Portti naisten maahan

Muuttoilmoitus

2007-10-10T13:43:00.001+03:00

Blogini koko on ylittänyt kriittisen rajan. Siksi se tulee tulevaisuudesta löytymään osoitteesta arawni.blogspot.com.

Hopotihop.

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

2007-10-10T13:26:00.001+03:00

Siinä on jotain magiaa, jota minä en ymmärrä. Toisaalta olen usein kateellinen. Toisaalta en ymmärrä enkä osaa. Edes kahden x-kromosomini voimalla en kykene siihen taikatemppuun, joka tulee muilta naisilta luonnostaan.

Epänormaali. Kyvytön. Epäonnistunut.

Ja täydellisen ihmeissään.

Vain yksi sukka

2007-10-09T21:05:00.000+03:00

Elämä on sukka. Likainen, haiseva ja virttynyt. Ja sellainen, jonka pari on kadonnut pesukoneeseen - eikä yhdellä sukalla ole mitään virkaa. Sellainen on elämä.

Kuvia

2007-10-04T08:58:00.000+03:00

Lisäsin sivupalkkiin kuvagalleriat kaikista pidemmistä matkoistani alkaen vuodelta 2004. Saa kurkkia, jos haluaa.

Eikö tärppää?

2007-09-30T19:26:00.000+03:00

Jos joku on ihmetellyt, miksi ATM:llä ei aina tärppää, tämä kertoo vastauksen.

Opettiko Ruanda mitään?

2007-09-30T00:19:00.000+03:00

Vuonna 1994 Ruandassa puhkesivat vanhat, kauan kyteneet kaunat ilmiliekkeihin. Liekit polttivat hengiltä 900 000 ruandalaista. Hutut surmasivat vähintään 500 000 tutsia ja tuhansittain maltillisia hutuja. Hutut kuvittelivansa voivansa tappaa kaikki - he kutsuivat tutseja torakoiksi. Vertaus oli siinä mielessä osuva, että ihminen ei ole koskaan onnistunut hävittämään torakoita eivätkä hututkaan onnistuneet tuhoamaan tutseja; tutsit iskivät takaisin.

Ruandan kansanmurhasta kertoo elokuva Hotelli Ruanda. Se kertoo myös sankaruudesta; päähenkilö, Paul Rusesabagina löysi itsensä samasta tilanteesta kuin Schindler aikoinaan natsisaksassa. Rusesabagina työskenteli kansanmurhan aikaan hotellissa, josta tuli yli tuhannen tutsin ja maltillisen hutun turvapaikka keskellä Kigalin vallannutta pimeyttä. Hän ei paennut, vaikka olisi voinut. Sen sijaan hän onnistui pitämään pakolaiset hengissä, kunnes kaikki pääsivät pakoon.

Katsoessani elokuvaa, mieleeni nousi ajatuksia:

* Hirvittävät olsuhteet tuovat ihmisistä esiin julmimman pahan - ja suurimman hyvyyden.

* Ihmiskunnan sankarit ovat ponnistaneet keskeltä tuhoa - kunpa emme tarvitsisi heitä.

Ja -

* Ei olisi kenellekään haitaksi, jos tämä laji kuolisi sukupuuttoon.

Piirretyissä piilee vaara!

2007-09-29T09:27:00.000+03:00

Muistaako kukaan vielä Nikke Knattertonia? Tuota loistokasta, saksalaista piirrettyä, jota joskus 1980-1990 -lukujen vaihteessa Suomenkin televisio kehtasi näyttää, joskin hiukan myöhään. Eihän se ollut lapsille sovelias piirretty, siinä kun näkyi tissejä ja peppuja ja puhuttiin tuhmia. :)

Taannoin verestin muistojani katsomalla pari Nikke-jaksoa. Eivät ne naisten pyöreät pystytissit vielä mitään, mutta kun kertoja selittää yövartijan katsovan pehmopornovideota, pysyäkseen hereillä - ja videolla hehkeä nainen pyörittelee peppuaan ja riisuutuu - siinä oli jo tunnelmaa! Sitä paitsi, eipä se vartijaparkaa edes auttanut, nukahti hän. Enemmänkin täytyy Nikkeä katsoa, koska jossain jaksossa hän kalastaa avaimen (tai jotain) naisen tissien välistä!

Kuvitelkaapa, jos nykyaikana lapsille moista piirrettyä näyttäisi. Huh mikä poru. Monin paikoin Euroopassa, mutta myös Yhdysvalloissa - ja tämä laittaa minut ihmettelemään erästä toista piirrettyä, nimittäin Disneyn Notre Damen kellonsoittajaa.

Disneyhän on nykyään melkein synonyymi lässynläälle, tekopirteälle ja kiltteydelle. Vahingossakaan ei väkivaltaa, ei seksiä, ei mitään, mikä voisi järkyttää pienoisia pilttejä. Disney tekee sentään kokoperheen elokuvia.

Omituisuus on siinä, että jos Notre Damen kellonsoittaja ei muka ole pullollaan seksiä ja synkkiä intohimoja niin minä olen paketti sulatejuustoa. Tarinan pahis, tuomari Frollo, himoitsee sankaritar-Esmeraldaa. Ja kyseessä on kyllä vahvan seksuaalinen intohimo, kiihkeä halu omistaa. Elokuvassa on lukuisia kohtauksia, joissa Frollon tuntema synkkä kiihko purkautuu ilmoille; Frollo haistelemassa Esmeraldan hiuksia; Frollo hinkkaamassa Esmeraldan huivia poskeensa; Frollo tarjoamassa Esmeraldalle vapautusta polttoroviosta, jos tämä suostuu hänen omakseen. Kaikkein intohimoisin kohtaus on epäilemättä Frollon laulama "Hellfire", jonka aikana Esmeralda näyttäytyy tanssivana hahmona takan liekeissä - siitä seksikkäämmäksi ei moni stripparikaan pääse. Ei se paljaspinta vaan ne liikkeet.

Epäilen tämä kaiken johtuvan siitä, että kyseessä ei ollut sadun pohjalta tehty piirretty vaan käsikirjoitus nojasi Victor Hugon samannimiseen kirjaan. Ilmeisesti eivät saaneet siistittyä kaikkea seksiä pois. ;)

Toisaalta, lapsena sitä ei ymmärtänyt. Nikke Knattertonia katsoin pienenä enkä oivaltanut sen seksuaalisia ulottuvuuksia. Notre Damen kellonsoittaja oli yksi suosikkielokuvistani heti ilmestyttyään, mutta katsottuani sen nyt äskettäin monen vuoden tauon jälkeen olin vilpittömän hämmästynyt; oliko kaikki tämä seksuaalisuus siinä jo silloinkin ja hitto vie, minä en tajunnut. Se ei kuulu lapsen kokemusmaailmaan ja siksi lapsi ei tajua. Ehkä tissejä vilisevät ja seksiä uhkuvat piirretyt eivät sittenkääm tuhoa pienoisia pilttejä?

Lopuksi vielä linkki piirroselokuvaan, joka saa jokaisen moraalitolpan vapisemaan kauhusta, sillä se suorastaan vilisee tissejä (ollen samalla loistava elokuva)! Olkaa hyvät: Kirikou ja velhonainen.

Luottaako vai eikö?

2007-09-29T08:48:00.000+03:00

1.) Olet aloittanut seurustelun uuden ihmisen kanssa. Juttu näyttäisi menevän vakavammaksi, joten pyydät häntä käymään sukupuolitautitesteissä siirtyäksenne "paljaaseen". Itsekin toki käyt. Onko tämä osoitus siitä, että

A: olet järkevä?
B: pidät kumppaniehdokastasi likaisena huorana?

2. Olet mies ja ollut naisesi kanssa yhdessä vuosikausia. Teillä on pieni lapsi. Sinulla ei ole mitään syytä epäillä puolisoasi uskottomuudesta, mutta päätät nyt kuitenkin testauttaa lapsesi varmistaaksesi, onko hän sinun. Onko tämä osoitus

A: järkevyydestäsi?
B: luottamuksenpuuttestasi kumppaniasi kohtaan?

