JADE JA HAKKERI PULASSA TARU MÄKINEN NUORTENDEKKARISARJAN 7. OSA KANSIEN KUVAT TIINA KÄSTÄMÄ SARJA-ASU ULLA VUORINEN KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 1995 SIVUJA 122

Janni pysähtyi tavaratalon tungoksessa nähdessään tutun pojan. Hän huiskautti kättään ja kiirehti lähemmäs. Hän oli kuljeskellut ilman mitään varsinaista asiaa, kuluttanut vain aikaa, ja tuntenut olonsa pitkästyneeksi. Tapaaminen toi mieleen mukavia muistoja lähimenneisyydestä, jolloin elämässä oli taas kerran ollut vauhtia ja väriä. Sellaista pitäisi olla aina, Janni ajatteli. Kaipaan haasteita ja toimintaa. Tylsii kun mitään ei tapahdu. Mutta ehkä se oli liikaa pyydetty. Ehkä piti oppia kestämään myös koulun yksitoikkoisuus, ja pitkät tylsät hetket sen jälkeen, kun ei ollut mukavaa seuraa eikä kunnon tekemistä. -– Hei Timi, hän sanoi. Mustalaisnainen, jonka seurassa poika oli, katsoi Jannia yllättyneenä. Janni arveli, että hän oli pojan äiti, ja tervehti kohteliaasti. Poika näytti ensin yllättyneeltä, sitten hänen kasvoilleen levisi tuntemisen hymy. – Hei, Timi sanoi. – Nyt saat selittää, että mä sain ne rahat ihan rehellisesti. Meidän porukat ei millään meinanneet uskoa mua, vaikka mä kuinka selitin. Hän kääntyi naiseen päin. – Tämä nyt on se, josta mä kerroin, se joka antoi mulle rahaa. Ja sillä on jotain tekemistä sen kanssa, mistä oli iso juttu lehdessä, sen missä naispoliisi selvitti Immun timanttien arvoituksen. Se nainen, jota mä kävin tapaamassa kun tuo tyttö pyysi, oli se naispoliisi... Janni keskeytti Timin sekavan sanatulvan. Hän ei halunnut selitellä, mitä todella oli tapahtunut. Olihan siinä ollut vauhtia, väriä ja toimintaa, jota hän olisi mielellään muistellut. Mutta tuon toiminnan varsinainen ohjaaja oli ollut Jade, ja siihen liittyi salaisuuksia, joita Timin ei tarvinnut ryhtyä liikaa pohtimaan. – Niistä asioista ei pidä puhua, Janni sanoi. – Et kai ole houkutellut poikaa mihinkään luvattomaan, mustalaisnainen sanoi ja näytti ankaralta. – Timi on kunnon poika, eikä sitä saa sotkea mihinkään... Janni alkoi jo katua, että oli ollenkaan tervehtinyt Timiä. Tämä olisi varmaan kävellyt tuntematta ohi, jos ei olisi tullut huudeltua. Mutta hän nieli harminsa ja ajatteli, että pojan äidillä oli tietysti oikeus suojella lastaan. Vaikka Timi oli Jannin kokoinen, hän oli silti reilusti nuorempi, ja sen ikäinen tarvitsi Janninkin mielestä ohjausta ja huolenpitoa. Sitä paitsi Timistä oli ollut todellista apua tilanteessa, jossa Jadea oli tarvittu käymään Jannin äidin puheilla. Vaikka Janni yleensä naamioitui Jadeksi kätevästi ja nopeasti, ei äitien tai isien tarkkaavaisuutta saanut aliarvioida. Ja toiminta Jadena päättyisi lopullisesti, jos äiti tai isä koskaan saisi selville, kuka Jade todellisuudessa oli. Janni oli ensitapaamisella huomannut Timissä juuri yhdennäköisyyden Jaden kanssa, josta tietysti seurasi, että hän myös muistutti melkoisesti Jannia itseään. Hänen äitinsäkin huomasi sen nyt. – Olette niin yhdennäköisiä, että voisitte olla sisarukset, hän sanoi ja katsoi pojastaan Janniin ja taas takaisin kummastuneen näköisenä. – Me vaan ollaan yhtä tummia, Timi vähätteli. – En mä näytä likalta. Hänen äitinsä naurahti. – Mikä ettet näytä, kun pidät hiukset noin pitkinä, hän sanoi. – Mutta se yhdennäköisyys on kyllä muuta. Se on jotain ilmeessä, silmissä varsinkin. Sisaruksista kävisitte. Ja kuitenkin Timi sanoi, ettet ole meikäläinen. Hän katsoi Jannia kysyvästi, kuin epäillen pojan tietoja. – En ole, Janni sanoi hyväntuulisesti. – Isä on muuttanut Chilestä Suomeen, ja äiti on ihan suomalainen. Ehkä siitä sekoituksesta mun tapauksessa tuli jotain aika lailla teikäläisen näköistä.

Paluu selaimen komennolla