Wappu sucks!

Olenko jo muistanut mainita, että vihaan vappua?

Itsetuntemuksen oppitunti

Sitä pitää itseään tietynlaisena. Jossain vaiheessa sitten huomaa, että onkin ihan toisenlainen - on halunnut olla jotain tiettyä ja siksi ajatellut myös olevansa sellainen. Jotkut harhakäsitykset eivät haihdu koskaan, mutta joskus todellisuus naputtaa otsaan liian pitkään, jotta sen voisi jättää huomiotta.

Minä en ole koskaan pitänyt itseäni pitkävihaisena. Päin vastoin, saatan suutahtaa ja loukkaantuakin suhteellisen helposti, mutta lauhdun hyvin nopeasti. On kuitenkin tapauksia, joissa tämä ei päde, tapauksia, joissa joku henkilö menettää suosioni kutakuinkin lopullisesti. Yleensä näin käy, kun katson itseäni loukatun hyvin perusteellisesti. Anteeksipyyntöjä ei yleensä kuulu, mutta silloinkin, jos henkilö haljusti yrittää sovitella eli myöntää toimineensa ikävästi, se ei auta. Kerran menetettyä luottamusta ei minulta yleensä saa takaisin.

Kyse ei ole siitä, ettenkö antaisi anteeksi, se ei ole mikään ongelma. En yleensä vajoa katkeruuteen tai märehdi asiaa loputtomiin, mutta minä muista. Erityisesti muistan silloin, kun epäsuosiossa oleva henkilö muistuttaa olemassaolostaan ilmaantumalla samaan paikkaan kuin minä. Reaktioni on suorastaan fyysinen, tulee kylmä, keho värisee, alan voida pahoin.

Pystyn kyllä olemaan seurueessa, jossa on joku suosioni menettänyt. Voin jopa viihtyä, mutta vältän mahdollisuuksien mukaan seurustelua hänen kanssaan. Hän tuo esiin ikäviä muistoja, jotka haluaisin mieluiten unohtaa, koko sen tunneskaalan, jonka kävin läpi niiden tapahtumien pyörteissä, jolloin suosion menetys tapahtui. Näiden ihmisten välttely ei ole kovin vaikeaa, koska useimmat eivät kuulu enää edes tuttavapiiriini.

Silti, hassua. Että sitä on näin joustamaton ja tiukka joissain asioissa. Mutta ei se nyt suuresti harmita. Näissä tapauksissa kylmennyt puuro ei enää lämpene - mikä oli, ei palaa takaisin ja sen perään on turha haikalla.

Pyöräuutisia

Ostin eilen itselleni pyörän. Haen sen tänään. Edellisen pyöräni ostin pari vuotta sitten ja koska muistan kirjoittaneeni siitä blogiini, etsiskelin arkistoista vanhaa merkintää. Löytyihän se: Pyörä on nopea.

Aavemaista on se, että kyseinen merkintä on päivätty 26.4. - ja tänään on myös 26.4! Tänään pääsen ensimmäistä kertaa uuden pyöräni selkään ja vain päivää vaille tasan kaksi vuotta sitten ajoin silloisella uudella pyörälläni ensimmäistä kertaa keskustaan. Hankin sen muutamaa päivää aiemmin, mutta aika osuu silti hämmentävän kohdalleen. Tulenkohan tulevaisuudessakin hankkimaan pyöräni aina huhtikuun lopulla?

Joku voisi ihmetellä, miksi hankin uuden pyörän vain kaksi vuotta edellisen jälkeen. Edellinen kun oli ihan hyvä, upouusi pyörä. Syy on yksinkertainen: tyhmyys ja laiskuus. Minulle ei erikseen tarvitse kertoa, että pyörän jättäminen talveksi ulos on typerää. Ja sen jättäminen ulos vielä toiseksi talveksi lähenee jo typeryyden huipentumaa. Kutsukaa siis tyhmäksi tästä lähin. :P

Yksinkertainen laskutoimitus osoitti sen, että uusi pyörä ei tulisi kovinkaan paljoa kalliimmaksi kuin vanhan täyshuolto (hybridien huolto on kallista) ja varaosien hankkiminen. Niinpä antauduin pyöräpaholaisen lumoihin ja vaelsin Suomen pyörätukkuun hakemaan uutta pyörää. Tarkoitukseni oli ostaa melko samanlainen kuin aiempi pyöräni, mutta kiinnityin sitten hiukan kalliimpaan yksilöön (tekniset tiedot täältä):



Olkoon nyt, kun palkka vielä toistaiseksi juoksee. Ensi syksynä on aikaa köyhäillä.

