4X JA VAPAA KEIHÄS TARU MÄKINEN NUORTENDEKKARISARJAN 7. OSA SARJA-ASU MIKKI PAAJANEN SARJAN KANSIEN KUVAT ERI TEKIJÖIDEN KUSTANTAJA KARISTO, 1996 SIVUJA 112

Oula katsoi sisartaan Soilaa ja kahta serkkuaan, Minnaa ja Pirkkaa, kysyvästi. Soila huokasi, Minna virnisti ja Pirkka pudisti mietteissään päätään. Jokainen heistä ymmärsi mitä Oula oli kysynyt, ja vastasi siihen omalla tavallaan. Oula tiivisti sen silti vielä ääneenkin sanoen: – Jos joku olisi kertonut mulle jokin aika sitten, että on rasittavaa olla kuuluisa, mä en olisi uskonut. Olisitteko te? – Mä en ikinä ole halunnutkaan julkkikseksi, niin kuin eräät, Soila huomautti hiukan pisteliäästi. – Mun mielestä sä taas olet lähinnä nauttinut, kun sä näet kuvasi lehdessä. Oula sipaisi vaistomaisesti vaaleita lainehtivia hiuksiaan. Saihan hänestä näyttäviä kuvia, se oli totta. Ja olisihan Soilakin voinut edes kuviin pukeutua edustavasti, ja laittaa hiukset jotenkin muuten kuin vain roikkumaan miten sattui. Ei olisi sitten niitä katsoessa tarvinnut harmitella. – Kuva lehdessä on tietenkin kiva, hän sanoi kuitenkin sopuisasti. – Vain kaiken maailman haastattelut ja sellaiset on rasittavia. – Mun mielestä on kiusallista kun ihmiset tuntee meidät kaupungilla, ja kyselee kaikenlaista, Minna tunnusti. – Eilenkin kaupassa myyjä naureskeli, että onkos nyt ollut mitään uutta seikkailua. – Ja multa kyselee kaikki, olenko mä taas kirjoittanut jotain, Pirkka huokasi. – Ja kaikki haluais koulussakin lukea mun kirjoituksia, mutta naureskelee sitten takanapäin jos niissä on jotain hassua. Kun tuleehan mulla virheitä, en mä vielä ole mikään oikea kirjailija. Viimeisen lauseen hän sanoi epäröiden, kuin harmitellen. Hän oli kirjoittanut niin paljon, että piti itseään jo ainakin puolittain oikeana kirjailijana. Paikallisuutiset oli julkaissut joitakin hänen juttujaan, ja otteita niistä oli ollut muissakin lehdissä. Oli hän ainakin ylittänyt sen rajan, että oli nähnyt juttujaan painettuna ihan vieraidenkin luettavaksi. He olivat kokoontuneet Lappilan isoon keittiöön ja odottivat haastattelijaa, siitä heidän keskustelunsa aihekin johtui. He olivat kesän ja syksyn mittaan kunnostautuneet osallistumalla joidenkin rikosten selvittämiseen, ja jopa televisio oli näyttänyt heitä uutislähetyksessään. Heidät oli siinä mainittu mummin keksimällä yhteisnimellä, ryhmä 4x. Innostunein lasten teoista oli ollut paikallinen toimittaja, Aarre Hakala. Hän oli se joka oli aiheuttanut Oulan kiusaantumisen haastatteluihin. Hän nimittäin halusi aina heidän kertovan jotain uutta ja jännittävää, ja eihän sellaista jatkuvasti tapahtunut. Kun sen sanoi, mies oli sen näköinen, kuin olisi syyttänyt heitä petoksesta. – Minkä lehden toimittaja se Aarre Hakala varsinaisesti on? Minna ihmetteli. – Sen tekemiä juttuja on milloin missäkin, joskus ihan oudon tuntuisissakin lehdissä. – Se on free lance, Pirkka sanoi, ja katsoi muita hiukan omahyväisenä odottaen, että he kysyisivät mitä sana tarkoitti, ja hän pääsisi selittämään. – Ähä, minäpäs tiedän, Minna kuitenkin sanoi. – Free lance ei ole minkään lehden palkkalistoilla, vaan tekee juttuja, joita sitten yrittää myydä vaikka minne. Pirkka ei lannistunut. – Joo, ja alunperin free lance tarkoittaa vapaa keihäs, hän selitti tyynesti. – Se on englantia. Sillä tavalla nimitettiin joskus sotilasta, joka oli kenen tahansa palkattavissa palvelukseensa. Vapaa keihäs oli Pirkan mielestä hauska ilmaisu ihmisestä, joka maksusta teki juttuja kenelle vain. Varsin kuvaava se oli sellaisen toimittajan kohdalla, ja teki myös vähän millaisia juttuja vain. Aarre Hakala oli sellainen. Hän oli joskus paisutellut ja muutellut myös 4x-ryhmän haastatteluja niin, että omia tekemisiään ja sanomisiaan tuskin enää ollenkaan tunsi lukiessaan niitä. – Aika moraalitonta, Oula tuomitsi. – Siis olla sellainen sotilas, joka taistelee palkan edestä kenen puolesta vain. Ei kai siinä että myy lehtijuttuja mitään pahaa ole.

Paluu selaimen komennolla