Liikkuminen maksaa

2007-09-27T10:07:00.000+03:00

Helsingin yliopiston opiskelijoiden liikuntatarpeista huolehtii yliopistoliikunta. Tänä vuonna vuosimaksu on 68 euroa opiskelijoilta. Vuosimaksuun sisältyy seuraavaa:

* osallistuminenryhmäliikunta- ja tanssitunneille, ohjatuille ja yleisille palloiluvuoroille.
* kuntosalin käyttö
* sulkapallon tai squashin pelaaminen kertavuoroilla
* alennus kursseista ja yksilöpalveluista (esim. hieronta)
* alennus uintimaksuista yhteistyöhalleissamme
* 25 % alennus Töölönlahden ulkoilukeskuksen palveluista
* Töölö Gymissä Yliopistoliikunnan spinningtunnit hintaan 3,70, muut
ryhmäliikuntatunnit ja kuntosali hintaan 40 €/10 krt tai 33 €/1 kk
* varausoikeuden tunneille

Viime vuonna vuosimaksu oli 50e ja sillä sai kaiken ylläolevan lukuun ottamatta uintimaksualennuksia ja erikoisjuttuja Töölönlahdesta ja Töölö gymistä. Uimamaksujen alennukset ovatkin suorastaan pröystäilevän runsaita; esimerkiksi Mäkelänrinteen uimakeskuksesta saa peräti 30 sentin alennuksen! Hurei! Saa olla täysi tonttu, jos maksaa lystistä 4,4e, kun saman saa ennen klo 16 2,6 eurolla! Parasta on kuitenkin se, että esim. Jakomäen uimahallista saa 3e alennuksen - mutta opiskelija pääsee Jakomäen uimahalliin milloin vain 1,8 eurolla! Eli käytännössä koko alennusruljanssista hyötyvät vain liikuntakeskuksen ei-opiskelija-asiakkaat, vaikka käsittääkseni yliopistoliikunnan pitäisi aivan ensisijaisesti pyrkiä palvelemaan opiskelijoita.

Töölönlahden ulkoilukeskuksesta voisin vuokrata esimerkiksi lumikengät tai retkikeittimen 25 % alennuksella. Molemmat erittäin tarpeellisia. Töölö gymissä voisi polkea itsensä kuoliaaksi 3,7e hintaan, mikä on toki merkittävä alennus verrattuna tavanomaiseen 3,8e kertamaksuun.

Eli ilmeisesti täysin turhien "alennusten" vuoksi joudun maksamaan vuosimaksua 36 % enemmän kuin viime vuonna! Tunnen kyllä itseni niin huijatuksi, että jos hinnat jatkavat nousua samalla tahdilla, vaihdan johonkin yksityiseen liikuntakeskukseen. Ihan vain periaatteesta.

Onneksi ihan kaikki ei kallistu vuodessa 36 %. Muuten tässä olisi konkurssissa jo parissa vuodessa.

Hakaristi hyökkää iiiihan justiinsa!

2007-09-27T08:44:00.000+03:00

Koska Yhdysvaltain merivoimilla on liikaa aikaa ja rahaa, ne eivät keksineet muutakaan käyttöä niille kuin ryhtyä remontoimaan ilmasta katsottuna hakaristiltä näyttävää kasarmiaan. Mitäpä muutakaan sitä ylimääräisellä 600 000 dollarilla tekisi.

Miten epäilenkin, että tämän koko jutun takana on Anti-Defamation League eli tuttavallisemmin ADL. Kyseessähän on juutalainen kansalaisjärjestö, jonka päätoimia on ihmisoikeuksien valvominen ja ajaminen. Tämä näkyy esimerkiksi sillä tavalla, että järjestö pyrkii saamaan holokaustin kieltämisen rikolliseksi ja on kehittänyt ihan uuden antisemitismin käsitteen, joka sisältää muun muassa Israelin valtion oikeutuksen epäilemisen ja ylipäätään sen kaikenmoisen kritisoinnin. Tällä hetkellä eräs ADL:ta vakavasti huolettavia ihmisoikeusloukkauksia on Yhdysvalloissa maissipeltoon ilmestynyt hakaristi.

Olen harkinnut ilmiantavani ADL:lle Suomen ilmailumuseon. Ehkä niillä on tarjolla jokin palkkio.

Ei niitä todellakaan voi parodioita. Ne tekevät sen itse.

Deirdre of Joy

2007-09-20T20:31:00.000+03:00

Ennen varsinaista aihetta kerron teille erään tarinan, tiivistettynä versiona.

Jo ennen kuin Deirdre syntyi, oli druidi ennustanut hänen kohtalonsa; hänestä tulisi kaunein Irlannissa koskaan nähty nainen, mutta hänen vuokseen kuninkaat syyllistyisivät petoksiin ja sankarit kuolisivat. Kuninkaan seurue vaati oitis lasta surmattavaksi heti sen synnyttyä, mutta kuningas Conchobor päätti toisin. Tyttö vietäisiin kauas pois ja kasvatettaisiin Conchoborin puolisoksi. Näin tapahtui. Elämänsä ensimmäisinä vuosina Deirdre ei tavannut muita kuin kasvatusvanhempansa ja kuninkaan satiirikon.

Eräänä talvipäivänä Deirdre istui unelmoimassa ja näki korpin syövän veristä ateriaa lakeudella. "Voisin rakastaa miestä, jolla on tuollaiset värit; hiukset mustat kuin korpin sulat, iho valkoinen kuin lumi, posket punaiset kuin veri," Deirdre sanoi. "Sellainen mies on," vastasi kuninkaan satiirikko. "Naoise, Uisliun poika."

Niin Deirdre lähti ja vaati Naoisen ottamaan hänet omakseen. Naoise kieltäytyi ensin, osin kahden veljensä painostuksesta, mutta nuoret rakastivat toisiaan ja lopulta Naoise antoi periksi. Koska Naoise oli kuningas Conchoborin soturi, hänen täytyi lähteä maanpakoon Deirdren kanssa. Hän tarjosi veljilleen mahdollisuutta jäädä, mutta veljet eivät tahtoneet kuulla moisesta. Uisliun pojat olivat aina olleet erottamattomat ja niin he olisivat nytkin.

Deirdre, Naoise ja tämän kaksi veljeä vaelsivat kauan. Veljekset tekivät urotekoja, väistelivät ansoja ja suojelivat Deirdrea, sillä Conchoborin haamu leijui jatkuvasti heidän yllään. Lopulta eräs Irlannin sankareista ja Conchoborin luotetuimmista miehistä, Fergus, toi sanan, että kuningas oli antanut anteeksi ja veljekset olivat saaneet anteeksi. Ferguksen suojeluksessa veljekset ja Deirdre lähtivät takaisin, mutta Fergus joutui jäämään jälkeen, sillä hänet oli kutsuttu aterialle eikä hän kuninkaan edustajana voinut siitä kieltäytyä.

Perillä Emain Machassa, Conchoborin linnassa, oli järjestetty väijytys; veljekset surmattiin ja Deirdre vangittiin. Samalla kuoli Ferguksen poika, joka ruumiillaan suojasi Naoisea ja lukuisia muita sankareita. Raivostunut Fergus lähti maanpakoon Connachtin, Ulsterin perivihollisen hoviin. Mutta Deirdresta ei ollut kuninkaalle iloa; hän kulki jatkuvasti kuin kuollut ja jos hänelle puhui, hän vain lausui runon, jossa kuvasi rakkauttaan Naoiseen. Lopulta kuningas kysyi, ketä Deirdre vihasi eniten ja Deirdre kertoi kuninkaan lisäksi vihaavansa eniten Eogania, miestä, joka oli surmannut Naoisen.

"Hyvä on," sanoi kuningas. "Siispä vietät vuoden Eoganin luona."

Kentällä oli suuri kivi. Sen luokse Deirdre juoksi ja murskasi päänsä.

Kyseinen tarina on Deirdre tai "Deirdre of Sorrows", yksi kelttiläisen Irlannin hienoimmista ja tunnetuimmista tarinoista. Se kuuluu olennaisena osana Taín Bo Cuailnge -tarinakokoelmaan, jonka kantava teema on Connachtin ja Ulsterin välinen taistelu. Deirdren traaginen taru on inspiroinut näytelmiä ja novelleja niinkin hienoilta kirjoittajilta kuin Yeats.

