KARRI JA KARHUKOPLA TARU VÄYRYNEN - TARMO VÄYRYNEN NUORTENROMAANISARJAN 2. OSA KANNEN KUVA CHRISTEL RÖNNNS SARJA-ASUN SUUNNITTELU CHRISTEL RONNS KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI,1999 SIVUJA 124

Suuren koivun tukeva alaoksa kaartui melkein maan pinnan myötäisesti ja muodosti silmukan, joka oikein houkutteli kokeilemaan istumista, tai oikeastaan melkein lojumista. Karri oli keinunut sen varassa jo pitkään. Jos joku olisi kysynyt, mitä hän teki, hän olisi väittänyt katselevansa, kun Kirsikka uisteli. Todellisuudessa hän oli jo ajat sitten lakannut näkemästä mitään edessään, ajatukset liitelivät kaukana, poukkoillen menneisyyden pohtimisesta tulevaisuuden suunnitelmiin. Vantaanjoki, rantalepikkö ja vastarannan pellot olivat kokonaan häipyneet hänen silmistään ja Kirsikkakin olisi saattanut olla vaikka entinen paras ystävä, Mika. Itse asiassa tällaisina rentoutuneina hetkinä Kirsikka sai Mikan piirteitä. Karri kuvitteli mielessään vanhan kotitalonsa kaukana pohjoisessa, yritti saada sen näyttämään sellaiselta kuin Mika oli kuvaillut sen nyt olevan. Uudet asukkaat olivat maalanneet sen punaiseksi, vaikka talo oli ollut keltainen aina. Aina? Se tarkoitti tietysti aikaa, jonka hän pystyi muistamaan. Mika oli lähettänyt pitkän sähköpostiviestin, joten ilmeisesti hänenkin oli hiukan ikävä. Ehkä Mikan ikävä oli kovempikin kuin Karrin, sillä hän ei ollut vielä löytänyt uutta kalakaveria. Karrin elämään oli tullut Kirsikka. Karrin ajatukset siirtyivät syksyyn, jolloin hän aloittaisi lukion uuden kotipaikkakuntansa koulussa Vantaan Korsossa. Hänellä oli paljon hyviä aikeita. Lukio oli uusi vaihe elämässä, ja siihen saattoi liittää lupauksia kuin uuteen vuoteen konsanaan. Hän aikoi keskittyä varsinkin kielten oppimiseen, sillä hän oli jo valinnut tulevan ammattinsa. Hän aikoi valokuvaajaksi, ja valokuvaajat tarvitsivat kielitaitoa. Siinä ammatissa saattoi joutua matkustelemaan paljonkin. Harmi ettei Kirsikka ollut tulossa lukioon, olisi ollut jo valmiiksi olemassa hyvä ystävä kouluakin varten. Ystävät olivat tärkeitä, eikä vieraalle paikkakunnalle muuttaessaan noin vain saanut uusia, varsinkaan jos oli hiukan hidas tutustumaan. Karri oli lainannut tuon sanonnan isältä, joka oli ehkä yrittänyt sillä rohkaista poikaansa. Silti isä taisi jännittää yhtä paljon kuin Karri itse, sillä "hidas tutustuminen" oli kaunis ilmaisu sille, että hän ei ollut entisessäkään koulussa ollut mitenkään suosittu. Hänen harrastuksensa eivät kiinnostaneet muita ja hänen ajatuksensa olivat Mikankin mielestä joskus kummallisia. Kirsikkaan tutustuminen oli tapahtunut yllättävän helposti, mutta se oli johtunut Kirsikasta. Kirsikka ei kuitenkaan tulisi lukioon, hän halusi töitä ja toivoi yhä jotenkin ihmeen kaupalla löytävänsä paikan, jossa voisi ansaita edes hiukan käyttörahaa. Kirsikka heitteli uistinta pitkissä kaarissa ja kelasi sitten siimaa kärsivällisesti ja keskittyneesti. Kalaa ei tullut helposti, mutta tyttö väitti, että siinä olikin koko asian viehätys. Jos saalis olisi ollut taattu ja varma, koko hommasta olisi hänen mukaansa kadonnut hohto. Karri ei ihan ymmärtänyt, mitä hohtoa oli yrittää ja yrittää saamatta mitään, mutta toisaalta hän myönsi kyllä, että usein juuri vaikeudet, tai vaikeuksien voittaminen, toivat viehätystä. Valokuvistakin ne, jotka oli ollut vaikeinta ottaa, olivat usein rakkaimmat. Karri oli vajonnut ajatuksissaan muistelusta ja suunnittelusta päiväunien asteelle, ja mietti millaisia tyttöjä hän mahtaisi saada luokkatovereiksi. Kirsikka oli ehdottomasti tärkeä ihminen ja tosi hyvä ystävä, mutta vain sitä. Karri oli halukas rakastumaan, kun vain sopiva kohde ilmaantuisi tuttavapiiriin. Hän suunnitteli huolellisesti, millainen kohteen pitäisi olla. Ulkonäkö on tärkeää, hän ajatteli. Ei niin, että se menisi henkisten asioiden edelle. Täytyy voida jutella kaikesta ja luottaa siihen, että toinen ymmärtää, mutta... Karri vajosi miettimään tulevan rakastumisensa kohteen ulkonäköä ja sai sen loihdittua lähes elävänä silmiensä eteen. Tummat pitkät hiukset, joissa olisi aavistuksen verran punertava vivahde, tummansiniset silmät, melkein orvokinväriset. Karri sommitteli tytön mielessään kuin taiteilija, joka luonnostelee maalausta. Hän tajusi hymyilevänsä ihastuneesti mielikuvitusolennolle, ja korjasi kiireesti ilmeensä. Onneksi Kirsikka katsoi poispäin. Hänellekään ei voinut uskoutua näin henkilökohtaisissa asioissa, vaikka hänelle yleensä saattoi puhua melkein kaikesta. Unelma täydellisestä olennosta, johon voisi rakastua, oli ihanuudestaan huolimatta sen verran lapsellinen, että se sai jäädä omien aivojen sisään. Kuusitoistavuotiaankin elämänkokemuksella tiesi jo, ettei täydellisyyttä ollut olemassa. Kaikessa saisi lopulta tyytyä sovittelemaan unelmiaan yhteen todellisuuden kanssa. Mutta haaveilu oli mukavaa. Kirsikka nosti siiman vedestä ja irrotti varovasti uistimesta siihen takertuneen lumpeenlehden. – Ei tästä tule mitään, hän sanoi. – Mä vaihdan paikkaa. Mä koetan tuolta ylempää.

Paluu selaimen komennolla