Ei kukaan haluaisi ostaa halvalla 18-vaihteista hybridi-inseraa?

Perustaisinko puolueen?

Tämä teksti on oikeastaan aika hyvä. Eipä siihen oikeastaan ole hirveästi lisättävää.

Olen perinteisesti äänestänyt vihreitä, mutta tätä nykyä olen liukunut maahanmuuttoasioissa aivan liian oikealle enkä oikein tiedä, ketä äänestäisin. Tämä kai ärsyttää monia vasemmistolaisystäviäni, mutta en ole taipuvainen muokkaamaan mielipiteitäni vain sen mukaan, pitääkö lähipiirini niistä vai ei.

Tämän myötä olen myös alkanut hiukan ärsyyntyä vasemmiston dogmaattisuuteen. Oikeistokaan ei ole siitä millään lailla vapaa, mutta aiemmin olin itse niin yltäpäältä kuorrutettu vasemmiston kermalla, etten osannut katsoa sitä ulkoapäin. Nyt se näyttää ihan samanlaiselta irvailevalta pedolta kuin oikeistokin.

Mitähän ihmettä tässä pitäisi tehdä?

Multivitutus

Voi jumalauta. Jonain päivinä ei pitäisi nousta sängystä. Tai jos nouseekin, ei pitäisi mennä töihin. Tai jos menee töihin, ei pitäisi unohtaa partateriä kotiin: niillä voisi viillellä pöytää, hiirenalustaa ja sermejä, jotta ei vahingossa puhelun aikana kirkuisi kollegan korvia kuuroiksi.

Myisiköhän Hizbollah minulle pari Katjushaa? Ja kantavatko ne Tallinnaan asti?

Kuvainho

Minä olen huono kuvien katselija. Myönnän suoraan, että olen ensimmäiseksi kiinnostunut kuvista, joissa esiinnyn itse ja vasta toiseksi sellaisista, joissa esiintyy ystäviäni ja sukulaisiani. Sellaiset kuvat, joissa ei esiinny lainkaan tuntemiani ihmisiä, kiinnostavat minua suunnilleen yhtä paljon kuin kuivunut koirankakka.

Olen toisinaan hämmästellyt, olenko tämän piirteeni kanssa yksin. Ihmisillä on nimittäin melkein pakkomielteinen tapa tunkea minulle kuviaan katsottaviksi. Kihlattuni sukulaiset edellyttävät, että selaan vinot pinot heidän sukulaistensa kuvia, vaikka en ole koskaan edes nähnyt ketään kuvissa esiintyvistä - en tiedä nimiä, en suhteita, en mitään. Sitten olan takaa huomautellaan, että "se on se meidän pikku-Maiju, aijai kun se on kasvanut!" tai "kato, miten kivaa tuolla olikaan!!"

Eräät kuvaamiseen hurahtaneet ystäväni ja tuttavani pakottavat minut katsomaan kerralla useita satoja kuvia digikameroidensa näytöltä. Useimmiten en tunnista kuvista ketään ja tuttava selostaa katselun aikana sirpaletietoa, joka ennemminkin sekoittaa pääni kuin auttaa pysymään kärryillä. Olen yrittänyt hienovaraisesti venkoilla, pyytää, että jos vaikka katsottaisiin koneelta pienempi määrä, mutta turhaan. Kyllä ne on pakko katsoa ihan kaikki.

Ja kun ihmisillä ei ole mitään kritiikkiä kuviensa suhteen, ei mitään tiivistysintoa. Talo edestä, talo takaa, talo sivusta, talo illalla, talo aamupäivällä, talo minuuttia yli kaksi, talo viistosti sivulta, talon seinä, ylivalottunut kuva talosta, tärähtänyt kuva, vinossa oleva kuva. Kaikki pitää kuvata, kaikki pitää katsoa.