Luin tänään jälleen Deirdren surullisen tarinan ja tulin ajatelleeksi, että miksi sen surullisuutta niin usein painotetaan. En ole lukenut näytelmää enkä novelleja, mutta jos yksi on nimetty "Deirdre of Sorrows", ei liene vaikea arvata, mihin teema painottuu. On totta, että tarina on traaginen, mutta se ei ole pelkästään sitä. Koska tarina osaltaan selittää sitä, miksi Fergus ja monet muut Ulsterin sankarit siirtyivät Connachtin puolelle, merkittävä paino on alkuperäisessä kertomuksessa laitettu Conchoborin petoksen kuvaamiselle ja alun tuomiopäivämaalailulle Deirdren kohtalosta. Mutta tämän ei tarvitsisi rajoittaa niitä, jotka käyttävät Deirdren tarinaa inspiraationa. He voisivat kertoa onnesta; he voisivat kertoa siitä, kuinka vahva Deirdre oli seuratessaan omaa päätöstään ja kieltäytymällä alistumasta kuninkaan omistamaksi tavaraksi, jolla ei ollut valtaa omaa elämäänsä; he voisivat kertoa niistä vuosista, jotka Deirdre ja Naoise elivät kuin mies ja vaimo, onnellisina toinen toisistaan; he voisivat kertoa veljesten vankkumattomasta rakkaudesta. Vaikka lähes kaikki miehet katsovat Deirdreen himoiten, kertomuksessa ei kertaakaan edes vihjata, että Naoisen veljet olisivat tunteneet pienintäkään kateutta. He pitivät yhtä loppuun saakka.

Mutta ei kukaan taida ajatella näitä asioita. Epäilemättä Deirdre kärsi paljon, mutta hän sai myös paljon enemmän kuin moni nainen sinä aikana saattoi odottaa; hän valitsi itse puolisonsa ja eli tämän kanssa useita vuosia. Ei Deirdren elämä ollut pelkkää tuskaa ja tragiikkaa. Se oli sitä ennen kaikkea vain lopussa, mutta silloinkin Deirdre hallitsi itse omaa elämäänsä. Hän oli alun alkaen tiennyt, mitä hänen valinnastaan seuraa ja silti kieltäytynyt alistumasta. Se ei ole pelkästään traagista. Se on onnen hinta.

Kuka on syyllinen?

2007-09-20T11:00:00.001+03:00

Kumina kirjoitti tänään Isien synneistä - kuinka lapsetkin vielä joutuvat kantamaan vanhempiensa ja isovanhempiensa rikoksia harteillaan. Saksa on polvillaan pyydellyt Toista maailmansotaa anteeksi ja Saksan lapset jatkavat ripittäytymistä. Mihin saakka? Kuka voi antaa anteeksi?

Koska voittajat kirjoittavat historian, niiden ei tarvitse pyydellä anteeksi. Kun venäläislapsi kipuaa kertomaan maansa menneisyydestä, hänen muistiinpanonsa ovat täynnä mainetta ja kunniaa, kultaista menneisyyttä ja urotekoja. Kukaan ei muista, kuinka venäläiset imperialisminälässään levittäytyivät yli Siperian, alistivat alkuperäisasukkaat, juurivat kasakkakulttuurin Ukrainan aroilta, orjuuttivat omankin väkensä maaorjiksi. Eihän se olekaan mitään oikeaa imperialismia se sellainen, joka kohdistuu omien rajojen välittömään yhteydeen – imperialismia on vieraiden kansojen kurmottaminen vieraalla mantereella. Venäjä kantaa laakeriseppelettä, Eurooppa hävetköön.

Silti on rikoksia, jotka ovat vielä tuoreemmassa muistissa; punaisten ja valkoisten sota Venäjällä oli hirvittävä verilöyly, josta valkoiset maksoivat vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. Ukrainassa kuoli miljoonia ihmisiä nälkään, jonka järjestivät päättäjät ylhäältä. Ruokaa oli, mutta sitä ei saanut antaa kansalle, jossa eli vielä hitunen kasakkahenkeä. Ukrainan tahto murskattiin, se alistettiin Neuvostoliiton vilja-aitaksi ja yhä nykyään venäläiset kantavat kaunaa sitä kohtaan toisaalta sen vuoksi, että heidän piti syytää rahaa vilja-aittaansa ja toisaalta siksi, että he menettivät sen.

Neuvostoliiton hajottua Venäjällä koitti lyhyt syyllisyyden kausi. Mutta se oli sisäistä syyllisyyttä; jo Hrushev oli myöntänyt joitain Stalinin rikoksia, Garbachov myönsi niitä enemmän ja Neuvostoliiton murennuttua omaan mahdottomuuteensa, alkoivat ihmiset muistella läheisiään, jotka olivat kadonneet Neuvostoliiton lukuisille vankileireille.

Se ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Nykyään Venäjä ravistelee unta turkistaan ja alkaa jälleen unelmoida panslavistisia unelmia muistamatta lainkaan, että muut slaavilaiset kansat eivät ehkä tahdo venäläisten hallitsevan itseään – tai ryhtyä venäläisiksi. Vihjailu, että Venäjä tai venäläiset olisivat koskaan toimineet väärin ketään kohtaan, on loukkaavaa. Diplomatian nimissä voidaan sallia jotain, esimerkiksi Katynin joukkosurman muistelu, mutta entiset neuvostotasavallat vaietkoot. Ei Venäjä koskaan miehittänyt Baltiaa; itse baltit kaipasivat Äiti-Venäjän syliin. Prahan kevät oli vain oikeus ja kohtuus. Mikä Ukrainan nälänhätä?

Venäjä ei suinkaan ole yksin kieltäjien kerhossaan. Saksa ei ollut yksin syyllinen Toiseen maailman sotaan. Toinen maailmansota oli Ensimmäisen maailmansodan jälkikirjoitus. Jos ensimmäinen olisi hoidettu kunnialla loppuun, toista ei EHKÄ olisi tullut. Mutta kaunat jätettiin kytemään ja ne räjähtivät.

Saksa tuhosi juutalaisia, mutta se ei ollut ainoa, joka niitä vihasi; kuinka suuri on Venäjän juutalaisväestö nykyään? Sisäisissä puhdistuksissa kuoli runsaasti juutalaisiakin. Siitä ei puhuta, koska lukuisten muiden uhrien vuoksi se ei ollut puhdas juutalaisvaino, vaikka juutalaiset julistettiinkin epäkelvoiksi Neuvostoliittoon. Tämä siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – että juutalaiset olivat mukana kommunistisen puolueen toiminnassa.

Kun kävin Venäjällä taannoin, satuin huomaamaan erään lehden kannessa mielenkiintoisen lööpin: ”Miksi muut eivät pidä meistä.” Kaivoin oitis kolumnin esiin odottaen mielenkiintoista analyysia meistä ja muista, jonkinlaista rehellistä arviota siitä, miksi muut epäilevät Venäjää. Kaikkea kanssa. Selvisi, että muut eivät pidä Venäjästä siksi, että Venäjä tahtoo tehdä omaa politiikkaansa. Muut eivät pidä siitä, ettei Venäjä ”enää” nöyristele ja kumartele ja tottele muita kuin kiltti juoksukoira.

On turha odottaa, että Venäjä koskaan myöntäisi mitään. Sen motto on aina ollut: ”Kiellä viimeiseen asti.” Ja senkin jälkeen, kun kaikki muut jo tietävät, se yhä kirkuu: propagandaa, propagandaa, ei ole totta. Meidän on vain pidettävä silmämme auki ja huoli siitä, että me tiedämme emmekä unohda.

Pullatyttö

2007-09-19T23:38:00.001+03:00

Eilen söin dallaspullan - dallaspullat ovat parhaita. Pieksevät mokkapullat sun muut milloin tahansa. Tosin myös hyvät korvapuustit ovat huippuja, joskaan niitä ei pulliksi kutsuta. Cafe Esplanadista saa mielettömän kokoisia pullia; tarvitaan kokonainen seurue mussuttamaan yhtä.

