"Vahvoihin lappilaistaiteilijoihin kuuluva Helena Junttila Sodankylän Askasta on avannut Oulussa näyttelyn joka on ammentanut vaikutteensa pohjoisen luonnon olemuksesta ja sen myyttisestä maailmankuvasta.

Sekä Junttilaa että muita Lapin tunnettuja taiteilijoita - Reidar Särestöniemeä, Merja-Aletta Ranttilaa, Andreas Alariestoa - on ihailtava erityisesti siksi, että he ovat sallineet taiteensa kasvaa omimmista lähtökohdistaan yrittämättäkään myötäillä yleisiä muotivirtauksia. Tällä alkuperäisyydellään he ovat lahjoittaneet Suomen taiteelle välttämätöntä verenvahvistusta."

"Tyylillisesti Junttilan taide lähenee surrealismia ja symbolismia irtautuen kuitenkin aiheiden käsittelytavaltaan vahvasti omaleimaiseksi tulkinnaksi."

Toivottavasti Liisa Rautiainen sen enempää kuin Merja-Aletta Ranttilakaan eivät epäile, ettei heille anneta arvoa, jos heittää seuraavan väitteen: Sodankylän Helena Junttila on mielenkiintoisintämän hetken lappilaisista naistaiteilijoista.

Miksikö?

Lappilaisen maalaridynastiaan, kittiläläislähtöiseen Junttilan sukuun, kuuluva Helena kiinnostaa juuri nyt erityisesti salaperäisyytensä vuoksi; siksi, että hän on vähemmän tunnettu ja tunnustettu kuin Rautiainen tai Ranttila. Sitä paitsi tuntuu siltä, että tämä taitava piirtäjä, jolla on kuvissaan paljon kerrottavaa, on vasta viime aikoina alkanut löytää taiteilijaidentitteetiänsä.

Vaikka Junttila on kiinnostava sekä piirtäjänä että maalarina, niin tämänhetkisessä helsingin näyttelyssään hän valloittaa nimenomaan piirtäjänä."

"Junttila tasapainoittaa tyhjän pinnan, joka on kuin lumen loputon tyhjyys, mustalla, joka on puolestaan syntinen laulu. Viiva alkaa joikhaamaan. Figuurit tummenevat ja varjot saavat longerrella esiin."
" Jotain kipeän riipaisevaa on Helena Junttilan taiteessa. Jotain sellaista, josta maailma voisi tunnistaa suomalaisuuden piirteet. Ja mikä muu se enää voisi olla kuin Lappi. Lopettakaamme eurotaiteen matkiminen ja siirtykäämme kylmästi etsimään pimeyden ja jään keskeltä todellisia arvojamme. Ne ovat syvyyttä, joka on jo muualta kaikonnut. Se olkoon meidän antimme maailmalle: tämän horisontin tuolla puolen aika ei ole rahaa, vaan ikuista elämää."

Erkki Pirtola, Vihreä lanka 7.11.1996

"Junttilan kaksi tekotapaa ovat toistensa sukulaisia, mutta ehkä vähän kaukaisempia sellaisia. Vaikuttavissa tussipiirroksissa, pelkällä viivalla, hän kuvaa ihmisen, uskoisin sisäisen minänsä, asemaa elämässä."
"Nainen on vahvasti osa luontoa, tai ihminen on naisena luonnon vietävänä vahvemmin kuin mies, joka kuitenkin on kuvassa mukana eläimenä tai shamanistisena hahmona, veljenä.
Niukan mustavalkoisen piirrosmaailman sävyt esiintyvät myös maalauksissa, mutta toisella tavalla. Maalauksiinsa Junttila tuntuu suodattavan suomalaisen symbolismin 100-vuotisen hengen sen valtakauden jälkeen tapahtuneiden muutosten kautta."
" Näiden kahden erilaisen symbolismin, sisäisen ja yksityisen sekä historiallisen ja ulkoisen kantajana ja välittäjänä Helena Junttila tuo uudelta tuntuvan tuulahduksen eteläisen määräämään taide-elämään. Se ei ole eksotismilla ratsastamista eikä kliseisiin tarrautumista, vaan sen asian tunnustamista, että missään ihminen ei ole ympäristöstään vapaa."

Elina Puranen, Keskisuomalainen 20.11.1996