Miksi?? Miksi minun on ihan pakko katsella läjittäin kuvia, joissa esiintyvistä ihmisistä en tunne ketään? En minä halua, ei kiinnosta! Miksi niitä on pakko väkisin tyrkyttää, miksi ei voi hyväksyä hienovaraista kieltäytymistä? Minä en yleensä näyttele kuviani juuri kenellekään enkä edellytä kenenkään niitä katsovan. Olenko minä oikeasti ihan yksi tämän taipumukseni kanssa ja pakotettu katsomaan jotain tuntemattomien törppösukulaisten kuvia hamaan ikuisuuteen asti?

300 spartalaista testosteronikarjua

Edellisessä numerossaan Hesarin Nyt-liite kutsui elokuvaa 300 homoeroottisimmaksi elokuvaksi ikinä. Onhan se sentään täynnänsä liki alastomia, hikisiä, lihaksikkaita spartalaisia ja kakun kuorrutteena on historian ensimmäinen Drag queen, Persian huippukunkku Kserkses.

Jos joku väsäisi elokuvan, joka on täynnänsä bikiniasuisia, uljasvartaloisia neitoja, jotka esimerkiksi kirmailisivat suurimman osan elokuvasta rantalentopallon perässä, kutsuisiko joku elokuvaa lesboeroottiseksi? Tuskin. Se olisi vain eroottinen, mannaa miesten silmille. Miksi sitten ei voida ajatella, että likinakuja, komeita mieskorstoja pursuava elokuva ei olisi mannaa naisten silmille? Eivätkö naiset katso miehiä "sillä silmällä"? Mitähäh??

No, kyllä minä ainakin katsoin. Kunkku Leonidaksen ottaisin kyllä mielihyvin miesorjakseni (katsokaa nyt noita vatsalihaksia!) eikä kapteenissakaan mitään vikaa ole.

Okei, ei se elokuva ollut mitenkään älykäs. Se oli täynnä testosteronia, uhoa ja mörköjä. Möröistä en nyt niin välittänyt, mutta testosteroni, uho ja mahtipontisuus vetosivat naisellisuuteni eläimelliseen puoleen. Kröhöm. Eikä edes harmita.

Musta Afrikka

Kun koulussa luemme Afrikan historiaa, mikä on tärkein asia, jonka opimme? Valkoisen miehen (nykyään tasa-arvon aikana myös naisen, toki) syyllisyys: valkoinen tuli Afrikkaan, raiskasi, hyväksikäyttö, tappoi ja tuhosi kauniin maan. Ja tuloksena meillä on nykyajan Afrikka, musta manner - noin kuvaannollisesti. Manner, joka vuosi vuodelta näyttää vajoavan yhä syvempään kurjuuteen kaikesta siitä avusta huolimatta, joka kyseiseen maanosaan pumpataan.

Myöhemmin yliopistoaikoinani keksin lukea hiukan Afrikan tutkimusta. Aloitin Afrikan historiasta ja katso: ensimmäistä kertaa joku sanoi, että kaikki ei ollutkaan minun, valkoisen, syytä. Afrikkalaiset olivat jo ennen valkoisen tuloa raiskanneet maataan kaskiviljelyllä (hei hei sademetsät) ja raudan valmistuksella (tervetuloa puuttomat aavat ja mahdoton eroosio). Afrikkalaiset sotivat keskenään, myivät toisiaan orjiksi, menettivät satoja eroosion ja kuivuuden vuoksi. Kyllä, he perustivat eri puolille Afrikkaan jonkin aikaa kukoistaneita sivilisaatioita - eikä nyt puhuta egyptiläisistä -, mutta näitä sivilisaatioita ei valkoinen tuhonnut vaan ne romahtivat itse jo kauan ennen kuin valkoinen ihminen ensi kertaa astui niiden raunioille.