Parhaat dallaspullat saa S-marketista. Meidän lähellämme olevasta K-kaupastakin niitä saa, mutta ne ovat kuivia ja hiukan karrelle poltettuja. Ei hyvä.

Erityisesti tuoreet, vastapaistetut dallaspullat ovat sulaa ihanuutta! Njam!

Baarissa

2007-08-16T14:08:00.001+03:00

Elämä se on kuin silkkiä vaan
kun tanssitaan
kärjillä basalttiveitsien.
Oli verta tai ei,
unet huominen vei,
ehkä sinua enää muista en.

Totuus pohjalla lasin on,
niin sammumaton,
kuin tähdistä punottu vyö.
Varjot muistoja kerää
en huomenna herää
vain madot ruumista kylmää syö.

Jos et sä soita

2007-08-06T13:42:00.000+03:00

On olemassa erityinen ihmisryhmä, jota inhoan.

Kuvitellaanpa, että sinulla on tärkeä asia. Soitat kysyäksesi asiaa henkilöltä, jolle asia aihepiirinsä puolesta kuuluu. Tämä henkilö lupaa selvittää asiaa ja "soittaa takaisin." Yleensä henkilö vieläpä lupaa soittaa tiettyyn päivään mennessä tai tiettynä päivänä. Arvatkaa kaksi kertaa, soittaako hän siihen mennessä - tai ylipäätään koskaan.

Miten vaikeaa se voi olla ottaa luuri käteen ja soittaa? On ihan mahdollista, että hän ei ole saanut asiaa hoidettua, mutta on monin verroin kohteliaampaa soittaa ja ilmoittaa, että sori, on kesken, kuin roikottaa toista epätietoisuudessa.

Hampuusit.

ex-raamislainen

2007-07-18T11:29:00.000+03:00

Iworwenin blogi on herättänyt minussa paljon muistoja ja ajatuksia. En ole koskaan ollut uskovainen, mutta olen päässyt vilkaisemaan melko läheltä uskonnollisten kristittyjen näkemyksiä ja ajatuksia. Opintojeni alkuvaiheessa ryhdyin käymään OPKO:n raamattupiirissä. Pääasiallinen syyni oli tutustua Raamattuun, erityisesti Uuteen Testamenttiin paremmin, sillä aioin ottaa raamatuntutkimuksen sivuaineekseni, mutta jossain vaiheessa raamattupiiri toimi myös lääkkeenä yksinäisyyteeni. Ehkä osittain siksi jaksoin käydä siellä niinkin kauan kuin kävin.

Raamattupiirissä olin ainoa ei-uskovainen, mikä tuli ilmi jo varhaisessa vaiheessa, mutta koskaan minuun ei suhtauduttu huonosti sen vuoksi eikä varsinaisesti yritetty käännyttää – ehkä siksi, että minun ajateltiin jo olevan matkalla kohti kääntymystä. Olen näin jälkikäteen saanut tietää, että eräs noina aikoina tuntemani kristitty ei käännyttänyt minua juuri siksi, että kävin raamattupiirissä. Hän ja mahdollisesti piiriläiseni ajattelivat, että sydämeni jo hapuili Jeesuksen luo ja lopullinen antautuminen uskolle olisi vain kulman takana. Se ei ollut. Päinvastoin raamisaikani pikemminkin loitonsi minua uskosta ja uskovista.

Tapa analysoida Raamattua häiritsi minua toisinaan. Analysointi tapahtui niin, että luettiin ensin ääneen tietty pätkä Raamattua ja sen jälkeen vastailtiin kysymyksiin, jotka koskivat kyseistä kohtaa. Ne oli saatu Ilosanomapiirin sivuilta, joiden taustalla on kristinuskon sekatyöläinen, Mailis Janatuinen. Mailista katsottiinkin piirissä kovasti ylöspäin, mutta siitä myöhemmin lisää. Se, mikä tässä analyysikuviossa häiritsi oli se, että usein kyse ei ollut siitä, että olisimme itse ajatelleet ja pohtineet Raamattua. Kun vetäjä kysyi kysymyksen, olisin yleensä osannut heti vastata siihen oikealla tavalla - tavalla, jota kysyjä selkeästi odotti. Jopa minä, ei-uskovainen, pystyin antamaan täsmälleen oikeat vastaukset halutessani. Missä analyysi? Missä pohdinta? Missä uudet oivallukset? Koko ”analyysi” olikin vain jo olemassaolevan tulkinnan vahvistamista, ei mitään uutta. Meidän piti vain löytää tekstistä se, minkä Mailis oli jo aiemmin löytänyt.

Suhtautuminen pelkoon nosti mielessäni kysymyksiä. Eräiden raamislaisten mielessä muut kuin kristityt elivät jatkuvassa pelossa. Yksi kuvaili elävästä japanilaisen ex-buddhalaisen, nykyisen kristityn elämää ennen tämän kääntymistä. Ei-kristityt tunsivat kuristuvansa pelkoon, heidän piti jatkuvasti pelätä esi-isiä, henkiä, jumaliaan. Turvaa ei ollut missään.

Jos unohdetaan se, että itse en ole erityisen pelokas ihminen, hämmästyin viimeistään siinä vaiheessa, kun päästiin demoneihin. Demoneja piileksi joka nurkassa; aivan erityisen paljon niitä oli Japanissa (Mailis oli ollut Japanissa lähetystyössä). Kristityn piti jatkuvasti pelätä ja varoa demoneja – siis ihmiset, joiden mielestä muut elävät jatkuvassa pelossa, pelkäsivät itse määrätöntä demonilaumaa, joka täytti maailman uhaten heidän pelastustaan!

Ylipäätään pelko oli hyvin negatiivinen asia. Kun puhuimme kauhuelokuvista, piiriläiset eivät kerta kaikkiaan ymmärtäneet, miksi joku haluaisi kokea pelkoa vapaaehtoisesti. Ehkä tuo demonijuttu selittää sen: jos pelkää jo valmiiksi joka puolelta luikkivia demoneja, ei kaipaa yhtään enempää pelkoa.

Kolmas ilmiö, jonka huomasin vasta käytyäni useamman kuukauden raamiksessa, putosi syliini lähes tyhjästä. Olimme yhden raamislaisen tupareissa ja puheeksi tuli alkoholi. Tällöin tulin vain sivulauseessa maininneeksi, että en juo lainkaan enkä pidä baareissä käymisestä. Muiden reaktio yllätti minut: mitämitä, et juo?? Et juhli?? Etkä usko Jumalaan?!
Nämä olivat ihmisiä, joiden mielestä kaikki seurakunnan ulkopuolelle jäävä maailma oli täynnä pahuutta ja moraalittomuutta. Ei-uskovat ryyppäsivät kuin sienet, harrastivat orgioita, tekivät syntiä ja rikoksia minkä ehtivät – näin hiukan liioitellen. Kun sitten sisään astui ei-uskova, joka käytännössä eli lähes yhtä moraalisesti kuin he (lukuunottamatta uskoa ja esiaviollista seksiä), yllätys oli melkoinen. Oliko todella mahdollista, että joku nuori eli suhteellisen säädyllisesti ja teki tämän ilman Jumalaa? Omituista!

Mailis Janatuinen on henkilö Ilosanomapiirin takana. En tiedä hänestä kovin paljoa muuta kuin että hän on vanhapiika (omien sanojensa mukaan), tehnyt lähetystyötä muun muassa Japanissa, kirjoittanut kirjoja ja raamislaiteni ihailun kohde. Tapaaminen, missä Mailis oli läsnä, oli yksi nauloista siihen arkkuun, joka sai minut luopumaan raamattupiiristä.

Koko analysointiajan istuin aivan hiljaa. En tahtonut lausua niitä latteuksia, jotka olivat oikeita vastauksia kysymyksiin, mutta en myöskään uskaltanut ryhtyä väittelemään, sillä siihen se johti, jos ryhdyin omaperäisempään tulkintaan. Kun analysoinnin jälkeen oli vapaampaa keskustelua, intouduin kuitenkin keskustelemaan, väittelemäänkin. Esiin nousivat jo aiemmin mainitut demonit ja kauhuelokuvien kauhistelu (heh), mutta myös esimerkiksi esivioallinen seksi: ei siitä voinut koitua mitään hyvää. Olin tuolloin seurustellut nykyisen mieheni kanssa jo 8 kuukautta ja koska koko touhu alkoi seksillä, en voinut hyväksyä moista väitettä.

