ex-raamislainen

Iworwenin blogi on herättänyt minussa paljon muistoja ja ajatuksia. En ole koskaan ollut uskovainen, mutta olen päässyt vilkaisemaan melko läheltä uskonnollisten kristittyjen näkemyksiä ja ajatuksia. Opintojeni alkuvaiheessa ryhdyin käymään OPKO:n raamattupiirissä. Pääasiallinen syyni oli tutustua Raamattuun, erityisesti Uuteen Testamenttiin paremmin, sillä aioin ottaa raamatuntutkimuksen sivuaineekseni, mutta jossain vaiheessa raamattupiiri toimi myös lääkkeenä yksinäisyyteeni. Ehkä osittain siksi jaksoin käydä siellä niinkin kauan kuin kävin.

Raamattupiirissä olin ainoa ei-uskovainen, mikä tuli ilmi jo varhaisessa vaiheessa, mutta koskaan minuun ei suhtauduttu huonosti sen vuoksi eikä varsinaisesti yritetty käännyttää – ehkä siksi, että minun ajateltiin jo olevan matkalla kohti kääntymystä. Olen näin jälkikäteen saanut tietää, että eräs noina aikoina tuntemani kristitty ei käännyttänyt minua juuri siksi, että kävin raamattupiirissä. Hän ja mahdollisesti piiriläiseni ajattelivat, että sydämeni jo hapuili Jeesuksen luo ja lopullinen antautuminen uskolle olisi vain kulman takana. Se ei ollut. Päinvastoin raamisaikani pikemminkin loitonsi minua uskosta ja uskovista.

Tapa analysoida Raamattua häiritsi minua toisinaan. Analysointi tapahtui niin, että luettiin ensin ääneen tietty pätkä Raamattua ja sen jälkeen vastailtiin kysymyksiin, jotka koskivat kyseistä kohtaa. Ne oli saatu Ilosanomapiirin sivuilta, joiden taustalla on kristinuskon sekatyöläinen, Mailis Janatuinen. Mailista katsottiinkin piirissä kovasti ylöspäin, mutta siitä myöhemmin lisää. Se, mikä tässä analyysikuviossa häiritsi oli se, että usein kyse ei ollut siitä, että olisimme itse ajatelleet ja pohtineet Raamattua. Kun vetäjä kysyi kysymyksen, olisin yleensä osannut heti vastata siihen oikealla tavalla - tavalla, jota kysyjä selkeästi odotti. Jopa minä, ei-uskovainen, pystyin antamaan täsmälleen oikeat vastaukset halutessani. Missä analyysi? Missä pohdinta? Missä uudet oivallukset? Koko ”analyysi” olikin vain jo olemassaolevan tulkinnan vahvistamista, ei mitään uutta. Meidän piti vain löytää tekstistä se, minkä Mailis oli jo aiemmin löytänyt.

Suhtautuminen pelkoon nosti mielessäni kysymyksiä. Eräiden raamislaisten mielessä muut kuin kristityt elivät jatkuvassa pelossa. Yksi kuvaili elävästä japanilaisen ex-buddhalaisen, nykyisen kristityn elämää ennen tämän kääntymistä. Ei-kristityt tunsivat kuristuvansa pelkoon, heidän piti jatkuvasti pelätä esi-isiä, henkiä, jumaliaan. Turvaa ei ollut missään.

Jos unohdetaan se, että itse en ole erityisen pelokas ihminen, hämmästyin viimeistään siinä vaiheessa, kun päästiin demoneihin. Demoneja piileksi joka nurkassa; aivan erityisen paljon niitä oli Japanissa (Mailis oli ollut Japanissa lähetystyössä). Kristityn piti jatkuvasti pelätä ja varoa demoneja – siis ihmiset, joiden mielestä muut elävät jatkuvassa pelossa, pelkäsivät itse määrätöntä demonilaumaa, joka täytti maailman uhaten heidän pelastustaan!

Ylipäätään pelko oli hyvin negatiivinen asia. Kun puhuimme kauhuelokuvista, piiriläiset eivät kerta kaikkiaan ymmärtäneet, miksi joku haluaisi kokea pelkoa vapaaehtoisesti. Ehkä tuo demonijuttu selittää sen: jos pelkää jo valmiiksi joka puolelta luikkivia demoneja, ei kaipaa yhtään enempää pelkoa.

