|
KISSAN KUOLEMA TARU VÄYRYNEN NUORTENROMAANI KANNEN KUVA PENTTI KAREINEN ULKOASU ULLA VUORINEN KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 1990 SIVUJA 174 |
Elokuun ilta oli vielä aavistuksen lämmin,
tuuli etelästä. Pimeys oli samettista, se kietoi pihapiirin ja talot syliinsä
kuin nainen. Metsä kohisi pihapiirin laidoilla, huokaili tuulen alla. Oli yksinäistä. Ari sammutti savukkeen jota
oli tullut pihalle polttamaan. Hänen takanaan oli valaistu suorakaide,
päivystyshuoneen ikkuna. Piha oli pimeä muuten, Korpirannan koulukodissa
säästettiin sähköjä. Henkilökunnan asuintalotkin olivat pimeinä, oli jo aika
myöhä. Ja jokainen ilmeisesti säästi henkilökohtaisestikin, sillä kukaan ei
polttanut omaa porrasvaloaan joka meni omaan sähkölaskuun. Oli perjantai-ilta.
Kaupungilla, noiden metsien takana, vain kolmentoista vaivaisen kilometrin
päässä kiersivät nuoret kortteliralliaan, autoin tai jalan, eväinä
keskikaljaa tai kirkasta, tai olivat mukana muuten vain. Täällä oli kahdeksan
nuorta kaiken ulkopuolella, seitsemän komennettuna huoneisiinsa, takalukossa
olevien ulko-ovien ja panssariverkolla varmistettujen ikkunoiden takana ja yksi
palkan edestä heitä vahtimassa. Oli ollut typerää tulla tänne
töihin. Ensimmäistä kertaa Ari antoi
itsensä ajatella noin. Hän oli tullut tänne innoissaan. Koko lukioajan hän
oli kuvitellut sopivansa työhön jossa voisi auttaa vaikeuksiin joutuneita ihmisiä.
Jossain tulevaisuudessa hän ajatteli olevansa kenties psykologi tai muuta
vastaavaa, kasvattaja tai laitosjohtaja. Ammattiauttaja kumminkin. Työpaikka
ohjaajana koulukodissa oli vastavalmistuneesta ylioppilaasta tuntunut
lottovoitolta: palkka ja tutustuminen työhön samalla kertaa. Korpirannan
koulukotiin tultuaan hän sitten nopeasti oli tajunnut, että suurin osa
työtovereista ei ollut päässyt tähän työhön vaan joutunut. Ja nekin jotka
samoin kuin hän olivat aluksi tulleet toiveammattiinsa olivat pettyneitä ja
olisivat siirtyneet muualle jos vain olisivat voineet. Työ oli raskasta, mutta se ei
ollut pahinta. Pahinta oli että työ tuntui järjettömältä, tarpeettomalta,
jopa väärältä. Tässä hän seisoi lämpimän yön sylissä, yön joka oli luotu
nuorten liikkumiseen, kohtaamiseen, rakastumiseen. Tässä hän kaipasi
kaupungille nähdäkseen tytön, tutun tai tuntemattoman, silmissä lupauksen ja
kokeakseen elokuun yön niinkuin se kokea piti. Ja hänen tehtävänsä oli estää
seitsemää muuta kaipaavaa nuorta pääsemästä sinne minne hän itsekin kaipasi. Perjantai-ilta oli kyllä
iltalomailta, mutta iltaloma koulukodista tarkoitti paluuta kello yksitoista
jolloin kaupungilla vasta alkoi tapahtua. Ja iltaloman sai vain jos oli
käyttäytynyt hyvin koko viikon. Tänään sen olisivat saaneet Siru ja Jufe.
Mutta Siru oli ujo kolmetoistavuotias joka ei lähtenyt kaupunkiin ilman
toisen tytön seuraa ja Jufe oli nuorista ainut joka ei sinne halunnut. Jufe
oli peruspelkuri, laiha punatukkainen punkkaripoika, hurjan näköinen mutta
äärimmäisen rauhaa rakastava - ja joutui aina hakatuksi jos lähti nuorison
liikkumispaikoille, ilmeisesti huomiotaherättävän ulkomuotonsa ja selvästi
näkyvän pelokkuutensa takia. Ilse, Perttu ja Jekku olivat ulkonaliikkumiskiellossa
koska olivat viime viikolla syyllistyneet murtoon läheiselle huoltoasemalle.
Muita seurauksia siitä ei tulisi, sillä porukan vanhinkin, Perttu, täyttäisi
viisitoista vasta ensi kuussa. Mimosa oli menettänyt iltalomansa koska oli kieltäytynyt
siivoamasta hänelle määrättyä aluetta ja Nitta koska oli keskiviikkona
karannut omalle lomalle, treffeille jonkun
panssarijääkärin kanssa. Kenen, sen perässä ei pysynyt. Nitta oli käynyt läpi
suunnilleen koko komppanian. Ari sytytti uuden tupakan.
Yövuorot olivat tylsyyden huippu muutenkin saati sitten yönä jolloin olisi
ollut parempaakin tekemistä. Hän näki mielessään Nitan nauruiset silmät kun
tyttö oli tullut toivottamaan hyvää yötä. Nitalla oli ollut yllään läpinäkyvä
yöpaita, kauniit rinnat olivat kuultaneet sen läpi ilkkuen. Tytön katse oli
liukunut yli kuin kosketus. Nitta oli seitsemäntoista ja täysi aikuinen
ainakin siinä mielessä kuin Ari itse kahdeksantoista ikävuotensa kanssa oli
aikuinen. Mutta vain toisen aikuisuus tunnustettiin. Niin, tässä sitä kelpasi olemaan vahdissa, myöntämään ja kieltämään, tekemään raportteja Nitan käytöksestä. Ikäero ei siihen oikeuttanut vaan asema: toinen oli ohjaaja, toinen sosiaalilautakunnan huostaanottama. Ja Nitan puolustautumiskeinoksi jäi vain silmien äänetön nauru. Tehokas keino kyllä, se nolostutti ja hämmensi muutakin henkilökuntaa. Nittaa pidettiin vakavasti ongelmaisena vaikkei hän ollut koskaan tehnyt varsinaisia rikoksia eikä etsinyt järjestelmällisesti tappelumahdollisuuksia. Mutta hän oli onnistunut varjelemaan jonkinlaisen itsekunnioituksen ja näissä oloissa sellainen nuori rikkoi kuvion pahemman kerran. |
Paluu selaimen komennolla