Muuttoilmoitus

Blogini koko on ylittänyt kriittisen rajan. Siksi se tulee tulevaisuudesta löytymään osoitteesta arawni.blogspot.com.

Hopotihop.

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Siinä on jotain magiaa, jota minä en ymmärrä. Toisaalta olen usein kateellinen. Toisaalta en ymmärrä enkä osaa. Edes kahden x-kromosomini voimalla en kykene siihen taikatemppuun, joka tulee muilta naisilta luonnostaan.

Epänormaali. Kyvytön. Epäonnistunut.

Ja täydellisen ihmeissään.

Vain yksi sukka

Elämä on sukka. Likainen, haiseva ja virttynyt. Ja sellainen, jonka pari on kadonnut pesukoneeseen - eikä yhdellä sukalla ole mitään virkaa. Sellainen on elämä.

Kuvia

Lisäsin sivupalkkiin kuvagalleriat kaikista pidemmistä matkoistani alkaen vuodelta 2004. Saa kurkkia, jos haluaa.

Eikö tärppää?

Jos joku on ihmetellyt, miksi ATM:llä ei aina tärppää, tämä kertoo vastauksen.

Opettiko Ruanda mitään?

Vuonna 1994 Ruandassa puhkesivat vanhat, kauan kyteneet kaunat ilmiliekkeihin. Liekit polttivat hengiltä 900 000 ruandalaista. Hutut surmasivat vähintään 500 000 tutsia ja tuhansittain maltillisia hutuja. Hutut kuvittelivansa voivansa tappaa kaikki - he kutsuivat tutseja torakoiksi. Vertaus oli siinä mielessä osuva, että ihminen ei ole koskaan onnistunut hävittämään torakoita eivätkä hututkaan onnistuneet tuhoamaan tutseja; tutsit iskivät takaisin.

Ruandan kansanmurhasta kertoo elokuva Hotelli Ruanda. Se kertoo myös sankaruudesta; päähenkilö, Paul Rusesabagina löysi itsensä samasta tilanteesta kuin Schindler aikoinaan natsisaksassa. Rusesabagina työskenteli kansanmurhan aikaan hotellissa, josta tuli yli tuhannen tutsin ja maltillisen hutun turvapaikka keskellä Kigalin vallannutta pimeyttä. Hän ei paennut, vaikka olisi voinut. Sen sijaan hän onnistui pitämään pakolaiset hengissä, kunnes kaikki pääsivät pakoon.

Katsoessani elokuvaa, mieleeni nousi ajatuksia:

* Hirvittävät olsuhteet tuovat ihmisistä esiin julmimman pahan - ja suurimman hyvyyden.

* Ihmiskunnan sankarit ovat ponnistaneet keskeltä tuhoa - kunpa emme tarvitsisi heitä.

Ja -

* Ei olisi kenellekään haitaksi, jos tämä laji kuolisi sukupuuttoon.

Piirretyissä piilee vaara!

Muistaako kukaan vielä Nikke Knattertonia? Tuota loistokasta, saksalaista piirrettyä, jota joskus 1980-1990 -lukujen vaihteessa Suomenkin televisio kehtasi näyttää, joskin hiukan myöhään. Eihän se ollut lapsille sovelias piirretty, siinä kun näkyi tissejä ja peppuja ja puhuttiin tuhmia. :)

Taannoin verestin muistojani katsomalla pari Nikke-jaksoa. Eivät ne naisten pyöreät pystytissit vielä mitään, mutta kun kertoja selittää yövartijan katsovan pehmopornovideota, pysyäkseen hereillä - ja videolla hehkeä nainen pyörittelee peppuaan ja riisuutuu - siinä oli jo tunnelmaa! Sitä paitsi, eipä se vartijaparkaa edes auttanut, nukahti hän. Enemmänkin täytyy Nikkeä katsoa, koska jossain jaksossa hän kalastaa avaimen (tai jotain) naisen tissien välistä!

