KULTAINEN SALAMA JÄLLEEN YHDESSÄ TARU MÄKINEN NUORTENDEKKARISARJAN 10. OSA KANNEN KUVA VINCENT BAKKUM SARJA-ASU HELENA DILLMANN KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 1994 SIVUJA 108

Hoikka vaalea poika, ehkä noin kaksitoistavuotias, katseli totisena lentoaseman hyörinää. Kädessään hän puristi laukkua, jossa olivat hänen tärkeimmät henkilökohtaiset tavaransa. Hänen vieressään istui mies, jonka yhdennäköisyys pojan kanssa oli niin ilmeinen, että hän varmaan oli tämän isä. Poika itse ei kyllä olisi innostunut, jos samankaltaisesta ulkonäöstä olisi hänelle huomautettu – hänen silmillään katsottuna isässä oli ominaisuuksia, joita hän ei halunnut itselleen. Mutta nyt kun miehen tavanomainen kireys tuntui hellittäneen ja hänen katseessaan oli melkein innostunut pilkahdus, saattoi aavistaa, miten paljon hän toisellakymmenellä ollessaan oli muistuttanut poikaa, joka hänellä oli vieressään. – No niin, Harri, miltä tuntuu lähteä etelänmatkalle? isä myhäili. Poika hymyili hiukan vaisusti. Olihan tämä hienoa. Koulukin oli jo alkanut ajat sitten, ja syksyn koleus oli hyökynyt Helsinkiin, kun isä kertoi, että hän joutuisi lähtemään virkamatkalle Kyprokseen kokonaiseksi viikoksi, ja voisi ottaa pojan mukaansa pienelle lomalle. Tarkoitus oli, että poika piristyisi. Mutta juuri se tässä ei oikein tahtonut luonnistua. Viime aikoina mikään ei ollut tuntunut miltään. Vika oli siinä, että he olivat loppukesällä muuttaneet Helsinkiin, ja kaikki kaverit olivat jääneet kauas. Yksittäisistä ystävistä hän kaipasi oikeastaan vain Visaa, joka oli ollut hänen tähänastinen paras kaverinsa. Mutta oli ollut myös ryhmä nimeltä Kultainen Salama, joka oli hajonnut, ja hänellä oli sitä yllättävän ikävä. Heitä oli ollut viisi lasta, jotka olivat kokeneet yhdessä huimia seikkailuja. Sellaista ei varmaan tulisi olemaan koskaan enää. Oli outoa ihan kaivata vaaroja ja vaikeuksiakin, joita oli ollut, vaikka tapahtumahetkellä oli luullut kaikkea sellaista inhoavansa. Uusi koulu oli kyllä mukava, ja pari luokkatoveria oli jo hiukan parempia tuttuja, välituntikavereita. Hän tiesi että löytäisi paikkansa uusissa ympyröissä. Mutta silti hän oli ollut hiukan surumielinen koko syksyn, ja juuri siksi siis isä oli ottanut hänet mukaan tälle matkalle. Kukaan muu ei tainnut kaivata entistä porukkaa yhtä kipeästi kuin hän. Visan vanhemmat olivat lähteneet Namibiaan, ja Visalta tuli innostuneita kirjeitä, joissa oli tarkkoja kuvauksia luonnosta, ja ymmärtämisen apuna piirroksiakin. Visan kautta oli tullut tietoja muistakin entisen Kultaisen Salaman jäsenistä. Pohjoiseen maaseudulle muuttaneella Elisalla oli ihana hevonen ja mukava tyttökaveri lähimmässä naapurissa kahden kilometrin päässä. Ja sisarukset Reko ja Terhi elelivät entiseen tapaan paikkakunnalla, josta muu porukka oli lähtenyt. Harrista, tai Hakkerihan hän oli ollut, mutta niin ei kukaan enää sanonut, tuntui että Reko ja Terhi olivat heistä onnekkaimmat. He olivat saaneet jäädä kotisijoilleen. Itse he eivät onnellisuuttaan ymmärtäneet, olivat katselleet muiden lähtöä hienoisesti kadehtien. Olihan lähtijöillä sentään edessään kaikkea uutta. Ihminen on omituinen, poika ajatteli. Hän kaipaa uutta, lähtee sen perään, ja ikävöi sitten entiseen. Ihminen ei joko tiedä mitä haluaa, tai ei osaa olla koskaan tyytyväinen. Epämääräisesti hän arveli, että noin mietteliääksi teki masennus. Yleensä hän pohti vain ongelmia, jotka saattoi ajattelemalla ratkaista. Onnellisuuden ongelma ei ollut sellainen, siihen ei siis olisi kannattanut tuhlata aikaa ja voimia. Lento kuulutettiin. Mies nousi. – No niin, Harri, lähdetään, hän sanoi. Ettei edes isä voi sanoa minua Hakkeriksi, poika ajatteli surullisesti. Hän ei lainkaan enää muistanut, että oli iloinnut ajatuksesta, että tuo lempinimi jäisi pois käytöstä. – Hakkeri! joku huusi niin äänekkästi, että koko lentoasema kaikui. Poika luuli ensin kuulevansa omien toiveittensa luomaa harhaa. Mutta kun hän katsoi ympärilleen hän totesi, ettei se niin ollut. Kaikki ihmiset hänen ympärillään eivät voineet kuulla samaa harhaa, sen täytyi siis olla totta.

Paluu selaimen komennolla