Mutta se ihailu! Koko keskustelu tuntui tiivistyvän minun ja Mailiksen välille, muut myötäilivät Mailista nöyrinä apureina, kiivaastikin kyllä, mutta yksimielisyys oli rikkumaton. Se oli jollain tavalla aavemaista.

Viimeisen naulan raamisarkkuuni löi eräs nuori nainen. En muista enää hänen nimeään. Muistan vain sen, kuinka hän kertoi kristitystä ex-buddhalaisesta ja siitä hirvittävästä, syövyttävästä pelosta, jonka vallassa elivät ei-kristityt. Ja sen, kun yritin huomauttaa, että ehkä eivät nyt ihan – mitä ei olisi pitänyt tehdä. Tyttö lähes romahti; hän painautui syvälle nojatuoliin ja alkoi itkuisella äänellä hokea: ”mutta kun ne PELKÄÄ!!”

Minulle se hetki oli jonkinlaisen kyllästymisen huippukohta; ei enää tällaista. Ei enää ihmisiä, jotka alkavat parkua, kun maailma ei toimikaan, kuten he tahtoisivat sen toimivan. Vastenmielisyyteni oli niin syvä, että en enää mennyt raamistapaamisiin. Sain vielä pitkään tapaamiskutsuja, mutta en koskaan vastannut niihin ja vähitellen ne loppuivat. Kadotettu lammas ei löytänyt kotiin. Ja se lammas on tyytyväinen.

Oikeutta kaikille?

2007-07-14T13:17:00.001+03:00

Tahdon kirjoittaa vielä eräästä ajatuksesta, joka on pyörinyt päässäni aiemminkin, mutta joka edellisessä viestissäni mainitsemani blogin myötä on saanut enemmän lihaa ympärilleen. Kyse on raiskauksista, mutta ei siitä, että naisia raiskataan vaan siitä, että syyttömiä miehiä syytetään raiskauksista.

Olen altistunut melko lailla netissä viuhtoville ihmisille, jotka tuntevat naisia kohtaan syvää katkeruutta, inhoa, kenties vihaakin. Heidän näkökulmastaan tämä on perusteltua, sillä jotkut naiset ovat joskus heidän näkemyksensä mukaan satuttaneet heitä pahoin. Se voi olla totta tai sitten se ei ole. En tarkoita, että nämä miehet valehtelevat, mutta valitettavasti heidän katkeruutensa ja vihansa kuulostaa niin syvältä, että sitä kaipaisi toista puolta tarinasta vakuuttuakseen todella, lopullisesti.

Näiden miesten mielestä yksi naisten suurimmista rikoksista on syyttää miestä raiskauksesta. He antavat ymmärtää, että moisen syytöksen jälkeen tuomio on automaattinen; että oikeuslaitos hutkii ennen tutkimista, jos nainen vain pukahtaakin sanan "raiskaus"; että mies on leimattu loppuiäkseen hirviöksi, vaikka olisi syytön. Syyttömän miehen syyttäminen raiskauksesta on kosmisen luokan ihmisoikeusloukkaus ja teon suorittanut nainen kuuluisi kiduttaa hitaasti hengiltä.

Tämä kaikki siitä huolimatta, että todellisessa elämässä äärimmäisen pieni osa raiskaajista, oikeista, rikollisista raiskaajista, tuomitaan. Vuoto alkaa jo siinä vaiheessa, kun raiskauksesta pitäisi ilmoittaa poliisille. Suomessa arvioidaan tapahtuvan joka vuosi 15 000 raiskausta, mutta poliisille ilmoitetaan n. 600. Vaikka lukua ei nielisi noin suurena, on hyvin todennäköisestä, että melkoinen osa raiskauksista jää eri syistä ilmoittamatta. Kun huomioi esim. sen, että moni pahoinpitely ja murto jätetään ilmoittamatta poliisille, olisi melko omituista, jos raiskauksiin pätisivät aivan eri säännöt.

Kuudesta sadasta ilmoitetusta rikoksesta vain osa päätyy oikeuteen asti. Syyttäjä ei ole hölmö, hän ei lähde syyttämään ilman näyttöä, vaikka nainen kuinka ulvoisi raiskausta. Syyttäjä tietää, että ilman näyttöä ei tule tuomiota; lautamiehiä on viisi eikä yksikään kokoonpano ole sellainen, joka tuomitsisi enemmistöpäätöksellä syytetyn syylliseksi ilman näyttöä - mikäli moista enemmistöpäätöstä edes voisi tehdä. Ja niistäkin tapauksista, jotka syyttäjä lopulta vie oikeuteen, vähemmän kuin puolet päätyvät tuomioon. Kun huomioi tämän koko systeemin, jonka läpi naisen on kuljettava saadakseen miehen tuomiolle ja sen, että hän joutuu aktiivisesti osallistumaan oikeusprosessiin, uskaltaisin väittää, että hyvin pienellä todennäköisyydellä syytön mies tulee tuomituksi raiskauksesta. Paljon todennäköisempää on se, että oikea raiskaaja vapautetaan.

Kun ajattelee, kuinka vaikeaa on saada raiskaajia tuomiolle, tuntuu jotenkin absurdilta kuulla väitettävän, että paljon suurempi ja ultimaattisempi ongelma ovat väärät raiskaussyytökset. Sillä, että suurin osa raiskauksen uhreista ei koskaan saa oikeutta, on paljon, paljon pienempi merkitys kuin sillä, että muutamaa miestä nainen syyttää raiskauksesta aiheetta, joko tieten tahtoen tai tilanteen toisin ymmärtäneenä.

Jokaiselle oma kipu on suurin; mies, jota aiheetta syytetään raiskauksesta, epäilemättä ajattelee, että maailma on tässä kohdin vinossa ja vain sillä on merkitystä. Mutta jos katsotaan koko kuviota, onko tosiaan niin, että VAIN miesten kohtaamilla, aiheettomilla raiskausvyytteillä on väliä, kun taas naiset saavat tyytyä siihen, että heidän raiskaajansa viuhuvat vapaalla - ja se on yksi ja sama?

Pahantekijät

2007-07-14T12:18:00.001+03:00

Olen tänään lukenut blogia, josta on vaikea sanoa mitään, mikä ei kuulostaisi absurdilta tai laimealta. Pumpulipallossa eläneen on vaikea tavoittaa toisen tuskaa tai todella ymmärtää sitä - sen ymmärtää, että toinen on tuskissaan ja sen, miksi hän on, mutta tuskaa itseään ei. Mutta ihmiset selviävät. Ihmiset selviävät aivan uskomattomista syvyyksistä takaisin pinnalle, sellaisista, joihin kurkistaminenkin täyttää pumpulipalloihmisen epäuskoisella kauhulla. Eivät kaikki, mutta monet.

En voi olla miettimättä niitä ihmisiä, jotka syöksevät muita kuiluihin. Kuinka he voivat elää itsensä kanssa? Kuiluun pudonneella on edes se lohdutus, että hän ei ole paha, se ei ollut hänen syynsä (kun hän lopulta uskoo sen ja lakkaa syyttämästä itseään). Kuiluun tyrkänneellä tätä mahdollisuutta ei ole. Kuinka voi elää sen tiedon kanssa, että on tuhonnut jonkun, työntänyt tämän syvään pimeyteen, satuttanut niin, että hengitys katkeaa?

Ehkä vastaus onkin, että sen kanssa ei _voi_ elää. Kuiluuntyrkkijöissä on ero uhreihinsa siinä, että juuri he eivät pidä itseään pahoina tai syyllisinä. Vika oli uhrissa. Ehkä se on välinpitämättömyyden lisäksi itsesuojelua; syyllisyys saattaisi murtaa heikomman.

Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa kenellekään, mutta haluaisin olla antamatta anteeksi niille, jotka satuttavat muita. Se on heidän ensimmäinen rikoksensa. Jos syyllisyys joskus tulee, se murtaa. Ja se on oikein. Mutta vielä enemmän oikein olisi se, että syyllisyys koskettaisi jokaista satuttajaa. En ehkä osaa ilmaista itseäni kunnolla, mutta juuri sitä eniten vihaan: en sitä pahaa, jota he tekevät vaan sitä, että he kieltäytyvät näkemästä ja ymmärtämästä tehneensä pahaa. Se on heidän toinen rikoksensa ja se on kuolemalla sovitettava.

http://raapylan.vuodatus.net/

Jalankulkijoista maalitauluja?

2007-07-12T10:56:00.000+03:00

Siitä lähtien, kun ostin pyörän huhtikuussa, olen pyöräillyt töihin. Työmatkani on yhteen suuntaan 17 kilometriä eikä se onneksi kulje minkään vilkkaan liikennealueen läpi. Osan matkasta taitan keskellä pöpelikköä, välillä taas saan ihailla kukkivia rypsipeltoja ja lainehtivia kaura- ja ruisaavoja.

Kun olin jalankulkija, autot ottivat pannuun. Ne olivat röyhkeitä, eivät yleensä antaneet tietä, yrittivät ajaa päälle – ainakin minun mielestäni. Nyt pyöräilijänä autot eivät ota pannuun ollenkaan. Itse asiassa autoilijat kohtelevat pyöräilijää oikein hyvin; vajaan kolmen kuukauden aikana vain pari autoilijaa on repäissyt suojatieltä suoraan edesä, muut pysähtyvät ja antavat tietä. Ja ne antavat tietä, vaikka itse pysähtyisi ensin, kaiken varalta, isot rekatkin.

Mutta ne jalankulkijat! Jalankulkijat eivät kunnioita pyöräteitä lainkaan, tallustavat tyynesti keskellä pyöräväylää ja mulkoilevat pahasti, kun pyöräilijä renkuttaa kelloaan päästäkseen ohi. Autoteillä jalankulkijat tallaavat väärää kaistaa vastaan (teillä, joilla ei ole jalkakäytäviä, huom.). Eräälläkin mutkikkaalla tiellä vastaani marssi rinnakkain kaksi sauvakävelijää. Minä pystyin väistämään, mutta entäs, jos olisi tullut auto? Se olisi ollut niille idiooteille oikein.

Ärsyttävää on, että jalankulkijoiden päälle ei voi edes ajaa opettaakseen näille pöllöille kantapään kautta, kuinka käy, jos änkee väärälle alueelle. Minuun sattuisi yhtä pahasti ja ne pirut tietävät sen.

2007-07-10T10:35:00.001+03:00

Onpa omituista. Huomasin juuri, että blogger aina anna otsikoida kirjoituksia!

2007-07-10T09:32:00.000+03:00

Olen viime aikoinat törmännyt muutakiinkin tapauksiin, joissa ihmiset edellyttävät itselleen jonkinlaista erityiskohtelua. Oli vegaani, joka päätyi vankilaan ja marmatti pitkät pätkät siitä, ettei saanut vegaanista shampoota eikä vegaaniruokaa ruokalassa; viikkoon ei nainen voinut pestä hiuksiaan ja jäi ruokalassa nälkäiseksi, koska kasvikset eivät olleet kyllin laadukkaita. Oli jokunen musliminainen – suomalaisia, muslimeiksi kääntyneitä -, jotka heittivät huivit ylleen ja ryhtyivät toteuttamaan uutta uskontoaan. Nyt heillä on suuri kasa erikoisvaatimuksia; ei sikaa, huivi yllä, ei alkoholia, ei saa tuijottaa, töissä pitää saada käyttää huivia jne.

Henkilökohtaisesti hiukan turhauttaa. Ihmiset kasaavat itselleen asioita, joita heidän täytyy tehdä tai olla tekemättä. Muiden tehtävä on hyväksyä nämä rajoitteet mukisematta ja mukautua niihin. Jos ympäristö uskaltaa hiukankin nikotella, edes hämmästyksestä, kiukku ja viha kantavat valituskirjeinä viranomaisille asti.

Ihan oikeasti, jos suomalainen nainen heittäytyy käveleväksi huivimainokseksi, hän saa syyttää tuijotuksista itseään. Ensin nainen julistaa, että tahtoo ilmentää uskontoaan ja tehdä sen kaikille tiettäväksi pukeutumalla huiviin. Kun ihmiset sitten havainnoivat, että kas, tuo on huivi yllä, se lienee muslimi, alkaa paheksunta; ei minua saa tuijottaa! Ihmiset tuijottavat asioita, jotka ovat heille vieraita ja uusia. Suomalaissyntyinen nainen muslimin vaatteissa on sellainen ilmiö, jota moni ei usein näe. Ilmiön ikävämpi puoli ovat mahdolliset huutelut ja ilkeydet, joita näille naisille heitellään, mutta jos käytännössä kerjää tuijotusta, on minusta hiukan outoa pahastua siitä niin suuresti.

Ja se vegaani. Voi herramajee, se on vankila, ei lomalaisten täyshotelli. Eivät valtion laitosten resurssit riitä siihen, että jokaiselle halukkaalle tarjoillaan juuri hänen valitsemiaan ruokia tai shampoita. Se, että vieraat eivät saa syöttää vangille ruokia ja pesuaineita, voi olla turvallisuuskysymys. Epäilemättä vegaanimme olisi ollut niiden kanssa mitä rehellisin (jos ei oteta lukuun sitä, että hän ylipäätään päätyi vankilaan ”eläinaktivistimista” – Suomessahan kaikki eläinaktivistit istuvat vankilassa, juunou), mutta jos moiset tuomiset sallitaan yhdelle, ne tulisi sallia kaikille. On mahdollista, että muut vangit eivät olisi aivan yhtä... lainkuuliaisia kuin vegaanivankimme!

Olen itsekin nurkunut joskus siitä, etten saa alkoholittomia juomia aina, kun haluan, mutta olkoon. Eivät kenenkään resurssit riitä kaikkien halukkaiden erikoiskohteluun, sillä näitä ryhmiä alkaa olla paljon ja kaikki ovat sitä mieltä, että juuri HEIDÄN asiansa on tärkein, hienoin ja loistavin.

Ensi kerralla tyydyn kraanaveteen.

Nykyajan merirosvoja

2007-07-06T13:27:00.000+03:00

EU, tuottajayhtiöt, USA, eri maiden viranomaiset - kaikki taistelevat piratismia vastaan. Piraattituotteiden ostaminen, myyminen ja tuominen on laitonta, piraatteja takavarikoidaan, hävitetään ja piratismista jaetaan tuomioita. Silti sota saatetaan hyvinkin hävitä, sillä se ratkaiseva mutteri koneistossa ei toimi yhteistyössä viranomaisten kanssa; kuluttajaa ei kiinnosta.

Tämä Huutonetin ketju kertoo omaa synkkää tarinaansa. Piraattien ostamisesta ei mielletä edes rikokseksi, kun niiden omistamisesta voidaan tyynesti jutella ja pohtia, kumpi kannattaisi ostaa, piraatti vai aito - kun aito on niiiiin kallis!

Raha ratkaisee. Kuluttaja ei välitä, saako hän kenties laaduttoman tuotteen, jonka hinnalla tukee lapsityövoimaa ja järjestäytynyttä rikollisuutta. Tärkeintä on, että kuluttaja saa brändimerkillä varustetun tuotteen mahdollisimman halvalla.

Vastenmielistä.

Kun asiat jäävät vaivaamaan

2007-06-29T12:12:00.000+03:00

Kaksi asiaa on jäänyt vaivaamaan ja mikä pahinta, en löydä niihin vastausta ahkeralla googlettamisellakaan. Kuinka raivostuttavaa!

