KULTAINEN SALAMA JA PANKKIRYÖSTÖ TARU MÄKINEN NUORTENDEKKARISARJAN 7. OSA KANNEN KUVA VINCENT BAKKUM SARJA-ASU HELENA DILLMANN KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 1991 SIVUJA 107

Tutkimusryhmä Kultainen Salama, kolme poikaa ja kaksi tyttöä, oli päättänyt rakentaa majan. Lautoja siihen oli enemmän kuin riittävästi, siitä oli pitänyt huolen kiitollinen mies jota ryhmä oli auttanut saamaan omaisuutensa takaisin. Nyt etsittiin hyvää paikkaa johon rakennettaisiin. Joukon johtaja Reko, 12–vuotias isokokoinen poika, kulki edellä. Ihan vieressä oli Elisa koiransa Bellan kanssa. Itse asiassa Bella pyrki vetämään häntä edelle muista, niin innoissaan se oli metsäretkestä. Oli kaunis kevätpäivä, melkein jo kesää, ja Bella nuuski tuoksuja kuono korkealla ja häntä kaarella. Tällainen oli sen mielestä oikeaa koiran elämää. Rekon ja Elisan perässä tulivat Hakkeri ja Visa. Hakkeri oli hiukan kärsivän näköinen, hänen mielestään maja olisi saanut olla helpossa paikassa, kuten esimerkiksi Rekon pihalla. Visa taas olisi halunnut oikein erämaakämpän kaukaiseen korpeen, mutta oli alistunut tosiasioihin. Majaan piti päästä sentään kohtuullisen helposti. Ja niin oli valittu metsikkö, joka oli lähellä lasten koteja ja silti luonnontilainen. Itse asiassa metsikkö oli Visalle rakas, vaikka olikin niin lähellä asutusta. Hän oli tarkkaillut sen luontoa usein. Siellä oli vielä sellainenkin harvinaisuus kuin liito–orava. Tosin sitä ei usein nähnyt, se kun liikkui vain hämärissä. Muuta Kultaista Salamaa ei usein saanut metsäretkille, joten hyvä näin, Visa ajatteli. Viimeisenä kulki Terhi. Hänellä oli mukana koiransa Nappi, kultainen noutaja kuten Bellakin, mutta Nappi oli vielä pieni pentu ja pysähteli miten tahtoi, istahteli, kävi välillä makuullekin. Lopulta Terhi kantoi sitä sylissään. Terhi oli Rekon sisko, ja koska Nappi oli perheenjäsen Reko väitti, että se oli puoliksi hänen. Terhi ei sellaista kuunnellut. Koiraa ei voinut omistaa puoleksi. Tietysti kultaiset noutajat seurallisina koirina kiintyivät moniin ihmisiin, mutta yksi oli aina tärkein, ja Terhi aikoi olla Napille se. Reko pysähtyi, katsoi arvioiden ympärilleen. Tässä oli tasainen paikka. Isot puut kehystivät mukavaa pikku aukiota. Silti juuri länsiaurinko pääsi siihen hyvin, ja kokemuksesta hän tiesi, että Kultainen Salama kokoontuisi useimmiten iltapäivällä. – Jos rakennettais tähän, Reko sanoi. Elisa katsoi rinnettä siinä takana. – Tähän valuu sadevesi, hän väitti. Reko vilkaisi häntä hiukan paheksuvasti. Elisa kilpaili harmittavasti hänen kanssaan näissä rakennusasioissa. Elisa oli laatinut majan piirustuksetkin. Ihan hyvät kyllä, se oli pakko myöntää, ja kaikki olivat ne hyväksyneet. Ja onneksi Reko sai kuitenkin muuten johtaa töitä. – Vähän tänne edemmäs sen vois rakentaa, Elisa kaavaili hyvin tärkeilevän näköisenä. Bella nykäisi hihnaa hiukan harmissaan, mutta Elisa ei päästänyt sitä juoksemaan vapaana. Eläimillä on poikaset tähän aikaan, oli Visa valistanut. Niitä ei saanut häiritä. Terhi ja Nappi ehtivät paikalle hekin ja Nappi ryntäsi heti Bellan luo. Iso koira hiukan paheksui sen rajua leikkisyyttä, mutta onneksi Nappi aina pian väsähti ja jätti Bellan rauhaan. Nappi sai juosta vapaana nyt, sillä se ei poistuisi heidän luotaan. Se tiesi vaistomaisesti olevansa vielä niin pieni, että piti pysyä sen joukon luona, jota se koiran järjellä arveli omaksi laumakseen. – Joo tämä on hyvä paikka, Visa sanoi. – Tarvikkeetkin saadaan tuotua polkupyörillä, varsinkin kun Rekolla on se kärry jonka voi kytkeä polkupyörän perään. Hakkeri katsoi epäröiden kapeaa polkua. Ehkä sitä pitkin tosiaan pääsisi pyörällä. Hän istui ison puun alle ja nousi saman tien. Maa oli märkää. – Sit vaan haetaan ensimmäinen kuorma, Reko sanoi. – Kaikkien ei kannata lähteä, mä ja Visa voidaan hakea se. Te voitte sillä aikaa etsiä neljä isoa kiveä ja pyöritellä ne tähän. Niin isoja kuin vain suinkin saatte liikkeelle.

Paluu selaimen komennolla