Oodi Laatokalle

Sivuluetteloon



Talossa on sijainnut kylän ensimmäinen kansakoulu.


Minun syntymäkotini Jaakkiman Reuskulassa, Ahvenjärven rannalla. Grafiikka: Satu Seppi.


Maisemakuvaa Sortavalan maalaiskunnasta vuodelta 1939. Kuvassa keskellä isäni isä Antti Pulli.


Laatokan laineet keinuttelivat leppeinä rantavesiä Sortavalan maalaiskunnassa, kun minun nyt jo edes­mennyt isäni Pek­ka Pulli yli sata vuotta sitten syntyi karjalai­sen maatilan koti­saunassa perheen kuuden­tena lapsena. Tuolloin olivat Suo­men ra­jat vielä toisenlaiset, mitä ne nykyisin ovat. Myös koko elämän­meno oli niihin aikoi­hin erilaista; ankarat kulkutau­dit ja nä­länhätä rasittivat kansalaisia. Pitkät kerjä­läisten jonot olivat päivittäinen näky maaseu­dun kyläteillä. Isäni kotiti­lalla ei kui­tenkaan aineellista hätää ollut. Isoisä viljeli maata ja teki metsäkaup­paa; osti puut pystyssä ja myi ne edelleen. Oman ta­lonsa suu­reen tupaan hän pe­rusti kylän ensim­mäisen kansa­koulun ( kuva yllä vasemmalla ). Mutta kun vuodet ku­luivat ja pojat toivat kotiin miniöitä, tupa tarvittiin takaisin omaan käyttöön. Niinpä isoisän mail­le, Ilja­lanniemeen, ra­kennettiin erilli­nen rakennus koulua varten.

Myös minun isäni on vienyt vaimonsa nuorikkona lapsuuden kotiinsa. Täällä heille on syntynyt kaksi vanhinta las­ta. Ennen kolmannen syntymää he ovat hankkineet oman tilan Jaakkiman puolelta Ahvenjärven rannalta.

Talvisodan syttyessä on perheessä ollut lapsia jo kymmenen. Vanhin pojista oli par­haillaan armeijassa.

Perheen lähtiessä evakkomatkalle on heillä ollut mukanaan vain leipää, kahdet pe­tivaatteet, hiukan li­haa ja hiu­kan voita. Mitään muuta ei rekiin mahtunut. Uuku­niemellä he yöpyivät pari vuorokautta, mut­ta hevosten vähän levättyä, miehet ko­mennettiin hakemaan Jaakkimasta lisää tavaraa. Äiti ja nuorem­mat lapset siirtyi­vät edelleen, parinkymmenen kilometrin päähän Purujärvelle. Täällä heidät majoi­tettiin meijeriin. Meijerillä asuminen oli vä­hän väljempää, mitä se edellisessä pai­kassa oli ollut. Täällä oli myöskin mahdollisuus valmistaa itse ruokaa. Niin­pä äiti, yhdessä toisen siirtolaisemännän kanssa, päät­tikin pyöräyttää karjalanpiirakoita nälkäisten iloksi. Puru­järveltä matka jatkui kohti Savonlinnaa. Savon­linnan vane­ritehtaalle oli majoitettu toista tuhatta muuta evak­koa. Parin vuorokauden kulut­tua tuli jäl­leen aika nousta junaan. Nyt otet­tiin suunta kohti pohjoista. Tällä välillä isä ja kaksi veljeäni olivat pa­lanneet tavarakuormineen Pieksämäelle. Sieltä he liit­tyivät mukaan. Mutta vasta Oulusta perhe pääsi jatkamaan matkaa henkilöjunas­sa. Louen pysäkki oli matkan päätepiste. Täällä oli määrä alkaa raken­tamaan ko­tia niistä irtaimen omaisuuden rippeistä, mitä sodan alta mukaan oli saatu.

