KULTAINEN SALAMA JA POLTTOPULLO TARU MÄKINEN NUORTENDEKKARISARJAN 5. OSA KANNEN KUVA VINCENT BAKKUM SARJA-ASU HELENA DILLMANN KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 1990 SIVUJA 113

Oli ihana ilma. Aurinko hohti valkoisista hangista, pakkasta oli reilusti mutta ei tuullut. Joululahjaksi saatu, siis vielä melko uusi talvitakki lämmitti muun toimensa ohella myös mieltä. Terhi ajatteli että se oli kaunein takki mikä hänellä oli koskaan ollut. Koululaukkukin kädessä tuntui kevyeltä ja teki mieli hyräillä ääneen laulua joka soi mielessä. Hän ei tehnyt sitä sentään. Koulusta palaili muitakin, eikä kymmenvuotias tyttö voinut enää käyttäytyä kuin pikkulapsi. Ainoa harmi oli ettei Elisa päässyt ulos. Tällainen ilma kutsui pitkälle kävelylle jonnekin. Ilmassa tuoksui seikkailu tai ainakin seikkailun odotus. Mutta sisällä istuen sitä ei löytäisi, siitä Terhi oli varma. Elisa oli sairas, tai ei oikeastaan ollut enää, mutta koska hänen äitinsä oli sairaanhoitaja oli Elisan oltava kuumeen jälkeen sisällä määrätty aika. Varsinkin tämä flunssaepidemia oli kuulemma erityisen paha ja oli oltava huolellinen. Terhi oli sairastanut saman taudin vähän aikaisemmin ja tavalliselta se oli tuntunut. Veljeen, Rekoon, se oli tarttunut vain yskänä, edes kuumetta ei ollut noussut, joten kovin paha sairaus se ei voinut olla. Terhi ajatteli että Elisan äiti tärkeili. Hakkeri oli kyllä ollut tosi kipeä, Terhi sitten myönsi ajatuksissaan. Ja Visalle oli tullut korvatulehdus jälkitautina, sellainen oli tietysti kurjaa. Ehkä Elisan äiti ei hössännyt ihan turhaan. Ja joka tapauksessa Elisakin pääsisi kouluun ja ulos muutenkin jo huomenna, ja silloin olisi koko Kultainen Salama taas koolla. He eivät olleet kokoontuneet koko porukalla oikeastaan joulun jälkeen ollenkaan, aina oli joku sairastellut. Terhi ohitti omakotitalot joissa Hakkeri ja Visa asuivat. Hän mietti että voisi ehkä vilkaista joko pojat olivat tulleet koulusta. Olivathan he niin hyviä ystäviä ettei siinä olisi mitään ujostelemista. Mutta kun oli. Juuri siksi Kultainen Salamakin alkuun oli perustettu. Elisan ja Terhin ystävyys oli luontevaa, samoin poikien keskinäinen kanssakäyminen. Mutta neljäsluokkalainen tyttö ja viidesluokkalainen poika eivät noin vain menneet tapaamaan toisiaan. Siihen tarvittiin edes jonkinlainen tekosyy, ja se oli Kultaisen Salaman tutkimusten hoitaminen. Tutkimusryhmällä ei vain nyt ollut mitään vireillä. Terhi hidasteli. Jos rohkaisisi mielensä ja soittaisi Hakkerin ovikelloa. Se olisi helpompaa kuin kysyä lähtisikö Visa ulos, sillä Terhi piti Visasta enemmän kuin aina halusi myöntää itselleenkään. Eikä ainakaan Visa itse saisi tietää. Ei vielä pitkään aikaan. Ehkä juuri tuollainen tykkääminen olikin helpon yhdessäolon pahin este. Siitä tuli jännitystä ja ujostelua. Ja kuitenkin, vaikka olikin hankalaa pitää Visasta hiukan liikaa, hiukan ujostuttavalla tavalla, se oli myös ihanaa. Hakkeri oli vain ja ainoastaan kaveri. Hakkeri ei kuitenkaan lähtisi kävelylle, Terhi arveli. Hakkeri ei välittänyt liikunnasta. Ehkä oli paras vain mennä kotiin ja pyytää oma veljensä Reko mukaan ulos. Vaikka hiihtämään, siihen Rekon sai helposti innostumaan. Visan kotipihalla näkyi kuitenkin täydessä työn touhussa paitsi Visa ja hänen pikkuveljensä myös Reko. Pojat tekivät liukumäkeä. – Moi Terhi! Reko huusi. – Elisa soitti tänne, että jos mä näen sua niin pyytäisin käymään sen luona, Visa sanoi. – Sillä on jotain tärkeetä asiaa. Pojilla näytti olevan hauskaa. Terhi olisi mielellään tarjoutunut avuksi mäen tekoon. Mutta elämässä oli velvollisuuksiakin. Elisa oli paras ystävätär, ja ystävyys piti hoitaa silloinkin, kun sen takia joutui kauniina päivänä istumaan sisällä ja kertomaan mitä tuli läksyksi. – Joko se huomenna pääsee meidän kokoukseen? Reko kysyi. – Joo niin sen äiti eilen lupasi, jos tänäänkään ei oo kuumetta, Terhi sanoi. Hän maleksi pienen puiston läpi rivitalolle jossa Elisa asui. Talo näytti lumiselta junalta jonka kiskot olivat peittyneet. Terhi huvitteli ajatuksella että se äkkiä lähtisi liikkeelle ja puksuttaisi pois.

Paluu selaimen komennolla