JADE JA KILLERIN ARVOITUS TARU MÄKINEN NUORTENDEKKARISARJAN 6. OSA KANSIEN KUVAT TIINA KÄSTÄMÄ SARJA-ASU ULLA VUORINEN KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 1995 SIVUJA 119

Sulava lumi lätisi jaloissa. Janni vilkaisi Reijaa, jolla tietenkin oli asialliset jalkineet, lämminvuoriset kumisaappaat. Hänen omat talvikenkänsä olivat litimärät. – Mä saan nuhan, hän valitti. – Ihana aurinkopäivä, oli Reijan vastaus. Hän hymyili tyytyväisen näköisenä. Kelpasi hänen, kuivin jaloin. He olivat palaamassa koulusta, hitaasti maleksien. Kotiin tultua olisi pitänyt alkaa lukea edessä oleviin matematiikan kokeisiin, eikä se huvittanut kumpaakaan, niin välttämätöntä kuin se olisi ollut – varsinkin Reijalle, joka tarvitsi hyvän arvosanan saadakseen himoitsemansa uuden puseron. Jannin olisi pitänyt lukea vain jotain osatakseen, häntä ei palkittu koenumeroista. Lähellä olevan koirapuiston aidan luona he pysähtyivät ihmeissään. Pappahan siellä seisoskeli, Reijan sokea isoisä, ja suurikokoinen rottweileri juoksenteli aitauksessa iloisesti ympäriinsä. – Hei, Reija huusi. – Kenen koira sulla on? Miksi sä tommosta ulkoilutat? Pappa tuli aidan luo ja tytöt jäivät ihmettelemään. Koira touhusi ja nuuski toisaalla. Papalla oli käsivarrellaan opaskoiran valjaat. Pappa näytti samanlaiselta kuin joskus ennen, silloin kun he olivat pieniä, ja pappa oli valmistanut heille jotain iloista, lahjan tai tarjoilua. – Halusin pitää sen yllätyksenä kunnes se olisi minulla kotona, hän sanoi. – Koira on minun. – Voi ihme, Reija sanoi. – Eihän sulla koskaan ole ollut opaskoiraa. Miten sä nyt innostuit? Ja mikset sä ottanut sellaista söpöä noutajaa? Pappa naureskeli. – Onhan minulla joskus nuorena miehenä ollut opaskoira, hän sanoi. – Enkä tosiaan enää aikonut hankkia. Mutta tämä koiraparka olisi joutunut lopetettavaksi muuten. Sillä on vähän erikoislaatuinen elämäntarina. Janni oli tuijottanut koiraa niin kiinteästi, että tuskin kuuli Reijan ja papan puheita. Koira toi hänen mieleensä muistoja samanrotuisesta ja -kokoisesta, vain laihemmasta ja huonommin hoidetusta olennosta. Nyt hän hätkähti. – Millainen elämäntarina? hän kysyi. – No jaa, pappa sanoi. – Juttu on aika pitkä. Se koulutettiin opaskoiraksi kaverille, jolla jo ennen sokeutumistaan oli ollut rikollisia puuhia. Mutta kaveri jatkoikin entisiä hommiaan sokeutumisesta huolimatta, ja joutui takaisin vankilaan. Tämä koira jäi kodittomaksi, ja kun se oli isäntänsä seurassa oppinut muuhunkin kuin opastamiseen... – Opaskoira, jolla on rikollinen menneisyys, Reija totesi. – Jännää. – No, sitä oli käytetty lähinnä porukan vartiokoirana, pappa sanoi. – Ja se oli oppinut kovia otteita, se ei sopinut opaskoiraksi kelle tahansa. – Sitten sä otit sen, Reija kauhisteli. – Sehän näyttääkin pelottavalta. Mä en ole yhtään varma siitä, tullaanko me tykkäämään toisistamme. – Oikeastaan koira otti minut, pappa tarkensi. – Sen kouluttaja kertoi siitä, lähdin katsomaan sitä hänen kanssaan, ja kun koira tuli ja painoi kuononsa käteeni olin myyty. Koira oli juossut aidan luo papan viereen ja katsoi tyttöjä vaimeasti muristen. Sillä taisi olla samantapaiset ajatukset heistä kuin Reijalla siitä. – Se on vähän epäluuloinen ja äreä, pappa sanoi. – Sitä on luultavasti kohdeltu hyvin kovakouraisesti. Kyllä se siitä rauhoittuu aikaa myöten, ja hyvä luonne se tuntuu pohjimmiltaan olevan.

Paluu selaimen komennolla