Samaan aikaan vanhin veljeni pistäytyi parin viikon lomallaan kotitilalla. Veli oli matkassa rintamatove­rinsa kanssa. Ennen vapaaehtoisia evakuointitöitään miehet olivat päättäneet lämmittää saunan, pestäk­seen viikkojen hiet pois iholtaan. Kauan he eivät kuitenkaan ehtineet saunomisesta nauttia, sillä jo en­simmäisten löylyjen aikana ovelle koputettiin. Veljen tiedus­teltua, kuka oven takana on, kuului vastauk­sen sijasta tiukka kysymys:" Tunnussa­na?" Mutta mistäpä miehet olisivat lo­malla ollessaan jatkuvasti vaihtuvaa tunnussanaa tienneet. Niinpä veli olikin vain vastannut: "Suomalaisia täällä on! Haluttaisiin pestä hiet pois ja vaihtaa puhdasta ylle!" Lupaa saunomisen jatkamiseen he eivät silti saaneet. Likaiset vaatteet oli vä­littömästi puettava takaisin ylle ja lähdettävä kiireen vilkkaa avuksi Lahdenpoh­jasta ju­naan vielä nouseville evakoille.

Toiseksi vanhin sisareni oli lähtenyt matkalle lehmien kanssa jalan. Uukuniemelle asti hän oli kulkenut samaa reit­tiä, jota muu perhe oli edellä mennyt. Karjalaumo­jen lisäksi teillä kulkivat suuret sotakalusto­kolonnat. Selvää on, että lehmät säik­kyivät niitä. Tämän tästä ne karkasivat metsiin. Paksuista lumiki­noksista huolimat­ta oli karja kuitenkin koottava takaisin tielle. Uukuniemeltä ne ajettiin vielä edel­leen, Kesälahdelle. Siellä ne sijoitettiin yh­teisaitaukseen toisten lehmien kans­sa. Vanhin sisareni oli kulkenut armeijan mukana Savonlinnaan. Siellä hän jat­koi lotta­töitään kenttäkeittiös­sä. Vasta myö­hemmin keväällä hän pääsi Louelle, Tervo­laan, jonne muu perhe oli evakuoitu. Silloin elet­tiin vuotta 1940, ennen välirauhaa ja Jatkosotaa ja ennen minun syntymääni.

Takaisin Reuskulaan päästiin syksyllä 1941, vain muutamaa päivää alueen ta­kaisin valtauksen jälkeen. En­simmäisinä palasivat nuoret. Heidät tarvit­tiin talkoisiin kotitiloille. Rajalla heidät rokotettiin tartuntatau­tien varalle. Myös meidän perheemme jäseniä oli mukana tässä joukossa. Ko­tiin he eivät kuitenkaan voineet vie­lä aset­tua asumaan, vaan heidät sijoitettiin kansakou­lulle yh­teismajoitukseen. Sieltä käsin he kävivät omilla mailla sadonkorjuus­sa. Töi­den edettyä niin, että myös perheet voisivat palata kotitiloilleen, läh­tivät nuorista miehet auttamaan heitä matkalla, olihan palaajilla paljon tavaraa, karjan lisäksi. Lehmien luku­määrä tosin oli joka tilalla huvennut. Meidänkin perheellämme oli en­nen evak­koon lähtöä ollut kuusi lehmää ja li­säksi pienkarjaa, mutta palaamassa vain yksi lehmä ja yksi hieho. Mo­lemmat he­voset olivat sentään säilyneet.

Korjattavaa kotitilalla riitti. Ahkera uurastus tuotti kui­tenkin pian tulosta ja niin elämä alkoi hiljalleen palata en­tisille laduil­leen. Sota ei silti ollut vielä ohi! Sekä idässä, että etelässä käytiin koko ajan kiivaita taiste­luita ja niin pysty­vien suoma­laisten, niin nuorten kuin varttuneemman väenkin työpanosta tarvittiin raivaus- ja jälleenraken­nustöissä oman tilan ulkopuo­lellakin kipeäs­ti. Meidän perheestäm­me näissä uudel­leenrakennustöissä oli kaksi ty­tärtä ja kolme poikaa. Vanhin vel­jemme oli jo kaikkensa sodan eteen tehnyt; lähes kuolettavasti hän oli haavoit­tunut Omi­lan motin purkuyrityksessä. Parhail­laan häntä hoidettiin sotilassairaaloissa eri puo­lilla Suomea.

