EI MILLÄÄN PAHALLA TARU VÄYRYNEN KANNEN KUVA TARU VÄYRYNEN BoD-JULKAISUPALVELU, 2007 SIVUJA 185

Kulmatontilla kohoavan jykevän kahdeksankerroksisen talon erkkeriulkonemineen ja kaari-ikkunoineen saattoi kuvitella linnaksi, jota katukuilut vallihautoina suojelivat. Syystalven iltahämärässä se näytti lohduttoman kolkolta, kuin se olisi kätkenyt synkkiä salaisuuksia. Arvi hymähti ajatuksilleen. Kirjailijan ammattitauti oli taipumus muuttaa kaikki kirjallisuudeksi. Eivät kai sentään autot ärjyneet ja ulvahdelleet vihamielisesti syöksyessään äkkiä liikkeelle ja pysähtyessään yhtä äkillisesti liikennevalojen vaihtuessa. Arvi katsoi lähintä autoa, ja sen valot kiiluivat kuin ilkeät silmät. Kotitalo vaikutti kylmältä ja torjuvalta. Joskus se oli hänen mielestään edustanut vakautta, vaurautta ja turvallisuutta. Mutta oikeastaan se oli vain vanha talo Helsingin keskustan tuntumassa, ja sen ylimmästä kerroksesta hän omisti toistasataa epäkäytännöllistä neliötä. Kauan sitten asunnon keskeinen sijainti oli ollut tarpeen, ja sen isot seurustelutilat olivat olleet ahkerassa käytössä. Nykyisin vieraita kävi harvoin, mutta kolme nuorehkoa mieskirjailijaa kokoontui sentään kuukausittain Arvin luona. He kutsuivat itseään avantgardeksi. Arvi ajatteli mielellään olevansa muutakin kuin kokoontumisten isäntä, kuuluvansa edelleen todelliseen avantgardeen. Oikeastaan hän tiesi olevansa vain nuorten menestyjien tukija. Hänellä oli kontakteja ja sen takia vaikutusvaltaa. Hän olikin auttanut suojattejaan merkittävästi. Leevi oli avantgarden tunnetuin ja arvostetuin kirjailija. Hän oli saavuttanut maineensa ilman Arvin tukea, mutta he olivat pian ryhtyneet yhteistyöhön. He lukivat toistensa teokset jo käsikirjoitusvaiheessa, vaikka sillä ei ollut kummallekaan suurta merkitystä. He olivat työnsä osaavia ammattikirjailijoita, luottivat itseensä ja tiesivät, että omaan tekstiin ei pitänyt päästää vierasta tyyliä. Enemmän he hyötyivät toisistaan kehumalla toisiaan julkisuudessa. Leevi tarvitsi sitä apua huipulle nousun nopeuttamiseksi ja Arvi alastulon hidastamiseksi. Arvi kirjoitti yhä, julkaisikin. Moni muisti hänen entisen maineensa, muutama myönteinen arvostelu saattoi vielä tulla. Epäsuorasti annettiin kuitenkin usein ymmärtää, että vanha mies saisi jo lopettaa työnteon. Hän tiesi itsekin, ettei enää yltänyt entiseen terävyyteensä eikä sujuva tyyli syntynyt itsestään, kuten kauan sitten. Arvi vilkaisi alaoven luona ympärilleen. Epäilyttävän näköinen mies seisoskeli lähettyvillä kuin kärkkyen pääsyä hänen mukanaan porraskäytävään. Arvi päätti mennä sisään pihan kautta. Varovaisuus oli ehkä tarpeetonta, mutta sanottiin, että vanhat varakkailta vaikuttavat ihmiset saivat pelätä ryöstäjiä. Useimmiten porraskäytävään tosin pyrki vain joku viluinen ja väsynyt asunnoton. Heitä oli sääli, mutta ei heitäkään oikein sopinut päästää sisään. Ei heistä tiennyt, mihin he voisivat ryhtyä. Piha oli vain ahdas kuilu korkeiden talojen keskellä. Arvi ei pystynyt menemään suorinta tietä takaovelle, vaan kiersi paikan, jossa Lauri oli maannut kuolleena ympärillään seitsemännen kerroksen parvekeruukun sirpaleet, multa ja kellokanervat. Siitä oli kymmenen vuotta, ja sitä ennen Arvi ja Lauri olivat ehtineet asua yhdessä melkein päivälleen kolmekymmentäyhdeksän vuotta. Porraskäytävä oli kapea, vaikka katto olikin korkealla. Hissi oli vanhanaikainen ja kolisi tullessaan. Onneksi siinä oli verkko-ovi, suljetun paikan kammo ei päässyt iskemään. Siitä tunteesta se ei vapauttanut, että hissikuilu oli talon suolisto, mutta olihan hän nyt sentään matkalla ylöspäin. Hän muisteli Danten helvettikuvausta, jota hän oli joskus inhonsekaisesti nautiskellen lukenut. Miehen täytyi olla sairas kirjoittaakseen sellaista. Mutta sairaita kai kaikki suuret kirjailijat olivat. Ikävä vain, että kaikki sairaat kirjailijat eivät olleet suuria.