Tältä kannalta Sampo Terhon mainio kirjoitus Turun sanomissa ei ollut varsinaisesti enää mitään uutta, mutta lisää näkökulmaa se aiheeseen tuo. Afrikan auttaminen tuntuu toivottomalta siksi, että afrikkalaiset eivät itse auta itseään. Se tuntuu siltä, kuin kiskoisi pystyyn kaatunutta, sairasta miestä, joka kaikin tavoin haraa vastaan, kiljuu, kirkuu ja syyttää.

Vuosi vuodelta menetän palasen uskoani Afrikkaan. Voimmeko me todella tehdä enää mitään, kun jokainen auttamisyritys kilpistyy, kun mikään ei ole tarpeeksi?

Kulttuurikapina jatkuu

Pakko vielä linkata Leena Griinarin vastaus keskusteluun, jota on hänen ensimmäisen viestinsä innoittamana käyty.

Juttu alkaa hyvin. Melkein liiankin hyvin. Myötäily on tuttua: kylläkyllä, meilläkin on ongelmia. Kyseinen tapa on kärsinyt jo melkoisen inflaation, kun sitä käytetään jatkuvasti oikeutuksena jatkaa vastapuolen lyömistä: "no niin, nyt kun myönsin, että minussa ja meissä on myös vikaa, voinkin liiskata sinut." No, se voidaan kuitenkin antaa anteeksi. On mahdollista, että Griinari on vilpitön.

Sitten, kun lukee pidemmälle, se sama vanha tunne hiipii selkäpiihin...

Itse osallistuin keskusteluun - ehkä hieman ylimielisesti - kun provosoiduin rasismista, ja se osoittautuikin herkäksi kohdaksi perussuomalaisten poliittisessa ajattelussa.

Ehkä persut siis ovat rasisteja - koska puolustautuivat syytöstä vastaan? (Toivon, että Griinari ei tarkoittanut tätä vaan toista tulkintavaihtoehtoani, jonka mukaan herkkä paikka voi olla sellainenkin, josta kohdetta usein syyttä suotta suomitaan).

En kuitenkaan halua enää jatkaa tätä kirjoittelua, jossa keskitytään ruotimaan toisten kirjoituksia sanatasolla ja lukemaan rivien välistä.

Joskus ei kannattaisi edes aloittaa?

Yksi parhaista mielikuvien luojista, sanankäyttäjistä ja provosoijista on perussuomalaisten Timo Soini. Tosin hänen jatkuva hyökkäyksensä vihreitä kohtaan on saanut jo aivan kohtuuttomia piirteitä. Kummallista on se, miten herkkänahkaisia perussuomalaiset ovat asiakeskeiselle arvostelulle, kun itse hyökkäävät todella rankasti vihreitä vastaan ja enemmän henkilö- kuin asiatasolla.

No, onneksi Griinarin oma aiempi kirjoitus oli täysin asiallinen ja täynnä perusteellista, kunnollista argumentointia. Köh köh.

Lehtoselle vastaan, että mielipidekirjoitus ei edellytä lähdeviitteitä - kyse on mielipiteistä.

Totta maar. Mutta lähteet lisäisivät uskottavuutta. Ehkä n. 100 kertaisesti.

Oikeus kulttuuriin - myös suomalaiseen?

Okei, mistä näitä ihmisiä oikein ryömii? Onko niillä joku oma hautomo jossain? Minä äänestin ennen vihreitä, mutta nyt en oikein enää tiedä, mihin pääni pistäisin, kun vihreissä alkaa olla liikaa Leena Griinareita.

Sitä minä tässä ihmettelen, että eikö Griinari oivalla esittämiensä mielipiteitten loogista seurausta? Mistä näitä sikiää, näitä ihmisiä, joiden mielestä uskonto ja muiden kulttuurit on asetettava Suomen, suomalaisten ja Suomen lain ylä- ja ulkopuolelle? Sillä juuri sinne tämä polku johtaa, torniin, jossa on yksi laki muslimeille, yksi juutalaisille, yksi hinduille, yksi kristityille. Ja yksi laki maahanmuuttajille ja toinen kantaväestölle. En tarkoita, että Griinari tähtäisi tällaiseen yhteiskuntaan tai että hän olisi ajatellut koko asiaa. Tarkoitan sitä, että hänen ajatustensa johdonmukainen päätepiste ON kyseisenkaltainen yhteiskunta.