Kuvitelkaapa, jos nykyaikana lapsille moista piirrettyä näyttäisi. Huh mikä poru. Monin paikoin Euroopassa, mutta myös Yhdysvalloissa - ja tämä laittaa minut ihmettelemään erästä toista piirrettyä, nimittäin Disneyn Notre Damen kellonsoittajaa.

Disneyhän on nykyään melkein synonyymi lässynläälle, tekopirteälle ja kiltteydelle. Vahingossakaan ei väkivaltaa, ei seksiä, ei mitään, mikä voisi järkyttää pienoisia pilttejä. Disney tekee sentään kokoperheen elokuvia.

Omituisuus on siinä, että jos Notre Damen kellonsoittaja ei muka ole pullollaan seksiä ja synkkiä intohimoja niin minä olen paketti sulatejuustoa. Tarinan pahis, tuomari Frollo, himoitsee sankaritar-Esmeraldaa. Ja kyseessä on kyllä vahvan seksuaalinen intohimo, kiihkeä halu omistaa. Elokuvassa on lukuisia kohtauksia, joissa Frollon tuntema synkkä kiihko purkautuu ilmoille; Frollo haistelemassa Esmeraldan hiuksia; Frollo hinkkaamassa Esmeraldan huivia poskeensa; Frollo tarjoamassa Esmeraldalle vapautusta polttoroviosta, jos tämä suostuu hänen omakseen. Kaikkein intohimoisin kohtaus on epäilemättä Frollon laulama "Hellfire", jonka aikana Esmeralda näyttäytyy tanssivana hahmona takan liekeissä - siitä seksikkäämmäksi ei moni stripparikaan pääse. Ei se paljaspinta vaan ne liikkeet.

Epäilen tämä kaiken johtuvan siitä, että kyseessä ei ollut sadun pohjalta tehty piirretty vaan käsikirjoitus nojasi Victor Hugon samannimiseen kirjaan. Ilmeisesti eivät saaneet siistittyä kaikkea seksiä pois. ;)

Toisaalta, lapsena sitä ei ymmärtänyt. Nikke Knattertonia katsoin pienenä enkä oivaltanut sen seksuaalisia ulottuvuuksia. Notre Damen kellonsoittaja oli yksi suosikkielokuvistani heti ilmestyttyään, mutta katsottuani sen nyt äskettäin monen vuoden tauon jälkeen olin vilpittömän hämmästynyt; oliko kaikki tämä seksuaalisuus siinä jo silloinkin ja hitto vie, minä en tajunnut. Se ei kuulu lapsen kokemusmaailmaan ja siksi lapsi ei tajua. Ehkä tissejä vilisevät ja seksiä uhkuvat piirretyt eivät sittenkääm tuhoa pienoisia pilttejä?

Lopuksi vielä linkki piirroselokuvaan, joka saa jokaisen moraalitolpan vapisemaan kauhusta, sillä se suorastaan vilisee tissejä (ollen samalla loistava elokuva)! Olkaa hyvät: Kirikou ja velhonainen.

Luottaako vai eikö?

1.) Olet aloittanut seurustelun uuden ihmisen kanssa. Juttu näyttäisi menevän vakavammaksi, joten pyydät häntä käymään sukupuolitautitesteissä siirtyäksenne "paljaaseen". Itsekin toki käyt. Onko tämä osoitus siitä, että

A: olet järkevä?
B: pidät kumppaniehdokastasi likaisena huorana?

2. Olet mies ja ollut naisesi kanssa yhdessä vuosikausia. Teillä on pieni lapsi. Sinulla ei ole mitään syytä epäillä puolisoasi uskottomuudesta, mutta päätät nyt kuitenkin testauttaa lapsesi varmistaaksesi, onko hän sinun. Onko tämä osoitus

A: järkevyydestäsi?
B: luottamuksenpuuttestasi kumppaniasi kohtaan?