1.) John Steinbeckin romaanissa Eedenistä itään yksi sivuhahmoista, Dessie Hamilton, kuolee äkillisestä. Ensin hänellä on vatsakipuja, joihin hänen veljensä juottaa suoloja. Ilmeisesti Dessie aavistaa itse, että suolot eivät ole hyväksi, sillä yöllä hän yrittää oksentaa ne ulos, mutta hänen vatsansa kramppaa liikaa. Kun veli tulee myöhemmin Dessien luo, tämä on tuskin enää tajuissaan, korisee, silmät ovat nurin kääntyneet. Lääkäri kiroaa, että suoloja EI olisi saanut antaa ja Dessie täytyy pitää kylmässä kääreiden avulla, mutta on myöhäistä; Dessie kuolee. Mutta MIHIN Dessie kuolee?! Hemmetti!!!

2.) Kävin eilen katsomassa Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -elokuvan. Siinähän kaikilla kilppareilla naamiot ovat eriväriset: Leonardolla sininen, Donatellolla violetti, Rafaellolla punainen ja Michelangelolla oranssi. Kysymys kuuluu: millä perusteella kullekin kilpparille on valittu väri? Miksi Leo on sininen, Raf punainen jne. Eikä se voi olla vain arvottua, en usko!!

Tavallinen työpäivä

2007-06-24T13:18:00.000+03:00

Päivän sattumuksia:

- Sain automaatista ilmaiseksi sipsipussin. Pidikkeet rullasivat sen irti, mutta se ei tipahtanut alas kouruun ja masiina alkoi vinkua häiriöhäiriöhäiriötä. Kolikkoluukkuun tipahti euro. Kun automaattia tönäisi pari kertaa, sipsipussi putosi ja keräsin sen talteen. Kiitos, Selecta. Hyvää palvelua.

- Pizzassa oli kärpänen. En enää ikinä syö pizzaa. Se tosin ei johdu kärpäsestä vaan siitä, että jo kolmatta päivää saan pizzaa. Yäk.

- Olin oikeassa!!! "Ensi viikonloppu" tarkoittaa seuraavaa, lähintä viikonloppua, EI ensi viikon viikonloppua, kuten kaverini aina ovat väittäneet. Hah! Tämän kertoi kielitoimisto radio Novan kautta. On Novasta joskus jotain iloakin.

- Työpäivästä kului puoli tuntia rattoisasti, kun selvitin Gaius Mariuksen ja Gaius Julius Caesarin sukulaisuussuhdetta. Kirjassani Juliuksen isää kutsutaan ensin Mariuksen "vävyksi" ja myöhemmin Juliusta Mariuksen sisarenpojaksi! Moisen logiikan mukaan Mariuksen sisaren olisi täytynyt olla myös Mariuksen tytär - Marius olisi siis kiksauttanut äitiään! No, etsimisen jälkeen tuli todettua, että Marius oli naimisissa Juliuksen isän sisaren Julian kanssa. Englanniksi uncle/nephew -suhde on ilmeisesti mahdollinen mies miehen vaimon veljenpojan kanssa. Suomentaja lienee tehnyt tässä virheen ja kääntänyt sanan nephew suoraan sisarenpojaksi. Vävyn puolestaan täytyy olla pelkkä virhe.

- Automaattikahvi on pahaa.

Zaporozhje

2007-06-24T11:46:00.001+03:00

Ihmiselle, joka ei ole allekirjoittaneen lailla kiinnittynyt Zapoon piltistä pitäen kaupunki voi näyttäytyä jossain määrin ikävystyttävämpänä ja bloginpitäjän harrastama lapsuusmuistojen hehkutus banaalina. Yritän nyt kuitenkin keksiä mahdollisille matkailijoille muutakin nähtävää kuin muinaisen leikkiketoni ja kummisetäni puutarhan – jälkimmäiseen kyllä pääsee käymään, mutta se vaatii minut saattajaksi. ;)

Nähtävyydet

Hortitsa – Hortitsan täytyy olla yksi maailman kauneimmista saarista. Ryhtymättä sen ihmeellisempiin hehkutuksiin voin kertoa, että saari on kohtuullisen suuri ja täynnänsä erinomaisia piknik-paikkoja Dneprin rannalla. Siellä myös tuoksuu hurmaavalle, sillä saarella kasvaa erilaisia kukkivia puulajeja. Suosittelen erityisesti saaren pohjois-osaa; siellä ei ole liiemmälti asutusta, vain smaragdinvihreää metsikköä, joka laskeutuu joskus jyrkkiäkin rinteitä myöten melkein Dnepriin asti. Sieltä löytyvät myös kivikautiset hautamuistomerkit sekä nykyaikaisempi hautuumaa erään korkean rinteen laelta.

Kasakkamuseo – Kyseinen pytinki sijaitsee Hortitsan pohjois-osassa ja sen pihalta avautuu huikea näkymä Leninin padolle. Itse museo on melko pieni, mutta ihan hauska ja vallan halpa. Samaan yhteyteen kuuluu vastarakennettu kasakkakylä, mutta sinne ei pääse kuin ryhmän mukana. Kesällä museossa käy jatkuvana virtana koululaisryhmiä, joiden mukana on mahdollista päästä rekonstruoituun kasakkakylään. Asiaa kannattaa tiedustella tarkemmin museohenkilökunnalta. Aivan saaren eteläpäässä on ”kasakkateatteri” eli käytännössä kyseessä on ryhmä, joka tekee kasakkatemppuja hevosten kanssa. Ryhmä ei esiinny etukäteen vaan heiltä täytyy tilata esitys ja hupsullekin lienee selvää, että tilaajaksi tarvitaan melko suuri ryhmä. Puhelimitse on kuitenkin mahdollista tiedustella, onko joku tilannut näytöksiä lähiajoille ja pääsisikö mukaan.

Leninin patsas – Setä-Lenin pönöttää Leninin prospektin toisessa päässä. Aika mahtipontinen mies on, mutta maisemat ympärillä ovat komeat. Stalinin patsaat silvottiin aikanaan pois niin Ukrainasta kuin muualtakin, mutta setä-Lenin on yhä kunnioitettu. Sen huomaa jo siitäkin, että Zapon pääkadun nimi on Leninin pääkatu (prospekt = pääkatu) ja pato on omistettu Leninille. :)

Leninin pato – Pato sijaitsee setä-Leninin patsaan ”takana”. Aikoinaan se oli ilmeisesti maailman suurin pato tai ainakin yksi niistä. Jalankulkuväylä kulkee sillä puolen patoa, joka putoaa jyrkästi kauas alas ja autojen ajaessa pitkin patoa se tärisee mukana. Ihmiset seisovat padolla ja kalastelevat – saavatkohan koskaan mitään?

Mig – Jos jotakuta kiinnostaa muinainen hävittäjä, se sojottaa kohti taivasta Shevtshenko-bulevardin keskivälissä.

Dubovyj rozh – Kyseessä on suurehko puistoalue Zapon kaakkoisnurkassa. Siellä on muun muassa hevosia ja vanhuuttaan natiseva huvipuisto. Miehen kanssa käymme siellä pelailemassa liitokiekkoa, milloin ehdimme.

Syö, juo, shoppaa!

Elämisen kannalta Zapo on erinomaisen halpa paikka. Asumisesta en osaa antaa tarkkoja neuvoja, sillä punkkaan aina sukulaisillani, mutta syöminen ja juominen eivät tule kalliiksi. Olut vallankin on kaupoissa törkeän halpaa ja lankomieheni sanoin: ”eihän se ole alkoholijuoma lainkaan.” Eli olutta vaan huiviin. Se on kuulemma myös parempaa kuin suomalainen – vaikka ukrainalainen serkkuni kovasti muuta väittääkin. :)

Jos ja kun ostat ruokaa, suosi näitä:

Supermarket kit (kit=valas) – kyseisen ketjun kauppoja on ympäri Zapoa. Pieniä, kompakteja, halpoja. Kaikki peruselintarvikkeet hedelmistä oluen kautta savujuustoihin ja kuivattuihin kaloihin. Ja mikä parasta, nämä ovat itsepalvelupaikkoja! Ei siis tarvitse tiskin takaa pyydellä haluamaansa. Tosin, kannattaa huolehtia, että jättää tavaransa kassojen ulkopuolella sijaitseviin lokerikkoihin. Muuten tulee vartija ja nappaa niskasta kiinni.