Jokaisella ihmisellä on oltava oikeus säilyttää oman kulttuuritaustansa keskeiset piirteet, kuten uskonto ja olennainen tapakulttuuri.

Jopa silloin, kun ne ovat ristiriidassa Suomen lain kanssa?

Ei ole suomalaisten asia lähteä mestaroimaan sillä, että jos ei sinun uskontosi salli yleisiä uimavuoroja, niin älä sitten ui. Tai jos sinun uskontoasi ei opeteta suomalaisessa koulussa, niin vaihda uskontoa.

Miksi ei? Eikä kenenkään tarvitse vaihtaa uskontoa siksi, että hänen uskontoaan ei opeteta koulussa. Hän voi itse opettaa sitä lapsilleen.

Suomi on rikkaampi kuin koskaan aikaisemmin, mutta arvomme ovat koventuneet.

Todennäköisesti juuri siksi, että olemme rikkaampia. On vanha anekdootti, että rikkailta saa hyväntekeväisyyskeräyksissäkin vähemmän rahaa kuin köyhiltä. Sanotaan, että köyhillä on enemmän empatiaa muita köyhiä kohtaan kuin rikkailla. Tämä on epäilemättä totta, mutta kolikon toinen puoli on se, että köyhä ei tiedä, millaista on olla rikas. Rikas tietää eikä tahdo siitä luopua.

"Me suomalaiset olemme rakentaneet tämän maan, siis nauttikaamme ensin itse hyvinvoinnistamme." Eivätkö nämä ole kovia arvoja?

Kyllä ne varmaan ovat. Mutta ihmisessä on sellainen kummallinen ominaisuus, että yleensä se on ensin huolissaan omasta hyvinvoinnistaan ja vasta sitten muiden. Ja harvoin se suostuu luopumaan omasta hyvinvoinnistaan muiden hyväksi - ainakaan, jos sillä luopumisella ei ole selkeitä, näkyviä tuloksia. Tätä vastaan potkiminen on minusta vähän kuin yrittäisi kivittää biologiaa. Ihminen on eläin. Suurin osa ihmisistä toimii eläimellisesti. Jos heidät tahtoo saada toimimaan haluamallaan tavalla, on vedottava eläimee. Ei järkeen, ei abstraktiin maailmanfilosofiaan vaan eläimeen. Jos tätä ei ole valmis tekemään, voi ihan rauhassa parkua, kirota ja kirkua, mutta asiat eivät etene. Sori.

Loppupuolella on jotain hyvääkin:

Kaakkois-Suomen vihreät esittivät yhteisessä vaaliohjelmassaan ns. ammatillisen muuntokoulutuksen lisäämistä. Tämä tarkoittaa sitä, että maahanmuuttajan ammatti päivitettäisiin suomalaisten vaatimusten mukaiseksi mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti ja annettaisiin näin mahdollisuus itsenäiseen elämään jokaiselle tänne muuttaneelle.

Ajatus on hyvä. Toivottavasti se myös etenee. Ikävää on tietysti se, että myös maahanmuuttajien joukossa on ns. "sosiaalipummeja", joita ei välttämättä kiinnosta itsenäinen elämä. Kannattaa muistaa se, että osalle hyvin köyhistä oloista tulleelle saattaa olla lottovoiton kaltaista se, että rahaa tulee vastikkeetta. Ja jos ja kun sitä saa vastikkeetta, osa ei välttämättä näe syytä, miksi pitäisi ryhtyä tekemään töitäkin sen eteen. Kun meillä on suomalaisiakin sosiaalipummeja, ei liene mitään syitä olettaa, että muissa kansallisuuksissa he loistaisivat poissaolollaan.

Meidän on panostettava myös entistä enemmän tehokkaaseen suomen kielen opiskeluun, jotta sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan helpottuisi.

Tämä lienee yksi suurimmista ongelmista meidän päässämme. Suomen kielen ja kulttuurin opetus on aivan liian hajanaista ja sitä on liian vähän. Tämä vaatisi pikaista korjausta, sillä on maahanmuuttajien sopeutuminen on myös meidän etumme.