Liikkuminen maksaa

Helsingin yliopiston opiskelijoiden liikuntatarpeista huolehtii yliopistoliikunta. Tänä vuonna vuosimaksu on 68 euroa opiskelijoilta. Vuosimaksuun sisältyy seuraavaa:

* osallistuminenryhmäliikunta- ja tanssitunneille, ohjatuille ja yleisille palloiluvuoroille.
* kuntosalin käyttö
* sulkapallon tai squashin pelaaminen kertavuoroilla
* alennus kursseista ja yksilöpalveluista (esim. hieronta)
* alennus uintimaksuista yhteistyöhalleissamme
* 25 % alennus Töölönlahden ulkoilukeskuksen palveluista
* Töölö Gymissä Yliopistoliikunnan spinningtunnit hintaan 3,70, muut
ryhmäliikuntatunnit ja kuntosali hintaan 40 €/10 krt tai 33 €/1 kk
* varausoikeuden tunneille

Viime vuonna vuosimaksu oli 50e ja sillä sai kaiken ylläolevan lukuun ottamatta uintimaksualennuksia ja erikoisjuttuja Töölönlahdesta ja Töölö gymistä. Uimamaksujen alennukset ovatkin suorastaan pröystäilevän runsaita; esimerkiksi Mäkelänrinteen uimakeskuksesta saa peräti 30 sentin alennuksen! Hurei! Saa olla täysi tonttu, jos maksaa lystistä 4,4e, kun saman saa ennen klo 16 2,6 eurolla! Parasta on kuitenkin se, että esim. Jakomäen uimahallista saa 3e alennuksen - mutta opiskelija pääsee Jakomäen uimahalliin milloin vain 1,8 eurolla! Eli käytännössä koko alennusruljanssista hyötyvät vain liikuntakeskuksen ei-opiskelija-asiakkaat, vaikka käsittääkseni yliopistoliikunnan pitäisi aivan ensisijaisesti pyrkiä palvelemaan opiskelijoita.

Töölönlahden ulkoilukeskuksesta voisin vuokrata esimerkiksi lumikengät tai retkikeittimen 25 % alennuksella. Molemmat erittäin tarpeellisia. Töölö gymissä voisi polkea itsensä kuoliaaksi 3,7e hintaan, mikä on toki merkittävä alennus verrattuna tavanomaiseen 3,8e kertamaksuun.

Eli ilmeisesti täysin turhien "alennusten" vuoksi joudun maksamaan vuosimaksua 36 % enemmän kuin viime vuonna! Tunnen kyllä itseni niin huijatuksi, että jos hinnat jatkavat nousua samalla tahdilla, vaihdan johonkin yksityiseen liikuntakeskukseen. Ihan vain periaatteesta.

Onneksi ihan kaikki ei kallistu vuodessa 36 %. Muuten tässä olisi konkurssissa jo parissa vuodessa.

Hakaristi hyökkää iiiihan justiinsa!

Koska Yhdysvaltain merivoimilla on liikaa aikaa ja rahaa, ne eivät keksineet muutakaan käyttöä niille kuin ryhtyä remontoimaan ilmasta katsottuna hakaristiltä näyttävää kasarmiaan. Mitäpä muutakaan sitä ylimääräisellä 600 000 dollarilla tekisi.

Miten epäilenkin, että tämän koko jutun takana on Anti-Defamation League eli tuttavallisemmin ADL. Kyseessähän on juutalainen kansalaisjärjestö, jonka päätoimia on ihmisoikeuksien valvominen ja ajaminen. Tämä näkyy esimerkiksi sillä tavalla, että järjestö pyrkii saamaan holokaustin kieltämisen rikolliseksi ja on kehittänyt ihan uuden antisemitismin käsitteen, joka sisältää muun muassa Israelin valtion oikeutuksen epäilemisen ja ylipäätään sen kaikenmoisen kritisoinnin. Tällä hetkellä eräs ADL:ta vakavasti huolettavia ihmisoikeusloukkauksia on Yhdysvalloissa maissipeltoon ilmestynyt hakaristi.

