KARRI JA EPÄILYKSEN VARJO TARU VÄYRYNEN - TARMO VÄYRYNEN NUORTENROMAANISARJAN 3. OSA KANNEN KUVA CHRISTEL RÖNNS SARJA-ASUN SUUNNITTELU CHRISTEL RONNS KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 2000 SIVUJA 112

Karri laahusti kotia kohti. Hän roikotti koulureppuaan niin että se melkein viisti asfaltin pintaa. Syksy oli harvinaisen lämmin, aurinko paistoi vielä melkein kesäisesti. Puissa olivat lehdet kellastuneet, mutta sinä vuonna ne olivat alkaneet kellastua jo varhain elokuussa kuivuuden takia. Haikeus viilsi mieltä pienen hetken. Karrin elämän aikaisempina kuutenatoista syksynä oli saattanut aistia, miten luonto vähitellen asettui lepoon. Nyt ymmärsi, miten tärkeää oli vaikkapa haju. Täällä Vantaan Korsossa maan tuoksun joskus hetkeksi tavoitti puistokäytävällä, mutta yleensä sen peittivät muut hajut, varsinkin autojen katku. Karri ei muistanut koskaan ennen harmitelleensa koulupäivän päättymistä. Nyt koulusta oli tullut melkein ainoa ajankulu. Koulussa hänellä oli seuraakin, välituntikavereita. Ne olivat ilmaantuneet helposti. Luokkatoveriksi oli osunut Hannu, joka muisti tavanneensa Karrin Kirsikan seurassa. Juttelu oli lähtenyt alulle, ja Karri oli sen jälkeen etsiytynyt Hannun läheisyyteen, koska tämä oli ainoa tuttu. Seurallinen Hannu ja hänen kaverinsa olivat hyväksyneet hiljaisen tulokkaan joukkoonsa jonkinlaisena ulkojäsenenä. Koulun jälkeen häntä ei koskaan pyydetty mukaan, ja hänellä oli vain hatara kuva siitä, miten kaverit silloin viettivät aikansa. Karrin aika kului koulun jälkeen läksyjen ja sitten lainakirjojen parissa. Seurana olivat periaatteessa isä ja Kirsikka, joka melkein aina ilmestyi heille iltapäivisin ja viipyi joskus myöhään iltaan asti, mutta tosiasiassa heistä kummastakaan ei ollut juuri lainkaan seuraa. Isä oli ostanut uuden tietokoneen, ja innostunut purkamaan vanhan laitteen, johon hän asensi erilaisia lisävarusteita. Isä oli kuin lapsi, jolla on kiehtova lelu: hän kokeili uutta ja uutta. Ja pahaksi onneksi Kirsikka innostui isän lelusta ja yhtyi leikkiin. Hän yhdisteli näppärästi johtoja, kun isä luki ohjekirjaa. Tietokone. Karri ei osannut kuvitella mitään, mikä vetäisi tylsyydessä vertaa sille. Sehän oli pelkkää tekniikkaa, ruma ja kaavamaisesti toimiva. Mutta Kirsikka tuijotti pienten piikkisten kampojen näköisiä laitteita ja niiden välissä kiemurtelevaa johtojen sekamelskaa melkein haltioituneena, ja saatuaan aikaan ääntä tai kuvaa hän iloitsi kuin suuresta voitosta. Karri avasi kotioven synkissä tunnelmissa. Sitten hän vähän piristyi. Kolkko asunto, joka vuokrattiin tilapäiseksi ensisuojaksi pääkaupunkiseudulle muutettaessa, vaihtuisi kohta kodikkaampaan. Isä oli ostanut pienen omakotitalon. Karri oli pontevasti vaatinut, että Korsosta uuden asunnon piti löytyä, ja isää oli naurattanut. Karri muisti itsekin, että oli aluksi julistanut inhoavansa Korsoa. Niin nopeasti sitä siis tottui paikkaan ja kiintyi siihen. Isän ostama talo sijaitsi hiukan syrjässä, mutta syrjäisiä olivat parakkimaiset opiskelija-asunnotkin, jollaisessa he tällä hetkellä asuivat. Ja jos ostettu talo olikin aika vanha ja rähjäisessä kunnossa, niin sitä oli myös nykyinen luukku. Isä oli sitä paitsi palkannut jonkun tekemään remonttia, kai uusi asunto olisi kunnossa sitten, kun muutettaisiin. Karri levitti läksykirjansa esiin. Siinä riittäisi huvia aika pitkäksi toviksi. Hän yritti huijata itseään olemaan tyytyväinen, mutta se ei onnistunut täysin. Olisi pitänyt olla jotain muuta. Ystävä? Niin, ystävä. Tai sitten enemmän, tyttöystävä. Sellainen oikea, jonka kanssa seurusteltiin. Oikeasti. Tai ehkä olisi pitänyt olla poikakaveri, jonka kanssa jahdata tyttöjä ihan vain huvikseen, sitoutumatta. Oli Kirsikka. Mutta Kirsikka oli tyttö, eikä kuitenkaan tyttöystävä siinä tietyssä mielessä. Kirsikan kanssa ei voinut puhua niin kuin poikakaverin kanssa - niin kuin Mikan kanssa silloin ennen. Vieläkin oli ikävä Mikaa. Miksei se mennyt ohi? Mutta kun ikävöi niin ikävöi. Kirsikan kanssa saattoi jutella paljonkin luottamuksellista, mutta hänen kanssaan ei voinut vapautuneesti nauraa pikkuhärskeille vitseille, esimerkiksi. Eikä Kirsikasta voinut edes kuvitelmissaan muokata rakkauden kohdetta. Kirsikka oli tavallaan kaunis, Karri oli ottanut hänestä valokuvia, joissa tytön koreilematon kauneus tuli oikein hyvin esiin. Mutta hänessä ei ollut mitään, mikä olisi aiheuttanut pientäkään liikahdusta siellä missä viehättävän tytön olisi pitänyt jotain aiheuttaa. Piti täsmentää, että Kirsikka ei liikauttanut Karrissa mitään. Kirsikka kyllä valitti aina silloin tällöin, että ahdistelijoitakin oli, vaikka hän teki kaikkensa ollakseen mahdollisimman vähän kiinnostava. Hän väitti, ettei kaivannut mitään sellaista, ei kenenkään taholta. Ei se voinut olla totta. Mutta ainakaan hän ei tehnyt mitään houkutellakseen Karria, vaikka Karri joskus olisi toivonut hänen yrittävän. Niitä asioita piti harjoitella, ei pelkkä kuvitteleminen riittänyt. Kirsikan kanssa olisi muuten ollut helppo opetella rakastelun kuvioita, Kirsikka oli reilu ja kotoinen. Mutta kun hän ei ollut houkutteleva.

Paluu selaimen komennolla