Silti omiin juuriinsa ja omaan kulttuuriinsa on jokaisella aina oltava oikeus.

Entä, kun törmätään ristiriitoihin? Yhden kulttuurin piirre on jyrkässä törmäyskurssissa toisen kulttuurin piirteen kanssa? Kumpi voittaa?

Tavallinen päivä

Metabloggausta. Jälleen kerran. :) Olen jo useampaakin kertaan kirjoittanut näistä "päiväkirjablogeista", joissa ihmiset kertovat elävästä elämästään. Ja varmaan antanut ymmärtää, että olen itse liian mystinen, kultivoitunut ja salailuntarpeinen jakaakseni kovinkaan suurta palasta elämästäni netissä.

No, tuskin. Jos ollaan rehellisiä, minun elämäni on tylsää. Siitä ei kerta kaikkiaan ole juuri mitään kerrottavaa. Herään, käyn töissä, katson elokuvia, luen kirjoja, näen kavereita, harrastan liikuntaa, vietän aikaani kihlattuni kanssa. Arkista, tavallista, tylsää. Ei niin, että valittaisin, minä kyllä pidän elämästäni suurimmaksi osaksi ja niiltä osin, jotka häiritsevät, pyrin parantamaan asioita. Mutta ei tästä mitään mielenkiintoista ja luettavaa tekstiä saa aikaan.

Tietysti oma lukunsa ovat "tarinankertojat". He ovat ihmisiä, jotka saavat tavallisen kauppareissun kuulostamaan seikkailulta ja nukkumaan käymisen jännittävältä matkalta. Minä osaan kai kirjoittaa kohtalaisesti, mutta mikään tarinan kerronnan ylimestari en ole.

No, kukin tavallaan. Sanoisin tähän loppuun jotain viisasta ja hienoa, mutta valitettavasti olen töissä. Ja töissä ei saa ajatella. Shhhhh.

Varkaita oomme kaikki

Sain tässä männä päivinä iBookini DVD-soittimen pelaamaan, erään ystäväni suosiollisella avustuksella. Kun näin vuoden kuluttua iBookin hankinnasta pääsin lopulta katsomaan sillä dvd-levyjä (laiskuuttani en jaksanut aiemmin säätää), innostuin viikonloppuna ostamaan läjän elokuvia, jotka ovat jo pidempään olleet "osta kun jaksat DVD-levyt" -listallani.

Mukaan kertyi melko monta WB:n tuottamaan elokuvaa. Kun kyseisen jättifirman tuottaman DVD:n tunkee asemaan, heti ensimmäisenä lävähtää ruutuun pitkä "älä varasta elokuvia - piratismi on rikos - uuuaaauuuaa" -mainos. Pätkä on yritetty tehdä kovin tyylikkäästi, kamera heiluu ja tärisee, kuvat on käsitelty oudon värisiksi, taustalla jytisee jonkinlainen nu-metallilta kuulostava renkutus. Ensimmäisellä kerralla jaksoin katsoa mainoksen. Toisella kerralla hyppäsin sen yli. Kolmannella kerralla alkoi jo vituttaa.

Mitä järkeä on varoitella ihmistä lataamasta elokuvia netistä, kun hän on juuri ostanut kyseisen elokuvan? Jos ostan auton, en takuulla saa sen mukana mainosmanuaalia, joka varoittaa minua varastamasta autoa. Jos olisi nettilataaja, en edes ostaisi WB:n levyjä enkä siis näkisi piratismin vastaista puffiakaan. Mutta ihka-aitoa, maksavaa asiakasta kyllä varoitellaan ja pelotellaan, että hyihyi, älä tee rikoksia! Hetken jo harkitsin, että painuisin saman tien Pietariin ja kantaisin sieltä monta kassia pelkästään WB:n tuottamien elokuvien piraattiversioita. Kun kerran olen syyllinen ennen kuin todistetaan, miksi ei?