Olen harkinnut ilmiantavani ADL:lle Suomen ilmailumuseon. Ehkä niillä on tarjolla jokin palkkio.

Ei niitä todellakaan voi parodioita. Ne tekevät sen itse.

Deirdre of Joy

Ennen varsinaista aihetta kerron teille erään tarinan, tiivistettynä versiona.

Jo ennen kuin Deirdre syntyi, oli druidi ennustanut hänen kohtalonsa; hänestä tulisi kaunein Irlannissa koskaan nähty nainen, mutta hänen vuokseen kuninkaat syyllistyisivät petoksiin ja sankarit kuolisivat. Kuninkaan seurue vaati oitis lasta surmattavaksi heti sen synnyttyä, mutta kuningas Conchobor päätti toisin. Tyttö vietäisiin kauas pois ja kasvatettaisiin Conchoborin puolisoksi. Näin tapahtui. Elämänsä ensimmäisinä vuosina Deirdre ei tavannut muita kuin kasvatusvanhempansa ja kuninkaan satiirikon.

Eräänä talvipäivänä Deirdre istui unelmoimassa ja näki korpin syövän veristä ateriaa lakeudella. "Voisin rakastaa miestä, jolla on tuollaiset värit; hiukset mustat kuin korpin sulat, iho valkoinen kuin lumi, posket punaiset kuin veri," Deirdre sanoi. "Sellainen mies on," vastasi kuninkaan satiirikko. "Naoise, Uisliun poika."

Niin Deirdre lähti ja vaati Naoisen ottamaan hänet omakseen. Naoise kieltäytyi ensin, osin kahden veljensä painostuksesta, mutta nuoret rakastivat toisiaan ja lopulta Naoise antoi periksi. Koska Naoise oli kuningas Conchoborin soturi, hänen täytyi lähteä maanpakoon Deirdren kanssa. Hän tarjosi veljilleen mahdollisuutta jäädä, mutta veljet eivät tahtoneet kuulla moisesta. Uisliun pojat olivat aina olleet erottamattomat ja niin he olisivat nytkin.

Deirdre, Naoise ja tämän kaksi veljeä vaelsivat kauan. Veljekset tekivät urotekoja, väistelivät ansoja ja suojelivat Deirdrea, sillä Conchoborin haamu leijui jatkuvasti heidän yllään. Lopulta eräs Irlannin sankareista ja Conchoborin luotetuimmista miehistä, Fergus, toi sanan, että kuningas oli antanut anteeksi ja veljekset olivat saaneet anteeksi. Ferguksen suojeluksessa veljekset ja Deirdre lähtivät takaisin, mutta Fergus joutui jäämään jälkeen, sillä hänet oli kutsuttu aterialle eikä hän kuninkaan edustajana voinut siitä kieltäytyä.

Perillä Emain Machassa, Conchoborin linnassa, oli järjestetty väijytys; veljekset surmattiin ja Deirdre vangittiin. Samalla kuoli Ferguksen poika, joka ruumiillaan suojasi Naoisea ja lukuisia muita sankareita. Raivostunut Fergus lähti maanpakoon Connachtin, Ulsterin perivihollisen hoviin. Mutta Deirdresta ei ollut kuninkaalle iloa; hän kulki jatkuvasti kuin kuollut ja jos hänelle puhui, hän vain lausui runon, jossa kuvasi rakkauttaan Naoiseen. Lopulta kuningas kysyi, ketä Deirdre vihasi eniten ja Deirdre kertoi kuninkaan lisäksi vihaavansa eniten Eogania, miestä, joka oli surmannut Naoisen.

"Hyvä on," sanoi kuningas. "Siispä vietät vuoden Eoganin luona."

Kentällä oli suuri kivi. Sen luokse Deirdre juoksi ja murskasi päänsä.