Kolmas ilmiö, jonka huomasin vasta käytyäni useamman kuukauden raamiksessa, putosi syliini lähes tyhjästä. Olimme yhden raamislaisen tupareissa ja puheeksi tuli alkoholi. Tällöin tulin vain sivulauseessa maininneeksi, että en juo lainkaan enkä pidä baareissä käymisestä. Muiden reaktio yllätti minut: mitämitä, et juo?? Et juhli?? Etkä usko Jumalaan?!
Nämä olivat ihmisiä, joiden mielestä kaikki seurakunnan ulkopuolelle jäävä maailma oli täynnä pahuutta ja moraalittomuutta. Ei-uskovat ryyppäsivät kuin sienet, harrastivat orgioita, tekivät syntiä ja rikoksia minkä ehtivät – näin hiukan liioitellen. Kun sitten sisään astui ei-uskova, joka käytännössä eli lähes yhtä moraalisesti kuin he (lukuunottamatta uskoa ja esiaviollista seksiä), yllätys oli melkoinen. Oliko todella mahdollista, että joku nuori eli suhteellisen säädyllisesti ja teki tämän ilman Jumalaa? Omituista!

Mailis Janatuinen on henkilö Ilosanomapiirin takana. En tiedä hänestä kovin paljoa muuta kuin että hän on vanhapiika (omien sanojensa mukaan), tehnyt lähetystyötä muun muassa Japanissa, kirjoittanut kirjoja ja raamislaiteni ihailun kohde. Tapaaminen, missä Mailis oli läsnä, oli yksi nauloista siihen arkkuun, joka sai minut luopumaan raamattupiiristä.

Koko analysointiajan istuin aivan hiljaa. En tahtonut lausua niitä latteuksia, jotka olivat oikeita vastauksia kysymyksiin, mutta en myöskään uskaltanut ryhtyä väittelemään, sillä siihen se johti, jos ryhdyin omaperäisempään tulkintaan. Kun analysoinnin jälkeen oli vapaampaa keskustelua, intouduin kuitenkin keskustelemaan, väittelemäänkin. Esiin nousivat jo aiemmin mainitut demonit ja kauhuelokuvien kauhistelu (heh), mutta myös esimerkiksi esivioallinen seksi: ei siitä voinut koitua mitään hyvää. Olin tuolloin seurustellut nykyisen mieheni kanssa jo 8 kuukautta ja koska koko touhu alkoi seksillä, en voinut hyväksyä moista väitettä.

Mutta se ihailu! Koko keskustelu tuntui tiivistyvän minun ja Mailiksen välille, muut myötäilivät Mailista nöyrinä apureina, kiivaastikin kyllä, mutta yksimielisyys oli rikkumaton. Se oli jollain tavalla aavemaista.

Viimeisen naulan raamisarkkuuni löi eräs nuori nainen. En muista enää hänen nimeään. Muistan vain sen, kuinka hän kertoi kristitystä ex-buddhalaisesta ja siitä hirvittävästä, syövyttävästä pelosta, jonka vallassa elivät ei-kristityt. Ja sen, kun yritin huomauttaa, että ehkä eivät nyt ihan – mitä ei olisi pitänyt tehdä. Tyttö lähes romahti; hän painautui syvälle nojatuoliin ja alkoi itkuisella äänellä hokea: ”mutta kun ne PELKÄÄ!!”

Minulle se hetki oli jonkinlaisen kyllästymisen huippukohta; ei enää tällaista. Ei enää ihmisiä, jotka alkavat parkua, kun maailma ei toimikaan, kuten he tahtoisivat sen toimivan. Vastenmielisyyteni oli niin syvä, että en enää mennyt raamistapaamisiin. Sain vielä pitkään tapaamiskutsuja, mutta en koskaan vastannut niihin ja vähitellen ne loppuivat. Kadotettu lammas ei löytänyt kotiin. Ja se lammas on tyytyväinen.

Oikeutta kaikille?

Tahdon kirjoittaa vielä eräästä ajatuksesta, joka on pyörinyt päässäni aiemminkin, mutta joka edellisessä viestissäni mainitsemani blogin myötä on saanut enemmän lihaa ympärilleen. Kyse on raiskauksista, mutta ei siitä, että naisia raiskataan vaan siitä, että syyttömiä miehiä syytetään raiskauksista.

