JADE JA UNELMIEN KAUPPIAAT TARU MÄKINEN NUORTENDEKKARISARJAN 3. OSA KANSIEN KUVAT TIINA KÄSTÄMÄ SARJA-ASU ULLA VUORINEN KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 1993 SIVUJA 120

Alkutalven ensimmäinen pieni pakkanen vauhditti askeleita. Janni oli koulun jälkeen ollut kuntosalilla ja käynyt harjoitusten jälkeen suihkussa, sekin herkisti palelemaan. Juostessaan kadun yli vihreän valon viime sekunneilla hän ajatteli, että tummat ja vilkkaat ihmiset ehkä kuuluisivat lämpimämpään ilmastoon. Äiti ja paras ystävätär Reija, perussuomalaisen vaaleita, palelivat tuskin koskaan. Mutta isä, Chilestä Suomeen muuttanut, oli oikea vilukissa, ja Janni oli ilmeisesti perinyt häneltä muutakin kuin mustat hiukset. – Chilessäkin on kylmää, mutta me emme sentään pidä kylmästä, niin kuin nämä kummalliset suomalaiset, isä kiusoitteli joskus äitiä. Pakkanen oli silti mukavampaa kuin alkusyksyn kosteus, joka aina painoi pakokaasut katujen kuiluihin, niin että pahimpiin ruuhka-aikoihin tuntui melkein vaikealta hengittää. Ja kirkkaan ilman läpi talojen seinätkin näyttivät puhtaammilta, koko kaupunki kauniimmalta. Janni väisteli ihmisiä parhaansa mukaan, vaikka se ison kassin kanssa oli hankalaa. Hän ylitti Mannerheimintien ja mietti, että väkeä oli jo liikkeellä kuin jouluostoksilla. Ja toden totta, joulukoristeitakin oli esillä, vaikka lokakuu vasta oli vaihtumassa marraskuuhun. Joulun odotus tuntui alkavan vuosi vuodelta aikaisemmin. Janni oli sopinut tapaamisen Reijan kanssa Forumin alakertaan. Hän oli hiukan aikaisessa ja Reija tulisi tapansa mukaan varmasti myöhässä. Reijan moniin hyviin puoliin ei kuulunut täsmällisyys tapaamisasioissa, niin pikkutarkan moitteettomasti kuin hän hoitikin esimerkiksi kouluasiat. Oikeastaan olisi voinut loukkaantua siitä, ettei Reija piitannut, vaikka odotutti. Mutta ehkä se oli luottamuksen osoitus: ystävää ei tarvinnut jännittää. Janni jonotti kaakaon ja onnistui vielä löytämään pienen vapaan pöydänkin, nosti kassinsa tuolille pitämään Reijalle paikkaa. Kassi sai heti osakseen nuoren naisen moittivan katseen, mutta Janni piti pintansa. Paikkoja oli siellä täällä muuallakin ja nainen saisi tyytyä johonkin niistä. Ihmisten tarkkaileminen syrjäpöydästä oli rentouttavaa. Janni yritti kuvitella mistä he tulivat ja minne olivat menossa, ja miksi he juuri tällä hetkellä olivat tässä. Joskus tuli ajatelleeksi, oliko näillä kaikilla tosiaan jotain syytä töytäillä edestakaisin keskustan tungoksessa. Ihmisiä oli ikään kuin liikaa. Ehkä sitä olisi viihtynyt paremmin pienellä paikkakunnalla. Mutta syntyperäisenä helsinkiläisenä Janni ei oikein osannut kuvitella, millaista olisi istua kirkonkylän ainoassa baarissa ja tuntea kaikki ihmiset siellä. Eräässä pöydässä kinasi pieni poika, ettei tulisi äitinsä kanssa edes katsomaan hammaslääkäritätiä, vaikka sitä väitettäisiin kuinka kiltiksi. Janni tunsi myötätuntoa. Vaikka hän oli melko rohkea tarvittaessa, hänkin pelkäsi hammaslääkäriä. Viereisessä pöydässä istui mies, joka oli ulkonäöltään melkein yhtä tumma kuin Janni itse, ja siis luultavasti ainakin alunperin ulkomaalainen. Ranteessa oli paksu kultaketju. Hän vilkuili yhtenään kelloa, odotti varmaan jotakuta. Ja tuolta tulikin toinen yhtä tumma mies ja istui seuraan. Tulija oli pienikokoinen ja silmälasipäinen. Hän näytti levottomalta ja vähän aralta. – Hola, que tal? Janni hätkähti espanjankielistä puhuttelua ja häntä hymyilytti. Vaikka isä jo osasi suomea aivan hyvin, he puhuivat toisinaan kotona myös isän äidinkieltä. Mutta noista kahdesta ei varmasti kumpikaan osannut kuvitella, että kukaan täällä heitä ymmärtäisi, ja he puhuivat kuuluvasti ja vapautuneesti. Janni mietti pitäisikö hänen jotenkin paljastaa, että hän pystyi seuraamaan keskustelua, mutta tunsi sen sitten turhaksi. Miehethän juttelivat ihan arkisia, harmittelivat säätä, ja toinen valitti kovasti hankalaa matkaa. Sitten Janni säpsähti niin että läikytti kaakaota käsilleen ja pöydälle. Toinen miehistä oli maininnut isän nimen, Pablo Garcia. Janni alkoi kuunnella tarkemmin. Isää aiottiin pyytää kääntämään paperit, joita kultaketjumies levitteli pöydälle. Silmälasipäinen sanoi häntä hyväksi suomentajaksi. Kultaketjumies hymähti ja kysyi eikö rouva Garcia ollut poliisi. Kun silmälasipäinen myönsi, hän naurahti ja sanoi, että pysytään siitä pariskunnasta erossa.

Paluu selaimen komennolla