Kyseinen tarina on Deirdre tai "Deirdre of Sorrows", yksi kelttiläisen Irlannin hienoimmista ja tunnetuimmista tarinoista. Se kuuluu olennaisena osana Taín Bo Cuailnge -tarinakokoelmaan, jonka kantava teema on Connachtin ja Ulsterin välinen taistelu. Deirdren traaginen taru on inspiroinut näytelmiä ja novelleja niinkin hienoilta kirjoittajilta kuin Yeats.

Luin tänään jälleen Deirdren surullisen tarinan ja tulin ajatelleeksi, että miksi sen surullisuutta niin usein painotetaan. En ole lukenut näytelmää enkä novelleja, mutta jos yksi on nimetty "Deirdre of Sorrows", ei liene vaikea arvata, mihin teema painottuu. On totta, että tarina on traaginen, mutta se ei ole pelkästään sitä. Koska tarina osaltaan selittää sitä, miksi Fergus ja monet muut Ulsterin sankarit siirtyivät Connachtin puolelle, merkittävä paino on alkuperäisessä kertomuksessa laitettu Conchoborin petoksen kuvaamiselle ja alun tuomiopäivämaalailulle Deirdren kohtalosta. Mutta tämän ei tarvitsisi rajoittaa niitä, jotka käyttävät Deirdren tarinaa inspiraationa. He voisivat kertoa onnesta; he voisivat kertoa siitä, kuinka vahva Deirdre oli seuratessaan omaa päätöstään ja kieltäytymällä alistumasta kuninkaan omistamaksi tavaraksi, jolla ei ollut valtaa omaa elämäänsä; he voisivat kertoa niistä vuosista, jotka Deirdre ja Naoise elivät kuin mies ja vaimo, onnellisina toinen toisistaan; he voisivat kertoa veljesten vankkumattomasta rakkaudesta. Vaikka lähes kaikki miehet katsovat Deirdreen himoiten, kertomuksessa ei kertaakaan edes vihjata, että Naoisen veljet olisivat tunteneet pienintäkään kateutta. He pitivät yhtä loppuun saakka.

Mutta ei kukaan taida ajatella näitä asioita. Epäilemättä Deirdre kärsi paljon, mutta hän sai myös paljon enemmän kuin moni nainen sinä aikana saattoi odottaa; hän valitsi itse puolisonsa ja eli tämän kanssa useita vuosia. Ei Deirdren elämä ollut pelkkää tuskaa ja tragiikkaa. Se oli sitä ennen kaikkea vain lopussa, mutta silloinkin Deirdre hallitsi itse omaa elämäänsä. Hän oli alun alkaen tiennyt, mitä hänen valinnastaan seuraa ja silti kieltäytynyt alistumasta. Se ei ole pelkästään traagista. Se on onnen hinta.

Kuka on syyllinen?

Kumina kirjoitti tänään Isien synneistä - kuinka lapsetkin vielä joutuvat kantamaan vanhempiensa ja isovanhempiensa rikoksia harteillaan. Saksa on polvillaan pyydellyt Toista maailmansotaa anteeksi ja Saksan lapset jatkavat ripittäytymistä. Mihin saakka? Kuka voi antaa anteeksi?

Koska voittajat kirjoittavat historian, niiden ei tarvitse pyydellä anteeksi. Kun venäläislapsi kipuaa kertomaan maansa menneisyydestä, hänen muistiinpanonsa ovat täynnä mainetta ja kunniaa, kultaista menneisyyttä ja urotekoja. Kukaan ei muista, kuinka venäläiset imperialisminälässään levittäytyivät yli Siperian, alistivat alkuperäisasukkaat, juurivat kasakkakulttuurin Ukrainan aroilta, orjuuttivat omankin väkensä maaorjiksi. Eihän se olekaan mitään oikeaa imperialismia se sellainen, joka kohdistuu omien rajojen välittömään yhteydeen – imperialismia on vieraiden kansojen kurmottaminen vieraalla mantereella. Venäjä kantaa laakeriseppelettä, Eurooppa hävetköön.