Olen altistunut melko lailla netissä viuhtoville ihmisille, jotka tuntevat naisia kohtaan syvää katkeruutta, inhoa, kenties vihaakin. Heidän näkökulmastaan tämä on perusteltua, sillä jotkut naiset ovat joskus heidän näkemyksensä mukaan satuttaneet heitä pahoin. Se voi olla totta tai sitten se ei ole. En tarkoita, että nämä miehet valehtelevat, mutta valitettavasti heidän katkeruutensa ja vihansa kuulostaa niin syvältä, että sitä kaipaisi toista puolta tarinasta vakuuttuakseen todella, lopullisesti.

Näiden miesten mielestä yksi naisten suurimmista rikoksista on syyttää miestä raiskauksesta. He antavat ymmärtää, että moisen syytöksen jälkeen tuomio on automaattinen; että oikeuslaitos hutkii ennen tutkimista, jos nainen vain pukahtaakin sanan "raiskaus"; että mies on leimattu loppuiäkseen hirviöksi, vaikka olisi syytön. Syyttömän miehen syyttäminen raiskauksesta on kosmisen luokan ihmisoikeusloukkaus ja teon suorittanut nainen kuuluisi kiduttaa hitaasti hengiltä.

Tämä kaikki siitä huolimatta, että todellisessa elämässä äärimmäisen pieni osa raiskaajista, oikeista, rikollisista raiskaajista, tuomitaan. Vuoto alkaa jo siinä vaiheessa, kun raiskauksesta pitäisi ilmoittaa poliisille. Suomessa arvioidaan tapahtuvan joka vuosi 15 000 raiskausta, mutta poliisille ilmoitetaan n. 600. Vaikka lukua ei nielisi noin suurena, on hyvin todennäköisestä, että melkoinen osa raiskauksista jää eri syistä ilmoittamatta. Kun huomioi esim. sen, että moni pahoinpitely ja murto jätetään ilmoittamatta poliisille, olisi melko omituista, jos raiskauksiin pätisivät aivan eri säännöt.

Kuudesta sadasta ilmoitetusta rikoksesta vain osa päätyy oikeuteen asti. Syyttäjä ei ole hölmö, hän ei lähde syyttämään ilman näyttöä, vaikka nainen kuinka ulvoisi raiskausta. Syyttäjä tietää, että ilman näyttöä ei tule tuomiota; lautamiehiä on viisi eikä yksikään kokoonpano ole sellainen, joka tuomitsisi enemmistöpäätöksellä syytetyn syylliseksi ilman näyttöä - mikäli moista enemmistöpäätöstä edes voisi tehdä. Ja niistäkin tapauksista, jotka syyttäjä lopulta vie oikeuteen, vähemmän kuin puolet päätyvät tuomioon. Kun huomioi tämän koko systeemin, jonka läpi naisen on kuljettava saadakseen miehen tuomiolle ja sen, että hän joutuu aktiivisesti osallistumaan oikeusprosessiin, uskaltaisin väittää, että hyvin pienellä todennäköisyydellä syytön mies tulee tuomituksi raiskauksesta. Paljon todennäköisempää on se, että oikea raiskaaja vapautetaan.

Kun ajattelee, kuinka vaikeaa on saada raiskaajia tuomiolle, tuntuu jotenkin absurdilta kuulla väitettävän, että paljon suurempi ja ultimaattisempi ongelma ovat väärät raiskaussyytökset. Sillä, että suurin osa raiskauksen uhreista ei koskaan saa oikeutta, on paljon, paljon pienempi merkitys kuin sillä, että muutamaa miestä nainen syyttää raiskauksesta aiheetta, joko tieten tahtoen tai tilanteen toisin ymmärtäneenä.

Jokaiselle oma kipu on suurin; mies, jota aiheetta syytetään raiskauksesta, epäilemättä ajattelee, että maailma on tässä kohdin vinossa ja vain sillä on merkitystä. Mutta jos katsotaan koko kuviota, onko tosiaan niin, että VAIN miesten kohtaamilla, aiheettomilla raiskausvyytteillä on väliä, kun taas naiset saavat tyytyä siihen, että heidän raiskaajansa viuhuvat vapaalla - ja se on yksi ja sama?

Pahantekijät

Olen tänään lukenut blogia, josta on vaikea sanoa mitään, mikä ei kuulostaisi absurdilta tai laimealta. Pumpulipallossa eläneen on vaikea tavoittaa toisen tuskaa tai todella ymmärtää sitä - sen ymmärtää, että toinen on tuskissaan ja sen, miksi hän on, mutta tuskaa itseään ei. Mutta ihmiset selviävät. Ihmiset selviävät aivan uskomattomista syvyyksistä takaisin pinnalle, sellaisista, joihin kurkistaminenkin täyttää pumpulipalloihmisen epäuskoisella kauhulla. Eivät kaikki, mutta monet.