Basaarit – Näistä paikoista saa kaiken tarpeellisen: hedelmät, lihat, kalat, kasvikset, maitotuotteet. Lihojen kannalta tosin voi pohtia hygieniaa, sillä kanan raadot killuvat helteelläkin pöydällä ilman muuta suojaa kuin vitsa, jolla myyjä hätistelee ampiaisia ja muita ötököitä kauemmas. Itselläni ei ole kokemusta basaarilihasta, jokainen päättäköön itse. Kasviksissa ja hedelmissä sen sijaan ei pääsääntöisesti ole vikaa ja pähkinät ovat kivoja. Kausihedelmät ovat halpoja, kun taas muualta tuodut luonnollisesti kalliita, joskus jopa samanhintaisia kuin Suomessa. Suuren basaarin läskitiski, josta on kuvakin kuvagalleriassa, on omanlaisensa nähtävyys. Läski on paikallista perinneruokaa; sitä käytetään sekä sellaisenaan paistettuna että paistirasvana muita ruokia paistettuna.

Billa! – Billa on Kokemus. Suuri ostoskeskus, jonka nimi herättää aina hilpeyttä: venäläisittäin ”Billaan” on ”v Billu”. Ennen kaikkea se on kokemus siksi, että muistan vielä ajat Neuvostoliitossa, jolloin kaikki elintarvikkeet sai tiskin takaa ja tikkujäätelön saapuminen kaupunkiin oli suuri sensaatio. Billa on jotain suurta ja erilaista!

Shoppailu sujuu Zapossa ihan hyvin eivätkä hinnat hirvitä samalla tavalla kuin Kiovassa. Zaposta ei tietenkään löydä yhtä kallista merkkitavaraa kuin pääkaupungista, mutta laadukkaista tuotteista ei ole pulaa Leninin prospektin hienommalla puolella, joka siis meikäläisen maailmassa alkaa Puskinin aukiolta ja jatkuu luoteeseen. Pääkatu kulkeekin akselilla luode-kaakko. Halvempia kauppoja löytyy kaakkoispuolelta ja basaareja on eri puolella kaupunkia. Ne ovat tietysti halvimmat kauppapaikat, mutta laatu ei välttämättä ole korkeinta mahdollista.

Muutamia kohteita:

Kauppakeskus Ukraina – Luoteispuolella prospektia, hieno, valkohehkuinen ostoskeskus. Ei halvimpia. Venäjällä ja Ukrainassa ostoskeskukset eivät yleensä ole samanlaisia kuin meillä: ne ovat täynnä pieniä, toisistaan selkeästi eroteltuja liikkeitä, joilla ei välttämättä ole mitään täysin selkeää imagoa, kuten Ecco, Seppälä tai jokin vastaava. Alimmassa kerroksessa on koruja, koristeita ja muuta sälää, ylemmässä vaatteita ja kenkiä.

Etam & Ecco –kaupat – En tiedä miksi, mutta olen kovin kiintynyt näihin kauppoihin Zapossa. Eccon tuotteet ovat hiukkasen halvempia (5-10e, mutta alennukset ovat anteliaampia kuin Suomessa, jos sellaiseen osuu) ja kaikki ecco-tuotteeni olenkin ostanut Zaposta – ja ollut tyytyväinen. Etamistakaan en yleensä pääse ulos ostamatta jotain. :)

Prospektin luoteispuoli – No, se nyt vaan on täynnä kauppoja. Kaikkea koruista merkkivaatteisiin. Kalliilla merkeillä ei ole omia kauppoja Zapossa, mutta jotkut liikkeet mainostavat myyvänsä jopa Versacea tai vastaavia. En muista enää, mitä merkkejä myynnissä oli. Basaareiltakin löytää Diorin ynnä muiden tuotteita, mutta silloin piratismi on jo selvääkin selvempää ja sitähän ei tueta! Muistakaa se!

Keskusbasaari – Tämä paikka on Iso. Ja kun sanon iso, tarkoitan todella, todella, TODELLA iso. Tavaraa on aivan käsittämättömän paljon. Kuten sanottua, laadusta ei ole takuita, osa on halpaa ja osa ei, kaikki on venäläistyylistä, mutta voi sieltä löytöjäkin tehdä, jos psyyke kestää valtaisat tavararivit. Keskusbasaari sijaitsee Angolenko-kadulla, joka on yksi prospektin lukuisista poikkikaduista sen kaakkoispuolella. Siedettävämmin hallittavissa oleva Pieni basaari sijaitsee toisen poikkikadun, ulitsa Zapozhskajan varrella lähempänä Puskinin aukiota.

Kun tahdot kupuusi jotain kauppatuotteita valmiimpaa täytettä, kokeile näitä:

Staryj gorod (Vanha kaupunki) – Tämä mainio basaari sijaitsee Angolenko-kadulla, matkalla Keskusbasaarille, kadun oikealla puolella. Annokset ovat isoja ja hinnat suomalaisen silmissä erinomaisen kilpailukykyisiä: lisukkeet maksavat noin euron, pääruoat alkavat 2,5 eurosta ja kuvagalleriassa näkyvän ”puolen metrien oluen” (se kuva, missä Mies ylpeilee 5 olutlasia edessään) saa halvimmillaan 1,5 eurolla. Täältä saa myös ihania, vastapuristettuja tuoremehuja hyvään hintaan: omena- ja greippimehut maksavat 1,5e/2dl. Ja ne todella OVAT vastapuristettuja. Omenamehu ei näytä kovin houkuttelevalta, lähinnä se on ruskeaa lientä, jonka pinnalla killuu vaaleanruskea vaahtokerros, mutta se maku! Kieli meinasi jäädä Vanhaan kaupunkiin.

P’ero – Loistokas konditoria luoteispuolella prospektia. Tunnistaa helposti tötteröstä, joka törröttää vasemmalla puolella katua erään talon yläpäässä. Aivan suussa sulavia kakkuja, mielikuvituksellisia pirtelöitä ja suurin koskaan näkemäni kahvivalikoima. Kahvia myös kehuttiin parhaaksi kahviksi, mitä Ukrainassa sai ja ehdimme kyllä kokeilla montaa paikkaa Kiovassa. Kakuista kokeilun arvoisia ovat erityisesti Muurahaiskeko, joka on eräänlainen pähkinäkakku ja Karmen – mitä suklaisin kakku-unelma! Tässä konditoriassa kannattaa pitää mielessä se, että kakut on ruokalistassa ilmoitettu hinta per 100g, mutta kakkupalat ovat yleensä isompia.

Assyria – Myöskin luoteispuolella, vasemmalla puolella katua. Järkyttävän hyviä pirtelöitä vain reilulla eurolla! Kuvagalleriassa on kuva oluesta ja pirtelöstä. Kyseinen pirtelö on pähkinäpirtelö juurikin Assyria-kahvilasta. assyrien pirtelöt ovat yksinkertaisia, reiluja peruspirtelöitä; suklaa, mansikka, pähkinä, banaani jne. P’erostakin saa pirtelöitä, mutta ne ovat kummallisia cocktaileja, joissa on kaikkea mehuista Vana Tallinn –likööriin.

Dzholly Rodzher – ”Jolly Roger” on merirosvoravintola Dneprin varrella. Kuljet vain Shevtshenko-bulevardin loppuun saakka, ylität sillan, joka kohoaa Naberezhnajan (rantakatu) yllä etkä voi erehtyä: Jolly Roger on se tummanruskea merirosvolaiva, joka pönöttää laiturin vierellä kuitenkin tukevasti hiekkaan hautautuneena. Paikka ei ole erityisen halpa, mutta merirosvokitchin määrä on niin parahultainen, että se kannattaa nähdä; vessanpytyn rengas on puuta, ruokalistat on silattu nahalla ja niissä on kiinni kolikoita, seinät ovat täynnä rekvisiittaa. Omanlaisensa kokemus, ehdottomasti. Ja Rogerin vieressä on mukava rantakaistale, mutta valitettavasti jokivesi tuppaa olemaan ikävän kylmää.

Kaiken tämän mainostuksen jälkeen sanonpa vain, että Zapo on yksi maailman parhaista kaupungeista. Ja jonain päivänä aion vielä nähdä sen ydinvoimalankin!