Ei toki ole mitenkään WB:n yksinoikeus kohdella potentiaalista asiakasta varkaana. Venäjällä ja Ukrainassa on levykaupoissa myyjät vakoilevat kaupoissa käyviä ihmisiä likipitäen niskaan hengittäen. Kauppojen ovien luona ovat lokerikot asiakkaiden laukkuja varten, mutta ei suinkaan siksi, että väsynyt ostaja voisi turvallisin mielin jättää tavaransa hyvään hoitoon. Ei suinkaan. Lokerikkoihin on pakko jättää kaikki pientä käsilaukkua suuremmat kassit ja pussit, jotta "asiakkaat" eivät vain varastaisi mitään. Venäjällä ja Ukrainassa kuka hyvänsä, joka astuu kauppaan, on ensiksi potentiaalinen varas ja vasta sitten potentiaalinen asiakas.

On jokseenkin masentavaa, että WB ajattelee samoin.

Kun annat uskonnolle pikkusormen...

Tänään tahtoisin kirjoittaa sanasen uskonnoista, ympärileikkauksista ja eräiden feministien näkemyksistä. Aloittakaamme uskonnosta; onko teko sama asia kuin itse uskonto? Jos tuomitsen tai kiellän jonkin teon, merkitseekö se sitä, että tuomitsen ja kiellän myös itse ajatuksen – uskonnon? Onko jonkin teon kieltäminen sen ihmisen syrjimistä, jonka mielestä kyseinen teko on oikeutettu?

Jos kysytään naispappeuden vastustajilta, vastaukset yllä esitteyihin kysymyksiin ovat myöntäviä. Eri lehtien yleisönosastoilla ovat tuohtuneet vastustajat esittäneet kiivaita vastalauseita heihin kohdistetusta syrjinnästä; ei ole oikein, että kirkko syrjii ja nuivii tietyllä lailla ajattelevia ihmisiä. Siis tietyllä lailla ajattelevia ihmisiä. Eikö silloin voi hyvällä syyllä olettaa, että nämä ihmiset eivät erota tekoa ja ajatusta toisistaan? Todellisessa elämässähän kukin saa ajatella, kuten tahtoo eikä kirkko nosta sormeaan sitä vastaan, jonka mielestä naisen pappeus on väärin. Kirkko nostaa sormensa silloin, kun vastustaja toimii näkemyksensä mukaan.

Erityisen mielenkiintoista on se, että naispappeuden vastustajat ovat yleensä samoja ihmisiä, jotka vastustavat homoutta. Kun homo menee ja nurisee siitä, että häntä syrjitään ja hänet tuomitaan, fundikristitty sanoo, että eihän hän homoa itseään tuomitse vaan homoteon eli siis kahden samaa sukupuolta edustavan seksiaktin. Tässä asiassa fundikristityt siis onnistuvat menestyksekkäästi erottamaan ajattelu/olemistavan eli homona olemisen itse teoista eli homouden toteuttamisesta tekojen tasolla (paitsi että koko aktin ajattelukin on oikeastaan syntiä, mutta ei nyt mennä siihen). Sen sijaan naispappeuden vastustamisen kohdalla on jokin sokea piste, jossa ajatus ja teko yhdistyvät samaksi; vastusta tekoa, nuivit, syrjit ja tuomitset sen ihmisen ajatukset ja olemisen, joka kyseisen teon tekee.

Fundikristityt eivät toki ole ainoita, joilla on sokea piste kohdassa, joka on teon ja ajatuksen välillä. Yllättäen saman ajatusmaailman jakaa feministi: Helsingin yliopiston tutkija PiaLivia Hekanaho on sitä mieltä, että uskontoihin liittyvien tekojen vastustaminen ei ole vain kyseisten uskontojen kieltämistä - se on myös ihmisoikeuksien vastaista!

Henryn lainaamasta tekstistä jää väistämättä vaikutelma, että Hekanaho itse asiassa asettaa uskonnolliset teot ja säännöt maallisten lakien yläpuolelle. Tämä laittaa allekirjoittaneen pohtimaan, että onko Hekanaho todella ymmärtänyt sen loogisen päätepisteen, johon moinen näkökanta ja sen toteuttaminen johtaa; kaikki uskonnollinen toiminta on Suomen lain yläpuolella eikä siihen voi lain toimin puuttua. Jos Suomeen sattuisi saapumaan uskonto, johon olennaisesti kuuluisi vastasyntyneitten polttaminen roviolla, kyseinen toiminta tulisi sallia. Tekijöitä ei olisi mahdollista tuomita murhasta, sillä he toimivat uskontonsa sääntöjen mukaan. Jos heidät tuomittaisiin, kiellettäisiin heidän uskontonsa ja toimittaisiin vastoin ihmisoikeuksia.

