OLLI-MATTI RONIMUS

TARU VÄYRYNEN

 OMA KIRJA - KIRJA KERRALLAAN, HELSINKI 2005

SIVUJA 156

 

Tunsin Olli-Matti Ronimuksen puolenkymmentä vuotta, ja kävimme yhdessä läpi hänen muistojaan. Järjestelimme valokuvia, ja hän esitteli niiden henkilöitä ja paikkoja, selitti tapahtumia. Luimme hänen vanhoja tekstejään ja vähän uudempiakin, joita puhtaaksikirjoitin. Joskus hän halusi minun haastattelevan häntä, mutta yleensä minun ei tarvinnut kysellä, hän oli miettinyt valmiiksi, mitä kertoisi.

   Tarkoitus oli, että auttaisin häntä tekemään muistelmiaan. Laadin käsikirjoituksia, jotka aina hylättiin uusien suunnitelmien takia. Viimeisimmän niistä kävimme läpi hänen kotonaan Helsingissä Albertinkadulla elokuussa 2004. Hän oli silloin 75-vuotias, ja hänen keuhkosyöpänsä oli jo lähettänyt etäispesäkkeitä. Hänellä oli muistihäiriö, joka oli tutustuessamme ollut vasta aavistuksenomaisesti alullaan, mutta joka jo haittasi työskentelyämme ratkaisevasti. Kaiken mitä olimme tehneet ja miten olimme sopineet toimivamme hän jonkin ajan kuluttua unohti, joten samoja asioita käsiteltiin yhä uudelleen ja suunnitelmat muuttuivat. Siitä oli myös etua, minulle selvisi, mikä hänen kertomuksissaan ja aikeissaan oli pysyvää, mikä tilanteiden mukaan vaihtelevaa.

   Elokuussa 2004 Olli-Matti oli tapansa mukaan lukenut viimeisimmän käsikirjoitukseni huolellisesti, ja kävimme hänen elämäkertaansa läpi vuoteen 1968 saakka. Hän sanoi, että kirjoittamani teksti vastasi nyt täysin sitä, mitä hän tarkoitti. Oli kuitenkin sellaista, mitä hän olisi halunnut lisättävän, ja erityisen paljon sitä oli vuodesta 1968 alkaen. Käsikirjoituksen loppuosaa hän ei enää jaksanut ryhtyä kanssani tarkastelemaan.

   – Samantekevää, vaikka se valmistuisi vasta kuolemani jälkeen, hän sanoi.

   Sehän tarkoitti tietenkin, että hänen muistelmansa eivät valmistuisi. Olin kirjoittanut ne minämuotoon Olli-Matin kerronnaksi. Hänen kuolemansa jälkeen saatoin kirjoittaa vain oman versioni siitä, mitä hän oli minulle kertonut. Tiesin hänen luottavan siihen, että tekisin sen. Siksi tunsin velvollisuudekseni kirjoittaa ja myös julkaista tämän. Omakustanteeseen päädyin, koska en saanut kustantajia kiinnostumaan hankkeesta.

   Olli-Matin fyysisen ja psyykkisen toimintakyvyn vähitellen heiketessä yhteydenpitomme luonne muuttui. Tapasimme harvakseltaan, mutta hän soitti melkein päivittäin ja kävi pitkissä puheluissaan läpi asiat, joista hän sillä hetkellä iloitsi tai oli huolissaan. Vaikea sairaus sai hänen sovinnaisen käytöksensä murtumaan, ja tulimme toisillemme todella läheisiksi. Kasvoin rakastamaan häntä, niin kuin hyvää ja kaunista rakastaa. Kun hän kuoli, menetin minulle hyvin paljon merkinneen ihmisen.

   Luulen tietäväni, mitä hän halusi kertoa. Sen kirjoittaminen ei kuitenkaan ole yksinkertaista, sillä se koostuu kahdesta osittain yhteensopimattomasta tarinasta. Toinen kertoo onnellisesta miehestä, joka lensi pitkän kesän poikki iltaan, toiseen kuuluu suuria suruja.

   Olli-Matti kertoi mielellään hyvistä ja onnellisista kokemuksista. Vaikeudet ja pettymykset hän mainitsi lyhyesti, mutta antoi luettavakseni kirjeenvaihtoaan ja kirjelappusia, päiväkirjojaan ja muistiinpanoja. Kun kysyin, mitä saan kertoa siinä tapauksessa, että teos valmistuu vasta hänen kuoltuaan, hän sanoi: – Kerro kaikki.

