ELEUSIIN TIE TARU VÄYRYNEN KANNEN KUVA TARU VÄYRYNEN BoD-JULKAISUPALVELU, 2007 SIVUJA 148

Odotin Kööpenhaminan lentokentällä pääsyä Ateenaan menevään koneeseen. Osa ihmisistä tungeksi jonottamassa jo ennen kuin virkailija oli tullut portille. Siinä ei ollut mitään järkeä. Paikat oli jaettu ja merkitty lippuihin, eivätkä ensimmäisinä koneeseen ehtineet olisi perillä yhtään aikaisemmin kuin siihen viimeisinä tulleet. Ajatusta oli liiankin helppo jatkaa kysymällä itseltään, mitä hyödytti matkustaminen, tai opiskelu, tai eläminen. Kaikkihan päättyy kuitenkin ennemmin tai myöhemmin kuolemaan. Jatkuva kuoleman ajatteleminen on masennuksen oire. Olin masentunut, tiesin sen itse, ja oli sen lääkärikin todennut sitten, kun lopulta lääkäriin menin. Olin 24-vuotias, mutta asuin yhä vanhempieni luona. Opiskelin Helsingin yliopistossa ja minun olisi pitänyt tehdä loppuun graduni, jonka aiheena oli sankarimyytti Homeroksen Iliaassa. Se oli melkein valmis, kun lakkasin tekemästä sitä, enkä sitten tehnyt juuri mitään muutakaan. Vanhempani eivät yleensä kiinnittäneet minun vointiini erityistä huomiota, mutta oudoksuivat sentään, kun en päiväkausiin noussut sängystä kuin syömään ja vessassa käymään. Lopulta isä ilmoitti, että minun oli mentävä lääkäriin. Hän sanoi sen hyvin juhlallisesti, ehdotus oli hänen taholtaan ennenkuulumaton. Hän on lääkäri, gynekologi tosin, mutta hän oli siihen asti ollut ehdoton asiantuntija kaikissa lääkäriä vaativissa vaivoissani. Isä aikoi tilata ajan sisätautilääkärille. Sanoin hänelle, että jos tässä lääkäriä tarvitaan, niin psykiatri. Hän seisoi huoneeni ovella ja näytti aikovan väittää, että ei hänen tyttärensä voinut tarvita psykiatria. Hän uskoo vakaasti, että olen sitä mitä hän kuvittelee itse olevansa, järkevä ja lujatahtoinen. Lojuin petaamattomalla sängyllä, huone oli siivoamatta kuten se oli ollut jo viikkokausia, enkä ollut käynyt suihkussa aikoihin. Isä seisoi paikallaan vielä hetken ja sanoi sitten: – Niin, sitä se ehkä on. Sitä se oli, psykiatri kuunteli ja kyseli, ja ilmoitti sitten minulle, että olen masentunut. Sanoin olevani siitä itsekin varsin hyvin tietoinen. Hän ehdotti keskusteluterapiaa, isä oli sanonut olevansa valmis maksamaan. Minä en halunnut, eikä psykiatri saanut täysin peiteltyä ärtymystä, jonka vastahakoisuuteni herätti. Hänhän menetti sen takia selvää rahaa. – Aikakin parantaa, psykiatri totesi ja näytti juuri niin kyllästyneeltä kuin hän varmaan olikin minun kaltaisiini potilaisiin. – Olet normaali nuori nainen, sinusta löytyy kyllä voimaa nousta masennuksestasi. Normaali nuori nainen. Minusta tuntui, että virheellisemmin minut tuskin voisi määritellä. Ei se psykiatrikaan olisi minua normaaliksi väittänyt, jos olisi hiukan ajatellut, ennen kuin laukoi fraasinsa. Olisin mielelläni normaali, mutta synnyin ja kasvoin olemaan jotain aivan muuta. Vanhempieni mielestä normaalius on halveksittavaa keskinkertaisuutta. Äiti on kirjailija, ei mikään merkittävä, hän on julkaissut nuoruudessaan pari romaania. Hän on kuitenkin käsityksensä mukaan taiteilija, jonka luovuuteen kuuluu poikkeusyksilön kärsimys. Isä taas pitää itseään erityisen älykkäänä, joka ei voi eikä halua sopeutua kaikkialla vallitsevaan tyhmyyteen. Myönnän omaksuneeni saman tavan suojautua yli-ihmisrooliin, mutta tiedän kuitenkin vain peitteleväni sitä, että en osaa elää ihmisiksi. Jos olisin normaali, minua ei olisi ärsyttänyt, että psykiatri liitti normaaliuteeni naiseuden