4X JA VANAIN AARRE TARU MÄKINEN NUORTENDEKKARISARJAN 1. OSA SARJA-ASU MIKKI PAAJANEN SARJAN KANSIEN KUVAT ERI TEKIJÖIDEN KUSTANTAJA KARISTO, 1990 SIVUJA 124

Kevät oli tullut aikaisin. Vaikka oltiin toukokuun loppupuolella kukkivat syreenit jo, ja pihat ja puistot vihericöivät. Hämeenlinnan rautatieaseman vieressä penkillä, suurten puiden varjossa, istui kaksi lasta syöden jäätelötuuttiaan. Vanhempi heistä oli poika, kaksitoistavuotias, mutta niin kookas että häntä olisi voinut luulla vanhemmaksikin. Hänellä oli uusi kevätasu, valkoiset housut ja valkoinen takki, joita tummanpunainen pusero hienosti korosti. Hän oli tyytyväinen ulkonäköönsä ja korjaili silloin tällöin asentoaan ettei puku rypistyisi. Hänen vieressään istuvaa tyttöä hiukan nauratti. Oula oli turhamainen, ja kukapa sen tarkemmin tiesi kuin vuotta nuorempi sisar. Mutta Oula oli mukava ja rehti veli, joten ei häntä viitsinyt piikitellä tuosta kiintymyksestä vaatteisiin ja ulkonäköön. Sitäpaitsi Oula todella oli komea. Ryhdikäs, vaalea ja sopusuhtainen. Oulan jäätelö loppui ja hän heitti paperin roskakoriin. Hän hymyili aurinkoisesti. – Ajattele Soila, ensi viikon torstaina koulu loppuu. Pirkka ja Minna tulee sitten meille koko kesäksi. – Ja kiva että pääsevät käymään jo nyt viikonvaihteessa, Soila sanoi. Pirkka ja Minna olivat heidän Helsingissä asuvat serkkunsa. Heitä he nyt tässä asemalla odottelivat. Pirkan ja Minnan äiti oli heidän isänsä sisko, heille siis täti, ja perheellä oli kesämökki ihan heidän pihapiirinsä kyljessä. He olivat mökillään niin paljon, että Pirkka ja Minna tuntuivat melkein asuvan naapureina. – Mitähän jännää tekemistä Pirkka nyt on keksinyt? Soila mietti ääneen. Pirkka oli lapsista se joka keksi. Hän oli suunnitellut heidän leikkinsä pienestä asti, jakanut roolit ja hahmotellut toiminnan. Joskus he olivat olleet esihistoriallisia luolamiehiä ja rakentaneet majoja. Joskus oli oltu intiaaneja ja piileskelty pahoja valkoihoisia, joita saivat esittää kummankin sisarusparin vanhemmat. – Ei me enää voida leikkiä, Oula sanoi. – Ei ainakaan Pirkka ja mä, me ollaan isoja jo. – Kaksitoistavuotiaita, Soila sanoi ylimielisesti. – Onko tuo nyt muka aikuisen ikä? Ja minä ja Minna ollaan yksitoistavuotiaita, onko se hirveän paljon vähemmän? Oula mietti itsekseen, että siskoa tuli pidettyä ehkä liikaakin pikkulapsena. Soila kun oli hyvin pienikokoinenkin. Älyltään Soila kuitenkin ylitti kevyesti veljensä ja voitti aina sanailussa, joten Oula oli oppinut välttämään kinaa. – Pirkka on kirjoittanut kirjaa, Oula käänsi keskustelun vähemmän tulenarkaan aiheeseen. – Ai, Soila kiinnostui. – Ennen se teki vaan runoja. Mistä se kirjoittaa? – Se kirjoittaa semmosta historiallista seikkailua, Oula sanoi. – Se kertoi siitä puhelimessa. Se tapahtuu noin vuonna 1300 tai jotain sinnepäin, tuolla. Oula viittasi suurpiirteisesti selkänsä taakse, mutta Soila tiesi mitä siellä oli. Varikonniemeksi sanottu paikka, josta muutama vuosi sitten oli löytynyt muinaisen kauppapaikan jäännökset. Niin, oikeastaan sieltä oli löytynyt entinen kaupunki, Vanain kaupunki, josta historioitsijat siihen asti olivat epäilleet oliko sellaista koskaan ollut olemassakaan. – Siellä olisi jännä käydä, Soila sanoi. – Pirkkakin sanoi niin. He miettivät hetken sitä että kaupunki saattoi hävitä olemattomiin, niin että jäännökset sitten joskus löytyivät metsän ja niittyjen alta. Voisiko Hämeenlinnakin kadota niin?

Paluu selaimen komennolla