En voi olla miettimättä niitä ihmisiä, jotka syöksevät muita kuiluihin. Kuinka he voivat elää itsensä kanssa? Kuiluun pudonneella on edes se lohdutus, että hän ei ole paha, se ei ollut hänen syynsä (kun hän lopulta uskoo sen ja lakkaa syyttämästä itseään). Kuiluun tyrkänneellä tätä mahdollisuutta ei ole. Kuinka voi elää sen tiedon kanssa, että on tuhonnut jonkun, työntänyt tämän syvään pimeyteen, satuttanut niin, että hengitys katkeaa?

Ehkä vastaus onkin, että sen kanssa ei _voi_ elää. Kuiluuntyrkkijöissä on ero uhreihinsa siinä, että juuri he eivät pidä itseään pahoina tai syyllisinä. Vika oli uhrissa. Ehkä se on välinpitämättömyyden lisäksi itsesuojelua; syyllisyys saattaisi murtaa heikomman.

Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa kenellekään, mutta haluaisin olla antamatta anteeksi niille, jotka satuttavat muita. Se on heidän ensimmäinen rikoksensa. Jos syyllisyys joskus tulee, se murtaa. Ja se on oikein. Mutta vielä enemmän oikein olisi se, että syyllisyys koskettaisi jokaista satuttajaa. En ehkä osaa ilmaista itseäni kunnolla, mutta juuri sitä eniten vihaan: en sitä pahaa, jota he tekevät vaan sitä, että he kieltäytyvät näkemästä ja ymmärtämästä tehneensä pahaa. Se on heidän toinen rikoksensa ja se on kuolemalla sovitettava.

http://raapylan.vuodatus.net/

Jalankulkijoista maalitauluja?

Siitä lähtien, kun ostin pyörän huhtikuussa, olen pyöräillyt töihin. Työmatkani on yhteen suuntaan 17 kilometriä eikä se onneksi kulje minkään vilkkaan liikennealueen läpi. Osan matkasta taitan keskellä pöpelikköä, välillä taas saan ihailla kukkivia rypsipeltoja ja lainehtivia kaura- ja ruisaavoja.

Kun olin jalankulkija, autot ottivat pannuun. Ne olivat röyhkeitä, eivät yleensä antaneet tietä, yrittivät ajaa päälle – ainakin minun mielestäni. Nyt pyöräilijänä autot eivät ota pannuun ollenkaan. Itse asiassa autoilijat kohtelevat pyöräilijää oikein hyvin; vajaan kolmen kuukauden aikana vain pari autoilijaa on repäissyt suojatieltä suoraan edesä, muut pysähtyvät ja antavat tietä. Ja ne antavat tietä, vaikka itse pysähtyisi ensin, kaiken varalta, isot rekatkin.

Mutta ne jalankulkijat! Jalankulkijat eivät kunnioita pyöräteitä lainkaan, tallustavat tyynesti keskellä pyöräväylää ja mulkoilevat pahasti, kun pyöräilijä renkuttaa kelloaan päästäkseen ohi. Autoteillä jalankulkijat tallaavat väärää kaistaa vastaan (teillä, joilla ei ole jalkakäytäviä, huom.). Eräälläkin mutkikkaalla tiellä vastaani marssi rinnakkain kaksi sauvakävelijää. Minä pystyin väistämään, mutta entäs, jos olisi tullut auto? Se olisi ollut niille idiooteille oikein.

Ärsyttävää on, että jalankulkijoiden päälle ei voi edes ajaa opettaakseen näille pöllöille kantapään kautta, kuinka käy, jos änkee väärälle alueelle. Minuun sattuisi yhtä pahasti ja ne pirut tietävät sen.

Onpa omituista. Huomasin juuri, että blogger aina anna otsikoida kirjoituksia!

