KAISA JA UUSI OPETTAJA TARU MÄKINEN JULKAISTU VIHREÄ VARIS -SARJASSA KANNEN KUVA JA KUVITUS SIRKKA PALONEN KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 1982  SIVUJA 69

Hän tuli luokkaan nopein askelin, katsoi pikaisesti ympärilleen ja sanoi: – Hyvää huomenta, olen teidän uusi opettajanne. Kevätlukukautta aloittamaan tullut III C tuijotti ihmeissään. He tiesivät, että oma opettaja oli eläkeiässä, mutta hän oli luvannut jatkaa kevääseen asti. – Missä Ellen Vuorela on? uskalsi Anssi kysyä. – Hän sairastui ja jää suoraan eläkkeelle, uusi opettaja sanoi. – Minä olen Merja Ahomaa. Toivottavasti pidämme toisistamme. – Eikö Ellen Vuorela tule enää ollenkaan? kysyi Tiina. Mutta uusi opettaja ei vastannut, ei kuullut, hän kertoi jo täyttä vauhtia itsestään, koulutuksestaan, aikaisemmasta työstään. Kaisa tarkkaili opettajaa epäluuloisena, valppaana ja hiukan ärtyneenä. Tulokas oli Ellen Vuorelan täydellinen vastakohta. Ellen oli ollut Kaisan opettaja ensimmäiseltä luokalta asti, Ellenin vaatimaton ulkoasu ja hillitty puhe tuntuivat oikeilta opettajan ominaisuuksilta. Ja nyt tämä Merja Ahomaa keikkui tuossa kuin nuorten muotilehdestä leikattuna, äänikin vaikutti makeilevalta ja puhe kuulosti Kaisan arvostelunhaluisiin korviin kovin omakehuiselta. Hänen pitäisi kertoa Ellenistä, Kaisa ajatteli. Sehän tässä olisi ollut tärkeää tietää, mitä Ellenille oli tapahtunut. – Ja nyt aion kertoa teille, lapset, mitä näin tullessani, sanoi opettaja. – Näin sokean miesparan, joka kulki opaskoiran kanssa. Silloin ajattelin, miten onnellinen olen, kun saan työskennellä terveiden, kirkkaasti näkevien lasten kanssa. Katseet kääntyivät Kaisaan. Kaupungissa oli vain muutama sokea, kaikki arvasivat, että opettaja oli nähnyt Kaisan isän. Kaisan poskia kuumotti. Ei hän isänsä sokeutta hävennyt, mutta yksi sana opettajan puheesta särisi rumasti mielessä. Miesparka. Isä ei ollut mikään miesparka. Hän oli ollut sokea jo ennen Kaisan syntymää, hän oli tottunut olemaan sokea, ei häntä tarvinnut sääliä.

Paluu selaimen komennolla