niin kuin se olisi keskeinen ominaisuuteni. Useimmat ovat tottuneet siihen, että heidät määritetään ensisijaisesti sukupuolensa edustajina ja vasta toissijaisesti ihmisinä. Äiti ja isä elävät naiseutta ja miehuutta kuin kohtaloa, josta ei pääse pakoon. Äidin naiseus on avuttomuutta ja katkeruutta, jota hän lievittää nappailemalla alkoholia ja seksiä. Isä on paljon poissa kotoa, ja meillä kokoontuu pääkaupunkiseudun kirjailijakunnan juopoimmasta osasta koostuva joukko, jonka seuraa äiti sanoo tarvitsevansa luovuutensa takia. Ei hän silti ole enää pitkään aikaan saanut tehtyä mitään julkaistavaksi kelpaavaa, ei ole yrittänytkään. Kun isä tulee kotiin, vieraat ymmärtävät kaikota, ja isä aloittaa kuulustelun ja kurinpalautuksen. Väkivaltaisuus on hänen tapansa olla miehinen mies. Yhtä vähän kuin normaaliksi ja naiseksi tunnen itseni nuoreksi. Olin jo alle kouluikäisenä varhaisvanha, tarkkailin huolestuneena äitini epäilyttävien pullojen vajenemista ja häiritsin hänen kahdenkeskisiä hetkiään miesten kanssa. Viimeistään silloin aikuistuin lopullisesti, kun noin kaksitoistavuotiaana heräsin äidin avunhuutoihin, enkä jäänytkään itkemään sängyssäni. Menin vanhempieni makuuhuoneeseen. Äiti konttasi alastomana lattialla, nenästä tippui verta hänen käsilleen. Isä katsoi minua silmissään mieletön raivo, mutta epätoivo antoi minulle kylmän, tyynen rohkeuden. Sanoin: "Häivy täältä, tai soitan poliisin." Isä näytti hetken aikovan käydä käsiksi minuun. En pelännyt, en väistänyt, sanoin: "Jos kosket minuun, teen rikosilmoituksen." En tiedä vieläkään, olisinko tehnyt sen. Isä kuitenkin uskoi, että voisin toteuttaa uhkaukseni, ja hän lähti kotoa, luultavasti työhuoneeseensa, jossa hän muutenkin silloin tällöin nukkui. Sen jälkeen äitiä ei pahoinpidelty silloin, kun olin paikalla, mutta enhän ollut aina kotona. En minä varsinaisesti yritä auttaa äitiäni, ei häntä voi auttaa. Jos hän haluaisi muuttaa elämäänsä, hän voisi sen tehdä. On turvakodit ja lähestymiskiellot, hän pääsisi kyllä isästä eroon. Mutta ei hän halua. Touhutessaan nousuhumalassa jonkun miehen kanssa hän on mielestään seksin papitar, ja hän tuntee olevansa valtansa huipulla saatuaan isän mustasukkaiseksi. Kun isä sitten on hakannut hänet oikein pahasti, hän on marttyyri, joka ottaa vastaan syntisen katumusta. Kuka malttaisi luopua niin ihanasta elämästä? Psykiatrille kerroin vanhemmistani lyhyesti, mainitsin äidin alkoholiongelman ja isän väkivaltaisuuden. Hän tarttui siihen kuin ongelman ytimeen ja piti minulle pienoisluennon äiti- ja isäsuhteen merkityksestä. Olin kirjoittanut siitä graduuni huomattavasti tieteellisemmin, antiikin mytologia käsittelee samoja asioita kuin psykoanalyysi. Esimerkiksi Freud ja Lacan löysivät sieltä sekä lähtökohtia että tukea teorioilleen. Psykiatri yritti toistamisen vakuuttaa, että keskusteluterapiasta olisi apua, minun pitäisi selvitellä suhteeni vanhempiini. Tiesin kuitenkin, että en halunnut selvitellä sitä ainakaan hänen kanssaan, eikä se tuntunut ajankohtaiselta muutenkaan. Minun ongelmani oli miten jaksaisin jatkaa elämistä. Halusin nousta masennuksestani, mutta tiesin, että en pysty siihen pelkällä yrittämisellä, vaan tarvitsin avuksi lääkkeen. Isän mielestä psyykenlääkitys oli periksi antamista, minun olisi pitänyt selvitellä ongelmani omana itsenäni. Ajattelin, että juuri niin hän teki, ja hänestä hänen omana itsenään jouduimme sitten sekä äiti että minä kärsimään. Minun senhetkisessä