JADE JA ORAVALIIGA TARU MÄKINEN NUORTENDEKKARISARJAN 4. OSA KANSIEN KUVAT TIINA KÄSTÄMÄ SARJA-ASU ULLA VUORINEN KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 1993 SIVUJA 110

Janni pudisteli lunta kengistään. Pakkasiltapäivä hämärti jo, vaikka kello ei ollut paljon. Pihan suurissa puissa hyppivät levottomat, viluisen näköiset linnut kuin yrittäen käyttää hyväkseen lyhyen päivän viimeistä valoa. Viikkokausia oli ollut niin kylmä, että Töölönlahtikin oli jäässä kauttaaltaan, tai ainakin niiltä osin, jotka kotiportailta näki. Äiti väitti, että oli oikein vanhan ajan kunnon talvi. Äiti tuntui siitä ihastuneelta. Ja olihan näin tietysti kauniimpaa kuin rutaisella sohjokelillä. Mutta kylmyys oli jotenkin vastenmielistä, vaikka sitä vastaan suojautui vaatteilla – vaatteet olivat kuin panssari, joka rajoitti vapautta. Janni ajatteli, että olisi varmaan viihtynyt parhaiten jossain päiväntasaajalla. Mutta ei Tari. Hän tuntui suorastaan pitävän talvesta, vaikka paleli selvästi. Hän potki hänkin kenkiään lumesta puhtaaksi ja hymyili iloisesti. – Et usko miten puhki mä olen, hän sanoi. Tari oli alkanut käydä Jannin mukana kuntosalilla. Tai oikeastaan Jannin oli sitä varten pitänyt vaihtaa tuttu paikka uuteen. Se sali jota hän aikaisemmin oli käyttänyt oli vain naisille. Mitähän varten nuokin paikat piti jakaa sukupuolten mukaan? Sellaisen paikan löytyminen, johon sai mennä poikakaverinsa kanssa yhdessä, oli ollut yllättävän työlästä. Naisetko erillistä paikkaa vaativat, vai miehet, että saisivat säilyttää naisilla uskon omiin ylivoimaisiin suotituksiinsa? – Sä rehkit siellä ihan liikaa, Janni sanoi. – Aluksi niin tekee helposti, ei huomaakaan, kun kipeyttää itsensä. Mähän sanoin että varoisit. Hän huomasi äänensä pienen opettajamaisuuden, mutta onneksi Tari ei harmistunut. Janni oli niin pitkään kuntoillut yksin, että tuntui hauskalta, kun viimeinkin sai jakaa tietojaan ja kokemuksiaan toiselle. Paras ystävätär, Reija, ei ollut koskaan piitannut mistään liikuntaan viittaavastakaan. Häntä ei saanut innostumaan edes reippaalle lenkille. Reijan kaltaiset eivät tienneet mitä menettivät. Kunnollinen väsyminen harjoituksissa ja rentoutunut olo sen jälkeen kuuluivat elämän parhaisiin asioihin. – Nolotti ne kaverit, jotka katsoi mitä mä jaksan, Tari puolusti nyt itseään. – Mä olen kyllä törkeän huonokuntoinen. – Ei semmosta saa ajatella, Janni moitti. – Sun pitää kilpailla vain ittes kanssa, ei muiden. Se vasta kuulostikin oikein opettajamaiselta. Liian usein hoetut asiat, vaikka olisivat sattuneet olemaan tottakin, menettivät todentuntunsa. Tari oli ottanut luudan ja huiski sillä portaille tuiskunnutta lunta. – Niinkö sä muka teet, hän naureskeli. – Kyllä mä huomasin, miten sä laitoit painoja lisää, ihan pelkästään sen yhden tyypin kiusaksi. Janni virnisti. Hän oli tosiaan tehnyt niin ja se tuntui yhä käsivarsissa. Mutta harmitti, kun vaalea itsetietoisen viikingin näköinen poika oli alentuvan näköisenä vähentänyt painoja huomatessaan, että seuraavana vuoroaan odotti tyttö. Janni ei ollut tyytynyt laittamaan niitä takaisin, vaan oli vielä lisännytkin. Se poika teki jatkuvasti kiusaa, vähätteli ilmeillään ja eleillään toisen suoriutumista. Janni oli voimakas, vaikka se ei niin hyvin näkynyt päällepäin. Tytön lihakset eivät kasvaneet pulleiksi niin kuin pojilla, niihin kertyi voimaa ikäänkuin piiloon. Ja tietysti tyttö sai tehdä töitä päästäkseen edes siihen, mistä poika, Tarikin, niin helposti aloitti. Tari oli saanut portaat siistiksi ja piti ovea auki. Sisällä repsotti joulukuusi yhä myöhäisenä muistona jo ohitetusta joulusta. Se oli karistanut reippaasti neulasiaan lattialle, mutta sitä ei raskinut vielä viedä ulos, sillä se tuoksui hauskalta.

Paluu selaimen komennolla