Silti on rikoksia, jotka ovat vielä tuoreemmassa muistissa; punaisten ja valkoisten sota Venäjällä oli hirvittävä verilöyly, josta valkoiset maksoivat vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. Ukrainassa kuoli miljoonia ihmisiä nälkään, jonka järjestivät päättäjät ylhäältä. Ruokaa oli, mutta sitä ei saanut antaa kansalle, jossa eli vielä hitunen kasakkahenkeä. Ukrainan tahto murskattiin, se alistettiin Neuvostoliiton vilja-aitaksi ja yhä nykyään venäläiset kantavat kaunaa sitä kohtaan toisaalta sen vuoksi, että heidän piti syytää rahaa vilja-aittaansa ja toisaalta siksi, että he menettivät sen.

Neuvostoliiton hajottua Venäjällä koitti lyhyt syyllisyyden kausi. Mutta se oli sisäistä syyllisyyttä; jo Hrushev oli myöntänyt joitain Stalinin rikoksia, Garbachov myönsi niitä enemmän ja Neuvostoliiton murennuttua omaan mahdottomuuteensa, alkoivat ihmiset muistella läheisiään, jotka olivat kadonneet Neuvostoliiton lukuisille vankileireille.

Se ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Nykyään Venäjä ravistelee unta turkistaan ja alkaa jälleen unelmoida panslavistisia unelmia muistamatta lainkaan, että muut slaavilaiset kansat eivät ehkä tahdo venäläisten hallitsevan itseään – tai ryhtyä venäläisiksi. Vihjailu, että Venäjä tai venäläiset olisivat koskaan toimineet väärin ketään kohtaan, on loukkaavaa. Diplomatian nimissä voidaan sallia jotain, esimerkiksi Katynin joukkosurman muistelu, mutta entiset neuvostotasavallat vaietkoot. Ei Venäjä koskaan miehittänyt Baltiaa; itse baltit kaipasivat Äiti-Venäjän syliin. Prahan kevät oli vain oikeus ja kohtuus. Mikä Ukrainan nälänhätä?

Venäjä ei suinkaan ole yksin kieltäjien kerhossaan. Saksa ei ollut yksin syyllinen Toiseen maailman sotaan. Toinen maailmansota oli Ensimmäisen maailmansodan jälkikirjoitus. Jos ensimmäinen olisi hoidettu kunnialla loppuun, toista ei EHKÄ olisi tullut. Mutta kaunat jätettiin kytemään ja ne räjähtivät.

Saksa tuhosi juutalaisia, mutta se ei ollut ainoa, joka niitä vihasi; kuinka suuri on Venäjän juutalaisväestö nykyään? Sisäisissä puhdistuksissa kuoli runsaasti juutalaisiakin. Siitä ei puhuta, koska lukuisten muiden uhrien vuoksi se ei ollut puhdas juutalaisvaino, vaikka juutalaiset julistettiinkin epäkelvoiksi Neuvostoliittoon. Tämä siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – että juutalaiset olivat mukana kommunistisen puolueen toiminnassa.

Kun kävin Venäjällä taannoin, satuin huomaamaan erään lehden kannessa mielenkiintoisen lööpin: ”Miksi muut eivät pidä meistä.” Kaivoin oitis kolumnin esiin odottaen mielenkiintoista analyysia meistä ja muista, jonkinlaista rehellistä arviota siitä, miksi muut epäilevät Venäjää. Kaikkea kanssa. Selvisi, että muut eivät pidä Venäjästä siksi, että Venäjä tahtoo tehdä omaa politiikkaansa. Muut eivät pidä siitä, ettei Venäjä ”enää” nöyristele ja kumartele ja tottele muita kuin kiltti juoksukoira.

On turha odottaa, että Venäjä koskaan myöntäisi mitään. Sen motto on aina ollut: ”Kiellä viimeiseen asti.” Ja senkin jälkeen, kun kaikki muut jo tietävät, se yhä kirkuu: propagandaa, propagandaa, ei ole totta. Meidän on vain pidettävä silmämme auki ja huoli siitä, että me tiedämme emmekä unohda.