KULTAINEN SALAMA JA KATOAVAT TAVARAT TARU MÄKINEN NUORTENDEKKARISARJAN 6. OSA KANNEN KUVA VINCENT BAKKUM SARJA-ASU HELENA DILLMANN KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 1991 SIVUJA 111

Terhi ja Elisa harjasivat Bellaa. Työ kysyi kärsivällisyyttä sekä heiltä että koiralta. Kultaisen noutajan turkki oli tiheä ja pitkäkarvainen. Tyttöjen kärsivällisyys tuntuikin riittävän, mutta koirasta ei voinut sanoa ihan samaa. Kun Terhi alkoi käsitellä sen häntää Bella aloitti ärtyneen vastustamisen, pyörähteli, istahti, ja lopulta karkasi tyttöjen käsistä keskelle pihaa. Bella oli Elisan koira, mutta hän oli niin kuin tavallista viettämässä aikaa ystävänsä Terhin kotona. Terhin veli Reko kunnosti mopoa ja Bella meni tutkimaan hänen puuhiaan. Mopon kunnostaminen oli pelkkää harrastusta, Reko oli juuri täyttänyt 12 vuotta, eikä saanut ajella muuta kuin kotipihalla. Mutta tärkeämpää kuin ajelu olikin hänen mielestään kokeilla osasiko moottorin korjata. – Käske Bella tänne, Elisa huusi. Reko näytti tyttöjä ja sanoi koiralle tiukasti: – Takaisin. Koira ymmärsi aivan hyvin mutta heittäytyi tyhmäksi. Tytöt katselivat hetken kun se säntäili ympäri pihaa ja veivät sitten hoitovälineet pois. Oikeastaan Bellan turkki oli jo ihan kiiltävä ja kaunis. Oli varhainen kevät, huhtikuuta, mutta maa oli sula. Aurinkokin paistoi niin lämpimästi, että tuli jo kesä mieleen. Elisa etsi itselleen hyvän asennon rapuilla ja käänsi kasvot aurinkoon. Hiukset hän asetteli huolellisesti, jos vaikka Reko sattuisi vilkaisemaan. Ja Reko vilkuilikin silloin tällöin Elisaa. Elisa oli hänelle enemmän kuin vain pikkusiskon ystävätär ja heidän yhteisen tutkimusryhmänsä Kultaisen Salaman rahastonhoitaja, vaikka siitä ei yleensä puhuttu eikä tunteita näytetty. Reko katseli purettua mopon moottoria, mutta ajatteli Elisaa. Kaksitoistavuotias poika olisi jo ollut melkein valmis paljastamaan avoimesti tykkäämisen tunteensa, ja Elisakin oli jo yksitoistavuotias. Ehkä jo ensi syksynä... Rekon ajatukset keskeytyivät kun pihaan ajoi pyörällä kaksi poikaa. He olivat Rekon luokkatoverit Visa ja Hakkeri. Kultainen Salama oli taas kerran koolla. Ei Kultaisella Salamalla tosin ollut mitään tutkimista juuri nyt. He olivat keskittyneet muistelemaan saavutuksiaan viime aikoina kokoontuessaan, ja lukeneet leikekirjasta vanhoja juttujaan. Olihan se hienoa, oli mukavaa kun oli saavutettu kaikenlaista. Mutta jotenkin se oli alentavaa. Viisi lasta eli muistoissa kuin ryhmä vanhuksia. Toimintaa olisi pitänyt taas löytää, ja viime kädessä Reko tunsi olevansa siitä vastuussa, olihan hän Kultaisen Salaman johtaja. Visa ja Hakkeri vain vilkaisivat mopon moottoria ja Rekon likaisia käsiä. Tähän hommaan heistä ei saanut seuraa. Visaa kiinnosti vain luonto, eläimet ja kasvit, ei esine jota hän nimitti romuksi. Edes Hakkeri ei kiinnostunut osien yhteensopimisen arvoituksesta. Hän halusi mitellä älyään tietokoneen tai tekniikan kirjojen kanssa, ei sotkea itseään mustaan rasvaan. Reko alkoi koota osia syrjään. Tähän voisi keskittyä kun taas olisi yksin. Visa ja Hakkeri jättivät pyöränsä ja menivät portaille istumaan tyttöjen seuraksi, ja Reko tuli siihen myös hetken kuluttua. – Voitais mennä jonnekin ajelemaan, Visa sanoi. Hänellä oli kiikarinsa mukanaan. – Tarkkailtais lintuja, hän sanoi. – Muuttolintuja tulee lisää koko ajan. – Se olis kivaa, Terhi sanoi. Mutta Elisa haukotteli avoimesti. – Rämpimään jonnekin mettään tai suon laitaan, ei kiitos, hän sanoi. – Matematiikan kokeisiin vois harjoitella, Hakkeri sanoi. Muut katsoivat häntä kuin petturia. – Miks, Reko sanoi. – Sä saat kympin kuitenkin, ja Visa osaa auttavasti ja kai mäkin niistä selviin.

Paluu selaimen komennolla