4X JA HARMAA VELI TARU MÄKINEN NUORTENDEKKARISARJAN 6. OSA SARJA-ASU MIKKI PAAJANEN SARJAN KANSIEN KUVAT ERI TEKIJÖIDEN KUSTANTAJA KARISTO, 1994 SIVUJA 108

Kuudes luokka ei ollut kovin hiljainen, vaikka opettaja puhui. Hän oli vanhahko, rauhallinen ja kärsivällinen nainen, mutta hänenkin pitkämielisyydellään oli rajansa. Hän joutui korottamaan ääntään, ja kun se ei auttanut, hän alkoi katseellaan etsiä pahimpia häiritsijöitä. Juuri silloin sattui kookas vaalea poika puhumaan vierustoverilleen jotain. – Oula, sinäkin, opettaja puuskahti. – Sinulta odottaisi enemmän järkeä. Hän kyllä tiesi, ettei Oula ollut yleensä levoton oppilas, pikemminkin tarkkaamaton ja omiin ajatuksiinsa vaipuva, mutta Oula vain sattui tällä kertaa hänen harminsa kohteeksi. – Mulla oli asiaa Pirkalle, Oula puolustautui. Hän kohensi samalla vaistomaisesti hiuksiaan, kun nyt kaikki katsoivat häntä, ja oikaisi ryhtiään. Turhamaisuus oli Oulalle niin luonteenomaista, ettei hän itse edes huomannut sitä. Muutkin olivat tottuneet siihen, korkeintaan hänen siskonsa Soila olisi jaksanut huomauttaa asiasta, mutta Soila oli koulussa luokkaa alempana, eikä siten ollut ojentamassa veljeään. – Ei se asia varmasti mitään niin tärkeää ole, ettei se voisi odottaa tunnin päättymistä, opettaja väitti. Oulan oli pakko myöntää mielessään, että se oli totta. Hän oli vain yksinkertaisesti pitkästynyt. Oli perjantaipäivän viimeinen koulutunti, ja hän odotti jo malttamattomana kellon soimista, että pääsisi vapaalle. Niin odottivat muutkin, paitsi Pirkka. Juuri siitä Oula oli aikonut hänelle huomauttaa: tämä näytti liian innokkaalta ja tarkkaavaiselta. Sellainen innosti opettajaa turhaan pitkittämään puhettaan. Pirkka katsoi Oulaa syrjäsilmällä ja hymyili myötätuntoisesti, osoittaen ymmärtävänsä. Opettaja oli kyllä puhunut aiheesta, joka Pirkkaa kiinnosti aivan erityisesti, historiasta, mutta Oula ei ollut siitä samalla lailla innostunut. Pirkka ymmärsi kyllä, että muut halusivat jo kotiin. Miksi olikin juuri tämä aihe osunut viikon viimeisen oppitunnin loppuun. – Kuuntelitkohan sinäkään, Pirkka, ollenkaan, opettaja jatkoi moittimista alkuun päästyään, ja nyt purkaen harmiaan täysin väärään kohteeseen. Hän ei siis ollut huomannut Pirkan keskittynyttä tuijotusta ja melkein ahneelta vaikuttavaa tarkkaavaisuutta, jota Oula oli yrittänyt häiritä. – No kyllä mä taatusti kuuntelin, Pirkka vakuutti. – Vanajan kivikirkko, se tuossa ihan lähellä, on rakennettu 1400-luvulla, ja silloin Suomessa oli vielä katolinen usko. Mutta opettaja, oliko Suomessakin munkkeja ja nunnia ja luostareita? Äsken opettajaa oli harmittanut oppilaiden kiinnostuksen puute, mutta nyt hän näytti yhtä tuskastuneelta Pirkan tiedonhalun takia. Hän ihan huokasi. Jos ei ollut hyvä niin ei ollut sen parempi näin. – Kaikkea sinä kysytkin, hän sanoi. – Mistä minä tietäisin, en minä ole historiaan erikoistunut, tavallinen luokanopettaja vain. Mutta odotas, voisin löytää kirjasta jotain... Oula ei ollut luokkatovereista ainoa, joka katsoi Pirkkaa syyttävästi, niin tekivät muutkin. Tarvitsiko hänen oikein yllyttää opettaja selittämään vielä lisää, kun aivan hyvin olisi voitu jo päästä kotimatkalle. Perjantain viimeinen tunti lopetettiin usein ennen aikojaan. Se oli niitä saavutettuja etuja, joista kannatti pitää oikein tiukasti kiinni. Pirkka ei kuitenkaan tapansa mukaan innostuessaan edes huomannut muita. Hän näytti siltä, että oli juuri kysymäisillään jotain lisää. Onneksi kello soi. Oppilaat nousivat ja tungeksivat ovesta käytävälle, ja opettajakin yritti lähteä, keräsi tavaroitaan, mutta Pirkka meni hänen luokseen. Opettaja katsoi häntä ja istui takaisin paikalleen avaten kevyesti huokaisten suuren kirjan, joka oli pöydällä. Ilme oli kärsivällisen avulias. – Täältä voi löytyä jotain, jos välttämättä haluat tietää, hän sanoi.

Paluu selaimen komennolla