   Kaikkea ei voi kertoa, aina pitää valita. Yritän kertoa Olli-Matti Ronimuksen elämästä sen mitä hän minun mielestäni halusi kertoa. Vaikka luulen tuntevani hänen tarkoituksensa, voin tietenkin olla täysin väärässä. Mutta totta on ainakin, että näin minä hänen kertomansa koin.

   Olli-Matti Ronimus oli runoilija. Hänen tuotantonsa on pieni, neljä runokokoelmaa, jotka julkaistiin vuosina 1958-1967. Nuo neljä kokoelmaa ovat kuitenkin erikoislaatuisen taiturillista runoutta, sukua ranskalaiselle surrealismille, mutta tinkimättömän yksilöllisesti.

   Kirjoittamistavastaan hän totesi: – Minulla jokainen runo liittyy tapahtumaan, inspiroivaan sysäykseen. En pysty tekemään mitään pakon edessä. Minussa ei ole lainkaan virkamiesmäistä kykyä kirjoittaa käskystä tai edes silloin, kun toivoisin saavani jotain aikaiseksi.

   Ronimuksen runous on sekä vaikeaa että helppoa: vaikeaa jos yrittää löytää runolle tulkinnan, helppoa jos osaa kokea ja tuntea runon. Sellainen runous ei tavoita suuria joukkoja. Olli-Matti Ronimus ei surrut saavuttamatta jäänyttä menestystä ja mainetta. Hän oli tyytyväinen runoihinsa ja siihen, että niillä oli vähät mutta sitäkin innostuneemmat ymmärtäjänsä.

   Olli-Matti Ronimus oli syntynyt runoilijaksi ja eli elämänsä kuin runon. Hän oli epäkäytännöllinen, ja terävästä älystään huolimatta hän toimi tunteittensa ohjaamana. Hän ei oikeastaan koskaan aikuistunut, vaan säilytti lapsen leikkimielen ja nuoren pojan seikkailunhalun loppuun asti. Herkät tunteet tekivät hänestä myös tasapainottoman, onnellisuuden rinnalla eli jatkuvasti taipumus syväänkin masennukseen. Sellainen luonne olisi voinut johtaa tragediaan, mutta Olli-Mattia auttoi ihmissuhde, joka vuodesta 1953 hänen elämänsä loppuun asti oli hänelle kaikkein tärkein.

   Merkityksellinenkään ihmissuhde ei välttämättä ole helppo. Jo rakastuessaan Pentti Holappaan Olli-Matti koki voimakkaan, tuskallisen ristiriidan.

   – Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos, hän huomautti minulle usein. – Jouduimme pelkäämään kiinni jäämistä ja paljastumista. Onneksi tunne oli niin vahva, ja onneksi meillä oli toisemme.

   Herkälle Olli-Matille ympäristön paheksunta oli raskaampaa kestää kuin voimakkaammalle ja taistelunhaluisemmalle Pentille. Silti Olli-Matti uskaltautui Pentin mukana olosuhteisiin nähden rohkeaan avoimuuteen. He asuivat yhdessä eivätkä salailleet keskinäistä kiintymystään. Melko yleisesti heidät tiedettiin miespariksi. Asiasta ei tavallisesti puhuttu, ei varsinkaan heidän itsensä kanssa, mutta seurauksena oli syrjintää. Toki he saivat myös tukea ja heidän rohkeutensa herätti ihailuakin.

   Olli-Matin ja Pentin keskinäinen rakkaus koki muodonmuutoksia, ja sanojen määrittelystä riippuu, vaihtuiko se vuosien myötä ystävyydeksi. Koti pysyi kuitenkin yhteisenä, ja kodissa oli tärkeä paikkansa kolmannella perheenjäsenellä, koiralla. Koiria ehti olla neljä, mutta erityinen asema Olli-Matin muistoissa oli koirista viimeisellä. Se oli valkoinen maltankoira Viki, joka eli yli 16-vuotiaaksi. Esitellessään valokuvaa Vikiä sylissään pitävästä Pentistä Olli-Matti sanoi: – Tässä ovat ne kaikkein tärkeimmät.