AURINKO ASTUNUT MEREEN TARU VÄYRYNEN ROMAANI KANNEN KUVA JA ULKOASU JYRKI PIETILÄ KUSTANTAJA KARISTO, 1991 SIVUJA 208

Maisemat aina samat. Kesät talvet, satoi tai paistoi. Juna halkoi maisemaa kuin tönkkö lisko, luikertelemaan pystymättä. Kiiti raidettaan kuin ihmiselämä. Kuljetti pientä ihmiselämää, yhtä muiden joukossa. Koskaan ei tultu perille. Hämeenlinnasta Helsinkiin aamuin. Helsingistä Hämeenlinnaan illoin. Juna ja ihminen. Ja muita junia, muita ihmisiä. Junan mentyä halkaistu maisema eheytyi. Ihminen jota juna paiskoi päivittäin edestakaisin oli aina kuin eksyksissä. Mona kirjoitti ajatuksissaan kirjaa. Niin hän teki usein työmatkoillaan. Kun lapset olivat pieniä hän oli neulonut niille. Potkuhousuja ensin, vanttuja ja sukkia sitten. Nyt ei äidin tekemä enää kelvannut. Itsensä päälle hän ei ollut tekeleitään koskaan kelpuuttanutkaan. Hän pukeutui hyvin -- hänen käsityönsä eivät olleet riittävän tasokkaita täyttämään niitä laatuvaatimuksia jotka hän asetti vaatteilleen. Lapsille ne olisivat joutaneet välttää. Niiden vaatehankinnat tulivat kalliiksi. Toki lapset olivat arvokkaita, varsinkin niin vaikeilla hoidoilla monen epäonnistumisen jälkeen saadut kuin Salla ja Virva, mutta rahaa niihin ei pitänyt tuhlata, oli tärkeämpiäkin kohteita. Tuhlasiko hän lapsiinsa muutakaan rajallista annettavaa, kuten aikaa tai rakkautta? Naisen ikuinen syyllisyys! Esa ei varmasti koskaan pohtinut tällaista. Eikä ollut työmatkoillaan neulonut lapsille. Ei neulonut Monakaan enää. Neuletöiden loputtua hän oli valmistellut junassa lisensiaattityötään. Matkan lyhyys oli harmittanut silloin, perilletulo katkaisi ajatukset. Viime vuonna vielä hän oli yrittänyt valmistella luentoja, mutta ei enää. Nyt hän katseli maisemia ja kirjoitti ajatuksissaan kirjaa. Vain ajatuksissaan, ei riviäkään paperille koskaan. Hän luennoi kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoille yliopistolla, viransijaisena tosin, mutta pääsisi ehkä vakinaiseksi. Jos jaksaisi matkustaa aamuin illoin. Esa ei suostunut muuttamaan Helsinkiin. Esa tunsi olevansa huipulla, hän johti Hämeenlinnan kultturitoimea. Ei suostunut ymmärtämään, että hänen saavuttamansa kukkula oli vain kumpare keskellä käpykylää. Mona pyrki korkeammalle. Mutta ei kirjailijana. Niillä markkinoilla sai siskon mies rauhassa pullistella suuruuttaan. Ja pullistelikin. Ei silti etteikö hän olisi osannut. Mutta luova työ oli aina uhkapeliä, hän sijoitti varmoihin asioihin. Tutkimuksiin, arvosteluun. Niissäkin saattoi erehtyä, muttei kovin pahasti jos seurasi aikaansa. Sivuutettiin Korsoa. Sokevan kyltti oli vaihtanut paikkaa vuosia sitten. Ilman sen tunnuslepakkoakin paikka oli silti ruma. Radan varressa kaikki oli rumaa. Satunnainen kaunis haihtui hetkessä, ruma pysyi. Yli kaksi tuntia päivässä junassa riitti vakuuttamaan ihmisen siitä ettei estetiikkaa ollut elämässä, taiteessa vain. Mona hahmotteli itsensä kirjaan, joka ei koskaan siirtyisi paperille. Tyylikäs nainen, suora ryhti, huolellinen meikki. Vaatetus hillittyä mutta hintavaa. Täytyi näkyä ulospäin ettei hän ollut VR:n vaunusiivooja kotimatkalla Pasilan varikoilta. Mutta täytyi myös erottua konttorikukkasista. Yksi sellainen nuokkui vastapäätä. Vaaleanpunaisessa pörröpuserossa kiilteleviä valkoisia helmiä. Monan ylenkatse saavutti onnellisen hyvinvoinnin tilan kuin Raamatun fariseuksella. Minä kiitän sinua Jumala, etten ole niin kuin tuo... Mona (nimi myös kirjassa oli Mona, ei ollut tarvetta peitenimiin kun tuotos ei koskaan ilmestyisi luettavaksi) katseli hajamielisesti Keravan asemaa, jossa ihmiset putkahtelivat maan sisään ja taas tunnelista pinnalle kuin uudestisyntyen. Silti ihminen ei voinut palata äitinsä kohtuun ja syntyä uudestaan. Raamattua. Että juna toikin mieleen perusasioita. Minä osaisin, Mona ajatteli. Kirjoittaisin yhtä hyvin kuin Antti, paremminkin, jos siihen alkaisin. Mutta luennoiminen, tutkiminen oli paitsi turvallisempaa myös rahallisesti tuottoisampaa. Pääsi toistamaan arvionsa moniin kanaviin kun oli luonut yhteydet. Antoi punnitut tuomionsa, korkealle hinnoitellut. Tietysti siinäkin oli riskinsä. Kun Antti julkaisi esikoiskirjansa Mona oli tehnyt arvostelun hiukan yläkanttiin, lojaalisuudesta siskon miestä kohtaan. Siitä oli tullut sota. Toinen arvostelija, paljon nimekkäämpi, oli teilannut kirjan. Mona oli pysynyt kannassaan, osaksi uskoen siihen. Antti oli aika hyvä Suomen nykykirjallisuuden matalassa profiilissa, kiinnostava kuin finni sileässä naamassa. Mutta tärkein syy oli ollut taistelunhalu. Hän oli tuomionsa antanut ja puolusti sitä. Piti olla johdonmukainen pysyäkseen uskottavana. Ja Mona oli saanut puolustajia Antille ja itselleen. Koko episodi oli lopulta kohottanut hänen arvoaan asiantuntijana joka tiesi. Antin seuraava kirja oli ollut menestys.

Paluu selaimen komennolla