KARRI JA ÖISET VALOT TARU VÄYRYNEN - TARMO VÄYRYNEN NUORTENROMAANISARJAN 1. OSA KANNEN KUVA CHRISTEL RÖNNS SARJA-ASUN SUUNNITTELU CHRISTEL RÖNNS KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 1998 SIVUJA 137

Karri heräsi ja tuijotti hämmästyneenä huoneen pimeyteen, muistamatta ensin missä oli. Yö ei ollut valoisa, vaikka oli keskikesä. Hän nousi ja haparoi kohti ulko-ovea, sillä ovikello oli soinut. Kun hän oli puolimatkassa, se kilahti taas hyvin vaativasti. Hän tajusi olevansa pukeutunut vain alushousuihin, ja palasi takaisin hakemaan farkkujaan. Oli kysymys sitten mistä hyvänsä, niin täytyi varautua näyttämään jotakuinkin säädylliseltä. Kuka ihme siellä oli tähän aikaan? He olivat muuttaneet Korsoon viikko sitten, eikä heillä ollut vielä tuttavia täällä. Eipä silti, ei tuttaviakaan odottanut näin myöhään vieraisille. Karri haparoi valokatkaisijaa ja katsoi kelloa. Se osoitti neljännestä vailla yhtä. Ei ollut mikään asiallinen vierailuaika, varmaan soittajalla oli jonkinlainen hätätilanne. Siltä tosiaan vaikutti, sillä ovikello soi jälleen ja nyt sitä säestettiin hakkaamalla ovea. Yläkerrasta alkoi kuulua raivokas koiran haukunta. Sen verran Karri oli jo ehtinyt tutustua naapureihin, että tiesi kuka siellä asui. Hän oli nuori mies, joka oli sanonut nimekseen Asko, opiskeli lääketiedettä, ja omisti kaksi koiraa, dobermannin ja saksanpaimenkoiran. Täällä oli ihmisillä paljon koiria. Olivatkohan ne turvana toisia ihmisiä vastaan, vai yrittivätkö kaupunkilaiset koirien kautta saada edes jotain yhteyttä luontoon? Joka tapauksessa Karrista oli mukavaa, että koirat olivat siellä. Hän oli tutustunut niihin paremmin kuin niiden isäntään. Varsinkin dobermanni oli vielä nuori ja hyvin leikkisä. Se tuntui pitävän alakerran poikaa jo melkein ystävänään. Karri avasi ulko-oven. Heidän asunnossaan ei ollut mitään eteistä tai tuulikaappia, vaan suoraan keittiöstä päätyi ulos rapuille. Siellä seisoi kaksi miestä, joista toinen tönäisi Karrin rajusti taaksepäin ja tuli sisään. Hän oli kookas ja epäystävällisen näköinen. Tavassa, jolla hän katseli ympärilleen ja asettui taloksi, oli piittaamatonta röyhkeyttä. Nyt vasta Karri tajusi pelätä. Hän oli asunut koko aiemman ikänsä pienessä kainuulaisessa kylässä, jossa jopa ovien lukitseminen yöksi oli tuntunut tarpeettomalta. Jokainen tunsi toisensa eikä kukaan ollut kenellekään vaaraksi. Enemmän kuin ihmisiä sai pelätä vaikkapa karhuja. Jos kohtasi emokarhun pentuineen, sai kävellä huolellisesti hidastetuin askelin pois. Pääkaupunkiseudulla oli heti joutunut opettelemaan uusia tapoja. Polkupyöräkin piti nostaa yöksi sisään, koska niitä varastettiin lukoista huolimatta. Ja ovea ei ehkä olisi saanut avata näin luottavaisesti tähän aikaan, sen Karri tajusi liian myöhään. Vastenmielisen näköinen rohjo tuijotti häntä uhkaavasti ja virnisti. – Ei tuo ole se, sanoi toinen mies, joka tuli asuntoon verkkaisemmin, kumppaninsa jäljessä. – Ai ei vai? rohjo ihmetteli. Hän lähti liikkeelle ja kiersi nopeasti kaksion pienet huoneet, kurkisti kylpyhuoneeseenkin kuin olisi olettanut jonkun piileskelevän, ja tuli sitten Karrin eteen uhkaava ilme kasvoillaan. – Missä tämän kämpän varsinainen asukas lusmuilee? hän kysyi. – Ai mun isä? Karri kysyi kummissaan. – Se on työmatkalla Tallinnassa. Se on toimittaja. Ei se missään lusmuile. Hän ei ollut varma siitä, mitä lusmuileminen kysyjän mielestä tarkoitti, mutta arveli kuitenkin, että se ei sopinut kuvaamaan isän tekemisiä. Hän yritti epävarmasti hymyillä, mutta kumpikaan miehistä ei vastannut siihen. Taustalla pysyttelevä heistä kirosi. – Ei sillä mitään kakaraa ole, hän sanoi. – Tässä on nyt jotain pielessä. Ensimmäisenä tullut tarttui Karria olkapäistä ja ravisteli, kuin syy olisi ollut hänen. – Anna tulla selitys, hän ärjyi.

Paluu selaimen komennolla