Joulu tuli kuitenkin sinä vuonna omaan kotiin. Vaikka kaikes­ta oli kova pula, kodin seinät ympärillä va­loivat mie­liin tuttua ja turvallista joulurau­haa, rauhaa, jota niitä aikoja koke­mattoman on vaikea edes ku­vitella. Lapset leik­kivät jälleen piirileikke­jään kuten olivat en­nenkin vaatimattomasti koristellun kuusen ympärillä leikkineet, ja kotona lei­votut pullaukot loih­tivat heidän silmiinsä oikean joulun loisteen put­kahtaessaan esille lahjapaketeista. Kai­kesta huolimatta sota oli yhä läsnä, lähes käden ulottuvilla, tulossa kohti Lahdenpohjaa ja Sortavalaa.

Kaiken tämän keskellä syntyi myöskin uutta elämää. Äidillämme Olga Marialla oli takanaan neljätois­ta synnytys­tä, mutta vielä tuli aika saattaa uusi lapsi maailmaan. Tämä viidestoista synnytys oli hänen ensimmäinen synny­tyksensä sairaalassa. Sor­tavalan Diakonissalaitokselle oli kotoa mat­kaa viitisentoista kilometriä. Milläpä muulla sinne olisi päästy kuin hevospelil­lä, vaikka pommi­koneet jo lentelivätkin ko­titilan ja koko tienoon yllä. Äidin läh­dettyä matkaan, olivat kotiin jää­neet sisaruk­set pelänneet pommien iskevän tielle tai sairaalaan. Isä oli rauhoitel­lut heitä, että jos kone kohdalle osuu, ei sille ku­kaan mitään mahda; kaikki oli Korkeimman kä­sissä. Piti vain ru­koilla parasta.

Kohdalle kone ei osunut. Rauhassa sai lapsi syntyä. Mutta jo kolmen kuukauden kuluttua tuli tieto, että kotoa on kahden tunnin sisällä lähdettävä myötämöisin: Oli solmittu rauha ja koko Karjala oli luovutettava vieraisiin kä­siin. Ei auttanut muu, kuin pakata taas vain kaikkein tarpeel­lisin mukaan ja nousta mullivaunuun.

Tällä matkalla nyt minäkin olin mukana. Matkustin poikki Suomen kapa­loissa, idästä länteen. Meidät jaakkimal­aiset eva­kuoitiin När­piöön. Närpiön Ylimarkusta me saim­me asuttavaksemme pihatuvan. On selvää, et­tä van­hempiamme huoletti kulttuu­rien eroavuus: Miten vil­kas karjalainen voi kotiutua lähes ummikko ruotsalaiselle seudul­le? Per­heen kouluikäisille lapsille muu­tos oli varmaankin mutkat­tominta; he löysivät koulusta kave­reita, ja niin elämä muutenkin alkoi jälleen sujua. Lopulli­nen sijoituspaikka tämä Ylimark­ku ei silti meille ollut. Parin vuoden kulut­tua oli edessä muutto pohjoisemmaksi, Lapualle.

Hilkka Pulli, Turku

Laajemmin sukuni vaiheita olen kuvaillut ja tallentanut 20-osaiseen sukutarinaan: Sukujuuret Sontion­mäellä. Se on julkais­tu Kuo­piossa kerran kuukaudessa ilmestyneessä NUORI KARJALA-lehdessä alkaen maa­liskuusta 1996. Samassa lehdessä on vuosina 1998-2000 julkaistu 30 perinnepakinaani; KARJALAISESSA KEITTIÖSSÄ.

Copyright © Hilkka Pulli. Copyright-aineistoa ei ole lupa muunnella, julkaista, lähett­ää edelleen, luoda johdannaisai­neistoteoksiksi, tai yleensä millään tavalla käyttää hyödyksi. You may not modify, publish, trans­mit, create derivative works or in any way ex­ploit any of the copyrighted material.