KULTAINEN SALAMA JA JÄLKIEN ARVOITUS TARU MÄKINEN NUORTENDEKKARISARJAN 9. OSA KANNEN KUVA VINCENT BAKKUM SARJA-ASU HELENA DILLMANN KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 1994 SIVUJA 104

Hakkeri oli juuri saanut tietokoneelle aikaan oikein mielenkiintoisen komentojonon ja aikoi kokeilla toimisiko se, kun hän kuuli ulko–oven käyvän. Hän huokasi jo valmiiksi. Vaikka oli kesäloma, isä teki toimittajan töitä paikallislehdelle, ja vaatisi varmaan tietokoneensa heti tultuaan taas kokonaan omaan käyttöönsä. Isä sen omisti, vaikka isä ei osannut tehdä laitteella muuta kuin käyttää sitä kirjoituskoneen tavoin. Millaista hyvän laitteen tuhlausta, Hakkeri mietti. Isä ilmestyikin ovelle. – Harri, tarvitsen koneen itselleni, hän sanoi. – Ja minua ei saa sitten häiritä. Toimittajan työ ei ollut isän varsinainen ammatti, vaan hän teki sitä sivutoimenaan. Mutta hän otti sen ehkä vielä vakavammin kuin varsinaisen työnsä, ja se olikin sitten tosi vakavaa. Niin näkymätön ja kuulumaton ei voinut olla, ettei se olisi isää häirinnyt, joten Hakkeri päätti lähteä ulos, tai ainakin naapuriin. Naapuripihalla leikkasi Visa ruohoa. Se oli aika tavaton työ, yleensä piha rehotti villinä ja hoitamattomana. Koko muukin perhe siellä puuhasi, äiti kitki villiintyneitä kukkapenkkejä ja isä haravoi sorakäytävää, kun taas Visan pikkuveli Ville kantoi roskia pois. Mikä ihmeen siivousinto niihin oli iskenyt? Oliko Hakkerin äiti vihdoinkin toteuttanut kauan uhkailemansa asian, käynyt sanomassa suorat sanat naapuripihan kunnosta? Ei varmaan, Hakkeri ajatteli saman tien. Ensinnäkin äiti ei olisi uskaltanut, ja toiseksi, Visan perhe olisi vain naureskellut hänen pahastumiselleen. Hakkeri jäi seisomaan toisen portinpylvään luo. Naapuritalo muistutti hänen mielestään Peppi Pitkätossun Huvikumpua, vaikka se olikin vain ihan tavallinen tiilitalo, oikeastaan lähes samanlainen kuin oma koti. Mutta kun Hakkerin kotona melkein kaikki oli kiellettyä, ainakin kaikki mistä tuli roskia tai epäjärjestystä tai meteliä, Visan kotona kaikki sallittiin. Terhin ja Rekon kotona sai myös touhuta lähes mitä vain, mutta siellä perheen äiti siivosi jäljet yleensä välittömästi. Visan luona niin tehtiin harvoin. – Moi, Hakkeri sanoi, kun Visa ruohonleikkureineen tuli lähemmäs. – Mikä teihin on iskenyt? – Nuo on tulleet hulluiksi, Visa huusi koneen säkätyksen yli, ja viittasi vanhempiinsa. Visa näytti närkästyneeltä, mutta kuitenkin myös huvittuneelta. Ja hänen katseessaan oli muutakin, sekoitus innokkuutta ja haikeutta. Jotain suurta oli selvästi tapahtumassa tämän perheen elämässä. Visan äiti tervehti Hakkeria ystävällisesti nyökäten. – Voisit auttaa vähän, jos sulla ei ole muuta tekemistä, hän sanoi. Hakkeri mietti miten keksisi nopeasti jotain tärkeää. Rikkaruohojen kitkeminen ei tuntunut ollenkaan hauskalta. Visan äiti huomasi hänen mielialansa. – En minä tätä tarkoittanut, hän sanoi multaista kättään huiskauttaen. – Mutta mene sisään, ovi on auki, ja keitä meille teetä. Hakkeri meni epäröiden. Hän ei kehdannut tunnustaa, ettei tiennyt, miten täällä tee valmistettiin. Kotona hän kyllä olisi osannut, kun piti keittää vain vesi, ja upottaa pussi sekaan kuppiin. Mutta täällä ei tunnettu teepusseja, vaan purkeissa oli erituoksuisia yrttejä, ja niistä haudutettiin teetä kannussa. Se oli näyttänyt kovin monimutkaiselta kun oli katsonut kuinka se tapahtui. Onneksi Ville tuli sisään ja neuvoi, ja Hakkeri pääsi pulasta. Ville valitsi mieluisensa teepurkinkin. Hän touhusi iloisena ja hymyilevänä.

Paluu selaimen komennolla