omassa itsessäni taas ei ollut paljon varjelemisen arvoista, se oli joutava napaansatuijottaja, joka ei pystynyt muuhun kuin pohtimaan synkkiä. Lääkitty minäni sentään peseytyi ja pukeutui päivittäin, järjesti huonettakin hiukan. Ensimmäinen kokeilemani lääke aiheutti humalan kaltaisen tilan. Oloni ei ollut paha, mutta olin kiusaantunut siitä, että itsehillintäni heikkeni entisestään. Soitin psykiatrille ja sanoin haluavani vaihtaa lääkettä. Uusi lääke teki hiukan turtuneen olon, ahdistuneen välinpitämättömyyden tilalle tuli vähitellen uudenlainen välinpitämättömyys, joka oli helpompi kestää. Graduuni en kuitenkaan pystynyt tarttumaan enkä muihinkaan opintoihini. Isää se huolestutti kovasti, ja lopulta hän soitti Tiinalle. Tiina Mannila on isän sisar. Lapsena asuin hänen luonaan joskus pitkiäkin aikoja. Hän on antiikintutkija ja kirjailija, ja muutti pois Suomesta jo kun olin alle kouluikäinen. Ensin hän asettui Kyprokselle, ja hänen luonaan Afroditen saarella vietettyihin aikoihin liittyvät onnellisimmat muistoni. En ole tavannut missään niin avoimia ja ystävällisiä ihmisiä kuin Kyproksella, ja kuitenkaan tuo miellyttäväluonteinen kansa ei tullut toimeen oman turkkilaisvähemmistönsä kanssa, eikä pääse irti leppymättömästä vihastaan heidän muistoaankin kohtaan. Ihminen on aina joillekin ihmisille susi. Nykyisin Tiina asuu Ateenassa. Hän ei kuunnellut pitkään isäni selostusta, vaan pyysi minut puhelimeen. – Haluatko tulla tänne? hän kysyi. – En halua mitään, sanoin. – Älä viitsi puhua sitaateilla, tuo on Nikos Kazantzakista, hän sanoi. – Voin järjestää sinulle huoneen pohjoismaisen antiikintutkimuslaitoksen asuntolasta, siellä on talvisin vapaita paikkoja. Maksan vuokrasi, isäsi saa luvan maksaa lentomatkan ja antaa sinulle käyttörahaa. Hänellä on varaa siihen. – Voin tulla, jos saat isän antamaan rahat. – Otat sitten graduntekeleesi mukaan, teet sen täällä valmiiksi, Tiina sanoi. – Ei siitä mitään tule. Tiina naurahti kuivasti. – Masennuksesi taitaa olla tosi juttu, hän sanoi. – On se. – No sitä suuremmalla syyllä tulet. En minä vastahakoisesti lähtenyt. Pidän Tiinasta, ja Ateena kiinnosti, olinhan valinnut pääaineeksenikin juuri antiikin kreikan, ja valintani oli johtunut melkein intohimoisesta harrastuksesta. Sen taas oli virittänyt Tiina. Kiinnostus johonkin menneeseen on ainakin minun tapauksessani myös pakoa nykyisyydestä. En tietenkään haluaisi elää Iliaan julmassa ja sotaisassa maailmassa, en myöskään klassisen kauden Ateenassa, jossa vallitsi räikeä eriarvoisuus. Pakenen Homeroksen heksametrimitalla kaunistettuun runouteen ja Platonin teosten hallittuun, monikerroksiseen proosaan. Niitä lukiessa tuskalliset ja vaikeat asiat muuttuvat kauniiksi, elämä tuntuu olevan hallinnassa. Kävellessäni Kööpenhaminan lentokentällä viimeisten joukossa Ateenaan menevään koneeseen kehittelin kuvitelmaa, että tungeksimme Kaksoisportilla ennen Panathenaian juhlakulkueen lähtöä kohti Akropolista. Roolit oli helppo jakaa. Kreikkaa puhuvat olivat tietysti kansalaisia, työmatkoilla liikkuvat muunmaalaiset metoikkeja, ja me turistit härkiä ja lampaita, jotka uhrattaisiin Athenen kunniaksi ja joiden liha päätyisi kaupunkilaisten ruoaksi. Tiesin, että vertaukseni ontui. Antiikin muistomerkkejä ihailemaan matkustava ei ole sen pyyteettömämpi kuin niiden olemassaolon varjolla leipänsä hankkiva. Toinen toisestaan hyötymiseenhän ihmisten yhteiselämä perustuu. Jokainen on sekä uhri että uhraaja.