JADE JA AUTIOTALON JENGI TARU MÄKINEN NUORTENDEKKARISARJAN 1. OSA KANSIEN KUVAT TIINA KÄSTÄMÄ SARJA-ASU ULLA VUORINEN KUSTANTAJA KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI, 1992 SIVUJA 117

Syksyinen sade valui Helsingin yli. Iltapäiväruuhkassa käveli farkkuasuinen tyttö Hakaniemen torin laitaa. Muovikassissa hänellä oli uudet kengät, joita hän ei ollut viitsinyt liikkeessä jättää jalkaan, vanhat jo aika risat lenkkarit olivat omiaan tähän säähän. Tytön runsas melkein musta tukka oli märkänä menettänyt ilmavuutensa ja liimautui päähän kuin lakki. Takki oli hartioista jo kastunut läpi asti. Flunssan tästä saisi ellei kiirehtisi kotiin. – Janni! Janni! Huuto kuului vaimeana liikenteen kohinan yli. Tyttö pysähtyi. Reija puikkelehti ihmisten ohi sateenvarjon alla, oli koko ajan vaarassa sohia näitä silmiin. Reijalla oli sateenvarjon lisäksi saappaatkin. Hänellä oli raivostuttava kyky varata mukaansa aina oikeat vaatteet. Reija ei ollut märkä eikä ryvettyneen näköinen, vaaleat hiukset kihartuivat kauniisti ja punainen sateenvarjo ja punaiset saappaat olivat iloinen väriläikkä maiseman yleisessä harmaudessa. – Oletko sä menossa kotiin? Reija kysyi. – Tule mun varjon alle. Reija ja Janni olivat luokkatoverit, yläasteen kahdeksasluokkalaisia. Sen lisäksi he olivat asuintoverit, ainakin melkein. Vanha puutalo Töölönlahden rannalla oli ollut kummankin koti varhaislapsuudesta asti, Janni asui perheineen yläkertaa, ja alakerran toisessa asunnossa oli Reija vanhempiensa kanssa, toisessa Reijan isoisä, joka omisti talon. Janni ei mennyt sateenvarjon alle. Hän oli pitempi kuin Reija ja olisi joutunut kulkemaan kyhärässä, ja sitä paitsi hän oli jo märkä. Kun kuljettiin näin valutti Reijan sateenvarjo vettä hänen niskaansa, mutta mitä se enää haittasi. Oli mukavampi kuitenkin kävellä seurassa kuin yksin. He kääntyivät ennen Ympyrätalon synkkää, likaista seinää vasemmalle, kulkivat ohi terveyskeskuksen ja Kaupunginteatterin, ja sitten äkkiä kaupunki loppui. Täällä oli vanhoja puutaloja, jotka kai joskus olivat olleet varakkaitten helsinkiläisten kesähuviloita, kauan sitten. Ainakin niitä yhä sanottiin villoiksi. Rautatie leikkasi alueen rumasti kahtia. Se kulki kallioden välissä syvässä rotkossa. Lapsena Janni oli mielellään kuvitellut, että siellä oli joki. Juna porhalsi alta juuri kun he ehtivät rautatien yli menevälle kävelysillalle. – Tuo rakennus oli ennen sokeitten ammattikoulu, Reija sanoi taakseen viitaten. – Pappa kävi siellä nuorempana korityöntekijän kurssin. Reija sanoi sen usein kun mentiin tästä. Ihmisellä oli hassu tapa toistaa samoja asioita samoissa paikoissa. Joskus Reija sitten vielä kertoi, kuinka pappa oli kerran eksynyt pihalla ja oli melkein ollut hyppäämäisillään kalliolta junanraiteelle, mutta oli sentään kumartunut kokeilemaan kepillä miten syvältä löytyisi maankamara, eikä ollut uskaltanut hypätä, kun keppi ei tavoittanut mitään. Reijan pappa oli jutunkertoja, hänelle aina sattui kommelluksia ja seikkailuja. Pienempänä Janni oli kadehtien ajatellut, että sokean elämä oli tosi jännittävää, ja oli itsekin yrittänyt kulkea silmät suljettuna. Lapsena oli ollut mukavaa, kun Reijan pappa oli lähes aina kotona. Hän oli tehnyt piharakennukseen verstaan koritöilleen. Koskaan ei tarvinnut olla ihan yksin, aikuinen oli aina jossain lähellä tavoitettavissa. Se että tuo aikuinen oli sokea ei ollut vaivannut yhtään. Reijan isoisän koko olemus herätti luottamusta. – Koskahan tuo autiotalo romahtaa? Janni ihmetteli, kun päästiin Linnunlaulun puolelle. Hän tiesi ihmetelleensä sitä ääneen kymmeniä kertoja. Reija ei vaivautunut vastaamaan. Linnunlaulu, se oli hassu paikannimi. Alaluokilla Reijaa ja Jannia oli kiusattu kun he väittivät asuvansa Linnunlaulussa. Sellaista paikkaa ei muka ollutkaan. Opettaja oli lopulta joutunut ratkaisemaan riidan vakuuttamalla koko luokalle, että nimi oli kartassakin. Joskus tuntui silti itsestäkin, ettei tällaista paikkaa tosiaan voinut olla, ei keskellä Helsinkiä. Kevyt tuuli ravisteli märkiä puita, sade täplitti Töölönlahden. Ruuhkat humisivat kaukaisina. Kotitalo oli kuin sadun piparkakkutalo, kapea ja korkea. Kahden kerroksen lisäksi siinä oli ullakko. Eivätkä ne olleet nykyaikaisia matalia kerroksia, jokaisessa asunnossa katot olivat korkealla.

Paluu selaimen komennolla