PLATON-SARJA TARU VÄYRYNEN KANNEN KUVA TARMO VÄYRYNEN  OMA KIRJA - KIRJA KERRALLAAN, HELSINKI 2006 SIVUJA 84

Kerameikoksen kaupunginosan tori oli Ateenan vilkkain ja kokoontumispaikkana hyvin suosittu. Jos puhuttiin pelkästään torista, tarkoitettiinkin yleensä Kerameikoksen toria.    Aristokles kulki väkijoukossa yrittäen näyttää huolettomalta ja tottuneelta yksin liikkumiseen. Hän oli jo miehen kokoinen ja hän piti ryhtinsä suorana, että hartioiden leveys huomattaisiin. Hän saisi leikkauttaa pitkät pojanhiuksensa vasta parin vuoden kuluttua, mutta hän arveli toiveikkaasti, että niiden voitiin luulla jo kasvaneen sen jälkeen, kun hän oli ne uhrannut lapsuutensa päättymisen merkiksi. Oikeastaan vain orjien hiukset olivat poikkeuksetta lyhyet, vapailla miehillä näki kaiken pituisia. Ihan olkapäille asti ulottuvia oli tosin vain harvoilla, vierassyntyisillä, erikoisuutta tavoittelevilla tai Spartan ihailijoilla. Vaikka oltiinkin sodassa Spartan kanssa, sodan olivat saaneet aikaan alemmat kansankerrokset ja heidän johtajansa. Useimmat arvokkaimpien sukujen ateenalaiset olivat puolijulkisesti Spartan ystäviä.    Aristokles ei oikeastaan ihaillut Spartaa, mutta sota olisi kyllä saanut loppua. Toisaalta sodasta oli hyötyäkin. Hänen ikäisellään hyvän perheen pojalla olisi pitänyt olla saattajaorja mukanaan, mutta sodan takia tavat olivat höltyneet. Foiniks, jonka piti kuljettaa hänet kouluun ja koulusta kotiin, oli siksi omille asioilleen lähtiessään uskaltanut jättää hänet hetkeksi nauttimaan harvinaista vapautta.    – Älä sitten mene kenenkään tutun näkyviin, Foiniks oli varoittanut. – Äitisikin käy nykyisin joskus toriostoksilla itse, mutta hänkään ei varmasti pitäisi siitä, että päästän sinut kuljeskelemaan yksin. Ja ainakin Kritias raivostuisi, jos saisi tietää.    Foiniks osasi sanoa Kritiaan nimen monimielisesti. Hänen äänensä oli moitteettoman kunnioittava ja silti siinä oli melkein ivaa. Samalla tavalla hän myös käyttäytyi Kritiasta kohtaan. Kritias ei olisi sellaista sietänyt omalta orjaltaan, mutta Foiniks ei ollut Kritiaan omaisuutta. Aristokleen äiti Periktione oli saanut Foiniksin mukaansa kotoaan solmiessaan ensimmäisen avioliittonsa. Foiniks oli toiminut kaikkien hänen poikiensa kaitsijana.    Isäänsä Aristokles ei muistanut lainkaan, tämä oli kuollut pian hänen synnyttyään. Äidin toinen aviomies oli kuollut Aristokleen ollessa vielä siinä iässä, jossa oleskeltiin naisten puolella. Aristokleen kaksi vanhempaa veljeä olivat hekin silloin vielä lapsia, joten vastuu perheestä siirtyi äidin serkulle Kritiaalle. He elivät Kritiaan luona omassa taloudessaan, mutta Kritiaan suojeluksessa ja valvonnassa.    Aristokleen tunteet Kritiasta kohtaan olivat ristiriitaiset. Kritias oli epäilemättä ihailtava ihminen, ennen kaikkea poliitikko ja vaikuttaja, mutta myös ajattelija ja näytelmäkirjailija. Joskus Aristokles oli pitänyt häntä kaikessa esikuvanaan ja halunnut tulla hänen kaltaisekseen. Nyt hän ei enää tiennyt, mitä ajatella. Hän oli alkanut epäillä, että Kritiaan viisailta ja kauniilta kuulostavat ajatukset eivät olleet lainkaan viisaita ja kauniita.    Torin plataanit olivat lehdettömiä, mutta talven kylmyys oli jo menettänyt otteensa, eivätkä kesän helteet vielä pitkään aikaan ahdistaisi. Oli paras vuodenaika. Kaunis ilma oli varmaan houkutellut torille tavallistakin enemmän väkeä. Monilla ei tuntunut olevan sen kummempaa tekemistä kuin seisoskella tai maleksia sinne tänne.    Kaksi naista käveli Aristokleen edessä. He olivat tulossa torin takaiselta kaivolta, sillä kumpikin kantoi painavaa vesiruukkua. He pysähtyivät vilkaisemaan kankurin kojuun.    – Kallista, toinen sanoi. – Tuollaisiin hintoihin torikaupan valvojien pitäisi puuttua, mutta täällä kulkee vain mittojen tarkastajia.    – Mitoilla huijataan silti, toinen väitti. – Tarkkana saa olla.    Aristokles ohitti naiset, mutta joutui kohta pysähtymään, sillä temppuilijan esitystä seuraava joukko tukki tien. Nuori mies heitteli kolmea palloa vikkelästi, mutta ei saanut yleisöään innostumaan.    – Kuka hyvänsä lapsikin tuollaista osaa, sanoi mies Aristokleen edessä. – Ateena on pikkukaupunki, ei tänne saada edes kunnon esityksiä.    – Mitkä sitten ovat niitä suuria kaupunkeja, joissa näkee parempaa? toinen kysyi haastavasti.    – No vaikka Korintti. Se on vilkas kaupunki, ja kaunis.    – Onhan meidän yläkaupunkimme kauniimpi kuin Korintin, joku huomautti.    Aristokles vilkaisi vaistomaisesti taakseen. Yläkaupungin temppelit kohosivat kallioperustallaan pilvetöntä taivasta vasten. Ne olivat itsestäänselvyys, jota ei tavallisesti huomannut, ellei tietoisesti katsonut. Se johtui varmaan siitä, että rakennukset ja patsaat eivät eläneet ja muuttuneet niin kuin vaikkapa plataanit, jotka pudottivat lehtensä ja kasvattivat taas uudet. Mutta kun Neitsyen temppeliä katsoi, se näytti juhlavuudessaan sopivalta Athenen asuinsijaksi. Aristokles tosin ei uskonut jumaliin, siitä oli Kritias pitänyt huolen. Mutta tarkoittivathan jumalat jotain ja olivat siis omalla tavallaan totta, hän päätteli. Kritias ei ajatellut tarpeeksi pitkälle, hän tyytyi liian hätäisiin johtopäätöksiin. Mutta sellaista ei Kritiaalle voinut sanoa. Hän oli kyllä mainio keskustelija, osasi jopa kuunnella vastapuolta ja myöntää, jos huomasi toisen väitteet oikeiksi. Mutta Kritias halusi kuitenkin aina sanoa viimeiset, painavimmat sanat, jotka muiden piti tyytyä ottamaan opikseen.