JADE JA KUMMITUS TARU MÄKINEN NUORTENDEKKARISARJAN 2. OSA KANSIEN KUVAT TIINA KÄSTÄMÄ SARJA-ASU ULLA VUORINEN KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 1992 SIVUJA 116

Janni katsoi mietteissään Reijaa, joka makasi vatsallaan huoneen lattialla ja kopioi matematiikan harjoitustehtäviä siististi vihkoon. Hän oli laskenut ne ensin konseptipaperille, vihkon piti olla moitteeton, ilman suttujälkiä. Jos olisi ajatellut ilkeästi, Reija oli hikipinko. Ei riittänyt että harjoitukset oli tehty, vihkonkin täytyi olla kaunis. Reija itse oli yhtä siisti ja edustava kuin vihkonsa, vaaleat kauniisti kihartuvat hiukset kehystivät nukkemaisia kasvoja ja farkkujen sivua kulkeva koristeraita oli täsmälleen samaa väriä kuin pusero. Reija jaksoi nähdä vaivaa ulkonäöstään. Äiti ehkä toivoisi minusta jotain Reijan tapaista, Janni mietti. Vaikka äiti itse oli hyvin reipas, hiukan poikamaiseen tapaan. Äidit ehkä halusivat tyttärestään jotain muuta kuin itsestään. Mutta Janni ei jaksanut kiinnostua vaatteista eikä paljon ulkonäöstäkään. Kun oli suurin piirtein siisti se riitti. Hiukset hän pesi ja harjasi ilmaviksi, vaatteet olivat tavallistakin tavallisempia. Ei mitään koruja tai meikkejä koskaan, pientä kaulakorua, vanhempien rippilahjaa, lukuun ottamatta. Janni istui lattialla polvet koukussa ja kädet polvien ympärillä, odotti että Reija saisi työnsä valmiiksi. He olivat Jannin kotona. Isä ja äiti olivat lähteneet ulos vaihteeksi yhdessä, jonnekin isän tuttujen luo. Isä piti tiivistä yhteyttä muihin Suomeen muuttaneisiin chileläisiin. Äidillä tuttuja oli vähemmän. Hän sanoi, että työkavereista sai tarpeekseen kun joutui katselemaan niitä työaikana. Ehkä se johtui siitäkin, että äidin työtoverit poliisissa olivat melkein kaikki miehiä. Äiti on niin miehisessä ammatissa, ja haluaisi kuitenkin minusta oikein naisellisen, Janni pohti. Vanhemmat olivat omituisia. – Ihanaa kun teillä on hiljaista, Reija sanoi. – Kuule nyt, meiltä kuuluu mutsin ja faijan riita tänne asti. Alakerrasta kuului tosiaan korkea, kiihtynyt naisääni, ja välillä matalamman äänen murahdus. Janni ei ollut edes ajatellut sitä, äänet olivat niin tavanmukaisia. Kun oli asuttu tässä samassa puutalossa toistakymmentä vuotta, saman perheen kattonaapurina, heidän riitansa olivat samanlaista taustaa kuin seinien naksahtelut ja lattialautojen narina. Tai ohiajavien junien humina, jonka kuuli jatkuvasti. Mutta varmaan olisi tuollaisen perheen tyttärenä kaivannut hiljaisuutta. Ei ihme, että Reija niin usein tuli kylään. Äänet nousivat, puheesta ei saanut selvää. Sitten kuului oven paukahdus ja pian vaimea ovikellon kilinä. Reija nauroi. – Nyt äiti menee papan luo jäähtymään, hän sanoi. – On se aika hassua, kun pappa kuitenkin on isän isä. Mutta sinne mutsi aina säntää. – Sun pappa osaa rauhotella kenet vain, Janni sanoi. – Sekin rouva, joka tuli teille kun siltä oli ryöstetty rahat, muistatko? Teidän pappa sai sen tyyntymään tosi äkkiä. – Onneksi pappa on sellainen, Reija sanoi. – En tiedä mitä ihmeitä se tekee, mutta äiti on pelkkää hymyä aina tullessaan sieltä. Sanoo isälle, että isäsi sentään on kunnon mies. – Sun pappa selviää kaikista tilanteista, Janni sanoi. – Silloinkin, kun se nuorisojengi yritti käydä sen kimppuun. Vaikka sun pappa on sokea se toimi ihan rauhallisesti, kuin ei olisi pelännyt. Siitä ne häkeltyi. Reija nosti päätään, katsoi Jannia tutkivasti. Matematiikan vihko oli nyt unohtunut. Reijan siniharmaissa silmissä oli valpasta ihmettelyä. – Mä olen ajatellut yhtä asiaa, hän sanoi. – Mähän en koskaan nähnyt sitä Jadea, joka tuli papan avuksi, ja joka muutenkin auttoi sun mutsia käryttämään sen ryöstelevän nuorisojengin. Mutta sä olit väittänyt, että sellainen kulkee joskus täällä. – Joo, olen mä sen nähnyt, Janni sanoi mahdollisimman välinpitämättömästi. – Semmonen mustalaisen näköinen poika, tai tyttö se sanoo olevansa, mutta pojalta se näyttää. – Mä vaan ajattelen, Reija toisti mietteissään. – Jos sä laittaisit päähäsi lippalakin, hiukset sen alle, ja ottaisit silmälasit pois...

Paluu selaimen komennolla