilkkuen. Tytön katse oli liukunut yli kuin kosketus. Nitta oli seitsemäntoista ja täysi aikuinen ainakin siinä mielessä kuin Ari itse kahdeksantoista ikävuotensa kanssa oli aikuinen. Mutta vain toisen aikuisuus tunnustettiin. Niin, tässä sitä kelpasi olemaan vahdissa, myöntämään ja kieltämään, tekemään raportteja Nitan käytöksestä. Ikäero ei siihen oikeuttanut vaan asema: toinen oli ohjaaja, toinen sosiaalilautakunnan huostaanottama. Ja Nitan puolustautumiskeinoksi jäi vain silmien äänetön nauru. Tehokas keino kyllä, se nolostutti ja hämmensi muutakin henkilökuntaa. Nittaa pidettiin vakavasti ongelmaisena vaikkei hän ollut koskaan tehnyt varsinaisia rikoksia eikä etsinyt järjestelmällisesti tappelumahdollisuuksia. Mutta hän oli onnistunut varjelemaan jonkinlaisen itsekunnioituksen ja näissä oloissa sellainen nuori rikkoi kuvion pahemman kerran.

Paluu selaimen komennolla