4X JA PITKÄT VARJOT TARU MÄKINEN NUORTENDEKKARISARJAN 5. OSA SARJA-ASU MIKKI PAAJANEN SARJAN KANSIEN KUVAT ERI TEKIJÖIDEN KUSTANTAJA KARISTO, 1993 SIVUJA 115

Pirkka potkaisi katukäytävällä lojuvaa pientä kiveä. Kivi oli tietysti syytön hänen harmiinsa, mutta tuskin se potkaisusta pahastui, kieri ainakin iloisen näköisenä edellä kulkevan ihmisen jalkoihin. Tämä ihminen sensijaan katsoi Pirkkaa synkän moittivasti. Koululaukku painoi yhtä raskaasti kuin Pirkan mieli. Oli tämäkin elämää. Paras aika syyspäivää kului koulutunneilla. Kotona sitten sai tehdä läksyt, ja kun ne oli tehty, ei ollut oikein mitään mihin ryhtyä. Että ihmisen pitikin joutua asumaan Helsingissä, kun kaikki mielenkiintoinen tekeminen oli maalla, tarkemmin sanoen Hämeenlinnan liepeillä Lappilassa. Miksi vanhemmilla piti olla siellä vain kesäasunto äidin kotitalon pihapiirissä? Miksei siellä muka olisi voinut asua aina? Ystävätkin, tai oikeastaan lähinnä serkut Oula ja Soila, olivat siellä. Täällä oli tietysti Minna-sisko, mutta hän kaipasi Lappilaan aivan yhtä kovasti kuin Pirkkakin. Hänestä oli seuraa oikeastaan vain kohtalon synkeyden pohtimiseen ja Helsingin inhoamiseen. Minna maleksi nytkin vieressä, hän oli päässyt koulusta samaan aikaan. – Mä luulen kuitenkin, että vika on meissä itsessä, Minna sanoi. Bussi kaasutti ohi, ajoi lätäkköön ja roiskutti rapaa, ja sen ääni hukutti Minnan äänen melkein kokonaan, Pirkka arveli siksi kuulleensa väärin. – Mitä? hän kysyi. – Meidän vika, Minna toisti. – Ai mikä? – Se ettei me viihdytä Helsingissä. Me ei edes yritetä. Me mennään aina Lappilaan, joka viikonloppu. Meillä ei ole ketään kavereita täällä. Pirkka katsoi korkeita likaisia talonseiniä ja huokasi. Minna siis oli lukenut hänen ajatuksensa, tai ajatellut samaa kuin hän. Mutta oliko se oikeastaan mikään ihme. Mitä muuta tässä olisi voinut ajatella. Oltiin jo aivan lähellä kotia, jos kahdeksannessa kerroksessa olevaa laatikkomaista asuntoa, joka oli pinossa toisten laatikkoasuntojen seassa, viitsi kodiksi nimittää. Oikea kotikin tuntui olevan Lappilan kesäasunto. Siellä talo oli puiden alla, ikkunoita oli joka puolelle, ja ihminen eli jotenkin omassa mittakaavassaan, ihmisen kokoisissa puitteissa. Ja luonto oli siellä koko ajan lähellä. Pirkka katsoi synkästi sitä pientä länttiä luontoa, jonka tämä seutu tarjosi: puiston tapaisen, jossa oli hiekkalaatikko lapsille ja ulkoiluttamiskielto koirille, ja muutama kärsivän näköinen puu. Ja sitten Lappilassa oli tietysti tärkein, 4x. Sen olisi voinut sanoa olevan sama asia kuin Pirkka, Minna ja serkut Oula ja Soila yhteensä, mutta ei se ollut. Se mitä heistä tuli yhdessä oli enemmän kuin pelkän yhteenlaskun summa. He ikäänkuin kertautuivat. Heistä kaikista tuli 4x:n osana vahvempia, viisaampia ja rohkeampia kuin he olivat muulloin. – Toisaalta, Minna sanoi hetken kuluttua, kun Pirkalta ei tullut vastausta. – En mä haluakaan yrittää viihtyä täällä. Voi kun voisi asua Lappilassa. Ja Minna heilautti koulukassiaan kaaressa kuin tehostaakseen sanottua. Kassi hipaisi kiireistä nuorta miestä, joka ryntäsi ohi, ja mies loi Minnaan paheksuvan silmäyksen. Minne silläkin oli niin kiire? Minne niin monilla Helsingissä oli kiire? Hämeenlinnassa näki harvoin ihmistä, jonka tarvitsi oikein juosta ja töniä muita päästäkseen tarpeeksi nopeasti jonnekin. Hissi oli rikki ja he joutuivat raahautumaan uuvuttavat portaat ylös. Naapurin vanha täti tuli vaivalloisesti niitä alas.

Paluu selaimen komennolla