Olen viime aikoinat törmännyt muutakiinkin tapauksiin, joissa ihmiset edellyttävät itselleen jonkinlaista erityiskohtelua. Oli vegaani, joka päätyi vankilaan ja marmatti pitkät pätkät siitä, ettei saanut vegaanista shampoota eikä vegaaniruokaa ruokalassa; viikkoon ei nainen voinut pestä hiuksiaan ja jäi ruokalassa nälkäiseksi, koska kasvikset eivät olleet kyllin laadukkaita. Oli jokunen musliminainen – suomalaisia, muslimeiksi kääntyneitä -, jotka heittivät huivit ylleen ja ryhtyivät toteuttamaan uutta uskontoaan. Nyt heillä on suuri kasa erikoisvaatimuksia; ei sikaa, huivi yllä, ei alkoholia, ei saa tuijottaa, töissä pitää saada käyttää huivia jne.

Henkilökohtaisesti hiukan turhauttaa. Ihmiset kasaavat itselleen asioita, joita heidän täytyy tehdä tai olla tekemättä. Muiden tehtävä on hyväksyä nämä rajoitteet mukisematta ja mukautua niihin. Jos ympäristö uskaltaa hiukankin nikotella, edes hämmästyksestä, kiukku ja viha kantavat valituskirjeinä viranomaisille asti.

Ihan oikeasti, jos suomalainen nainen heittäytyy käveleväksi huivimainokseksi, hän saa syyttää tuijotuksista itseään. Ensin nainen julistaa, että tahtoo ilmentää uskontoaan ja tehdä sen kaikille tiettäväksi pukeutumalla huiviin. Kun ihmiset sitten havainnoivat, että kas, tuo on huivi yllä, se lienee muslimi, alkaa paheksunta; ei minua saa tuijottaa! Ihmiset tuijottavat asioita, jotka ovat heille vieraita ja uusia. Suomalaissyntyinen nainen muslimin vaatteissa on sellainen ilmiö, jota moni ei usein näe. Ilmiön ikävämpi puoli ovat mahdolliset huutelut ja ilkeydet, joita näille naisille heitellään, mutta jos käytännössä kerjää tuijotusta, on minusta hiukan outoa pahastua siitä niin suuresti.

Ja se vegaani. Voi herramajee, se on vankila, ei lomalaisten täyshotelli. Eivät valtion laitosten resurssit riitä siihen, että jokaiselle halukkaalle tarjoillaan juuri hänen valitsemiaan ruokia tai shampoita. Se, että vieraat eivät saa syöttää vangille ruokia ja pesuaineita, voi olla turvallisuuskysymys. Epäilemättä vegaanimme olisi ollut niiden kanssa mitä rehellisin (jos ei oteta lukuun sitä, että hän ylipäätään päätyi vankilaan ”eläinaktivistimista” – Suomessahan kaikki eläinaktivistit istuvat vankilassa, juunou), mutta jos moiset tuomiset sallitaan yhdelle, ne tulisi sallia kaikille. On mahdollista, että muut vangit eivät olisi aivan yhtä... lainkuuliaisia kuin vegaanivankimme!

Olen itsekin nurkunut joskus siitä, etten saa alkoholittomia juomia aina, kun haluan, mutta olkoon. Eivät kenenkään resurssit riitä kaikkien halukkaiden erikoiskohteluun, sillä näitä ryhmiä alkaa olla paljon ja kaikki ovat sitä mieltä, että juuri HEIDÄN asiansa on tärkein, hienoin ja loistavin.

Ensi kerralla tyydyn kraanaveteen.

Nykyajan merirosvoja

EU, tuottajayhtiöt, USA, eri maiden viranomaiset - kaikki taistelevat piratismia vastaan. Piraattituotteiden ostaminen, myyminen ja tuominen on laitonta, piraatteja takavarikoidaan, hävitetään ja piratismista jaetaan tuomioita. Silti sota saatetaan hyvinkin hävitä, sillä se ratkaiseva mutteri koneistossa ei toimi yhteistyössä viranomaisten kanssa; kuluttajaa ei kiinnosta.

Tämä Huutonetin ketju kertoo omaa synkkää tarinaansa. Piraattien ostamisesta ei mielletä edes rikokseksi, kun niiden omistamisesta voidaan tyynesti jutella ja pohtia, kumpi kannattaisi ostaa, piraatti vai aito - kun aito on niiiiin kallis!

Raha ratkaisee. Kuluttaja ei välitä, saako hän kenties laaduttoman tuotteen, jonka hinnalla tukee lapsityövoimaa ja järjestäytynyttä rikollisuutta. Tärkeintä on, että kuluttaja saa brändimerkillä varustetun tuotteen mahdollisimman halvalla.

Vastenmielistä.