-
Suomen kielen ja kirjallisuuden professori Elias Lönnrot oli huolissaan jo puolitoista sataa vuotta sitten kansanperinteen ja -identiteetin katoamisesta. Niinpä hän alkoi kerätä tapoja ja elämyksiä suoraan karjalaisten laulajien huulilta, tallentaakseen ne kirjaksi. Näin me saimme KALEVALAN; korvaamattoman arvokkaan kulttuuriteoksen, jota pidettiin, ja pidetään yhä oppikirjana kouluissa.
Kun selaan omaa kouluaikaista Kalevalaani, nousevat sen sivuilta esille suloiset muistikuvat sivujen reunamerkintöjen kohdilta. Kirjan alkulauseessa todetaan, että "..On otettu huomioon enimmät niistä oikaisuista ja muutoksista, mitkä Lönnrot itse myöhemmin oli siihen ehdottanut. On korjattu painovirheet, joista osa oli periytynyt myöhempiinkin painoksiin.."
Alkuperäinen Kalevala on ilmestynyt vuonna 1849. Oppikirjana minulla ollut Kalevala on julkaistu 1909 ja se on "Uuden Kalevalan 21:n painos ja lähinnä edellisen muuttamaton uusinto".
Yleisesti ottaen kalevalaisuus tuskin merkitsee tämän päivän kansalaisille kovinkaan paljoa: Vain harvat nuoret nykyään haluavat oppia aidon kalevalaisen runomitan. Vielä harvemmat huomaavat runojen sisällöllisen ajattomuuden. Taidokkaiden kielikuvien ansiosta legendat kuitenkin elävät rinnallamme tässäkin ajassa. Mutta edes professori Elias Lönnrotin käyttämä kalevalainen runomitta ei yksin riitä tekemään mistä hyvänsä tekstistä uutta kalevalaista runoa; myös sisällön on oltava hengeltään aidosti kalevalainen.
Äidinkielenopettajani ansiosta ainakin minä, ja uskoakseni suuri osa samaa ikäpolvea, on jo viisikymmentä- luvulta lähtien ollut tosissaan kiinnostunut Kalevalasta. Silloin rytmi jäi koulunpenkillä niin sanotusti veriin ja Kalevalan mystiset tapahtumat sukelsivat alitajuntaan, tulviakseen sieltä myöhemmin ulos jopa uusina säkeinä.
Omalla kohdallani kävi niin, että kun kahdeksankymmentä- luvun puolivälissä tilasin YLE:n kalevalamitalla oppaan, pääsi omien kalevalaisten runojen kirjoittaminen alkuun. Helpoksi en suinkaan tätä tehtävää sano, sillä minkä tahansa runon työstäminen vaatii hyvin monivaiheisen prosessin kypsyäkseen valmiiksi ilmaisuksi, saati kalevalaisen runon muokkaaminen valmiiksi teokseksi. Väsymätön harjoitus kuitenkin auttaa tässä asiassa ja tulos palkitsee vaivan. Jälkipolville tallennettu uusi kalevalainen runo on suomalaista kansanperinnettä aidoimmillaan. Se on perintöä, joka ei käytettäessä kulu. Alla säkeitä muutamista minun kalevalaisista runoistani:
Kerro arjesta minulle
laula vaikka virtenäsi.
Opiksi sanat rakenna.
Heläyttele huuliltasi
kielenä ihanan äidin
isältä perityt taidot,
jotta lapsille lupia
nähä kansa kaitsijana,
emona sanaset, kaikki,
osata kotinsa löytää,
onni töillensä tavoista.
Ihmismielen juurakoista
uutta versoa vedellä,
viisautta voimaksensa
aika rakentaa rajaton,
polvi polvissa pitävä.
Nuku lapsi
(katkelma)
Mie se lasta liekuttelen, liekuttelen, liekuttelen,
pientä lasta, pikkaraista, pikkaraista, pikkaraista,
tainta luonnon, luojan suuren, uni jot ois turvanansa,
kotinansa kätkyt hällä, karitsalla paikka kasvun,
oma sija onnellensa, vuottaa kun jo vuosiin virta,
tiedon säie tippasina, tippasina, tippasina,
lapsen nousta jalkasille, tukevilla tanterilla,
issäin mailta tallustella kauas vaikka maailmalle.
Liekutus on lämpönänsä, sydämessä lapsen laulu,
sielussansa suuren voima; nuotti sinne kirjoitettu,
kirjoitettu onhan varma, kartta maisen, pikkaraisen.
pikkaraisen, pikkaraisen...
Tämä runo löytyy tekstinä runokokoelmastani: Kosketus
ja laulettuna äänikirjasta: Karjalais-kalevalaisia runoja..
Nuotit lauluun voi tilata minulta
Kettu ja kukkopoika
Kettu istuu kuumissansa
kukkopoika kainalossaan;
oli juossut soiden poikki,
nälissänsä saalistaja
sahan taakse, kuutamolta.
Kanatarhan kaakatusta
mielessänsä maiskutellen
päätynyt kanojen joukkoon.
Tilalta, salaa, sieltä.
Isäntien tietämättä,
munan vohkinut mukaansa.
Munastapa muljahtanut
piipittäjä pikkuruinen
uhka uhmakas revolle,
ketulle laki lukemaan:
“Höyhenet kitaasi jäävät,
nokka mahaas raapimahan,
jos sä laske et minua.
Juutun tulpaks suolistoosi,
paisutan mahaasi vaivan!
Kunpa annat maailmalle
käydä minun, untuvikon,
sinua kehun kovasti...
Vieraakses karitsan kutsun!”
Niin jo tuumimaan kovasti
ovelle ometan kettu:
Täyden suo vuona mahan,
koko kuuksi kulkijalle.
Miksi en herkeisi sopuhun,
suostuisi sulosanoihin,
lasta laskisi menemään,
pitäisi kemut komeat...
Näistä kieroista kehistä,
revon tunnot ounastellen,
poimii poikanen tomera,
viisaasti visaisen vaaran
aatosten ovelain alta:
Ehkä paistin minä toisin,
silti liemehen sulaisin,
keitokseen ketun kopean,
renkinä ketaleen juosten.
Juonessa olen mukana;
vuonan uuheksi mä vaihdan.
Ihastuu repo kovasti.
Kuultuansa oivan tuuman,
ahne louske leuoissansa
hypistele kukkopoikaa
eläjä saloilta saakka.
Kielellään tätä lipoo,
silmillänsä mittaelee:
Eipä soppaa sintistä,
vuonastapa vuodeksikin.
Otan uuhen kernahasti.
Kartanolla saat keritä,
villoista vähät välitän;
kunnon turkki itselläni.