Myönnän pitäväni mielenkiintoisena sitä, että nainen kannattaa esimerkiksi islamin asettamista Suomen maallisen lain yläpuolelle. Loppujen lopuksi esimerkiksi islamin sharia-laissa naisen asema on selkeästi alisteinen miehen asemaan nähden ja koska kyseessä on nimenomaan uskonnon inspiroima laki ja muslimi ei ole muslimi ellei hän lakia noudata, emme voisi millään lailla puuttua musliminaisten huonoon kohteluun maassamme, mikäli toimisimme Hekanahon promotoiman ajatusmallin mukaan. Hekanaho siis sallisi toisten ihmisten alistamisen ja pahoinpitelyn (ympärileikkaus on pahoinpitely) uskonnon nimissä. Sekö ei ole ihmisoikeuksien vastaista, että yksi joukko ihmisiä saa alistaa ja fyysisesti loukata jotakuta toista ihmisjoukkoa?

Hekanaho katsoo myös, että rituaalisen ympärileikkauksen suorittamista vaikutuksineen ei ole mielekästä rinnastaa tyttöjen genitaaliseen silpomiseen... Käytetyt sanat kertovat paljon; poikien kohdalla kyse on ”rituaalisesta ympärileikkauksesta”, kun taas tytöistä puhuessa käytetään huomattavasti negatiivisemmin latautunutta sanaa ”silpominen”. Hekanaho ei myöskään kerro meille sitä, miksi rinnastus ei ole mielekäs.

Mutta on Hekanaholla muitakin puolustuksia poikien ”rituaalisille ympärileikkauksille”: genitaalialueella on erittäin vilkas verenkierto, mistä syystä alue paranee erilaisista traumoista nopeasti. Hetkinen... eivätkö tyttöjen genitaalialueet sitten paranekaan nopeasti erilaisista traumoista? Vai miksi tällä argumentilla voidaan puolustaa poikien, mutta ei tyttöjen ympärileikkauksia?

Loppuviimeksi Hekanaho kertoo meille, ettei hän usko poikien ympärileikkauksessa olevan kyse hirveästä vauvojen kiduttamisesta (koska genitaalialueet paranevat nopeasti). Kiitoksia Hekanaho, tämä ratkaiseekin asian: koska sinä uskot näin, asian on oltava näin. Tietysti lukuun ottamatta sitä pientä seikkaa, että vain juutalaiset ympärileikkaavat poikansa vauvoina – muslimipojat ympärileikataan suunnilleen saman ikäisinä kuin tytötkin. Lieneeköhän Hekanaho perehtynyt siihen, kuinka nopeasti 5-12 –vuotiaan lapsen genitaalialueet toipuvat traumoista?

Päivän toinen ympärileikkauspalkinto menee Sini Terävälle, joka Femistinen aloite –kirjoituksensa kommenttiosastolla käsittelee myös ympärileikkauksia. Ruoditaanpa hiukan Terävän argumentteja, jookos:

Olen pohtinut tätä suhteellisen paljon ja päätynyt siihen, että miesten ympärileikkaus on parempi sallia, jolloin se tapahtuu valvotuissa oloissa, kuin kieltää, jolloin sitä kuitenkin tehtäisiin mutta salassa. Tämä salailu olisi nimittäin todellinen riski lapsen terveydelle, mitä poikien ympärileikkaus ei sinänsä ole.

Eli jos jotain kuitenkin tapahtuu, on parempi sallia se valvotuissa oloissa kuin kieltää kokonaan? Eikö tämä päde liki kaikkiin rikoksiin? Nehän ovat kiellettyjä juuri siksi, että niitä tapahtuu. Jos niitä ei tapahtuisi, niitä ei tarvitsisi erikseen kieltää, eikö? Eikä rikollisten tarvitsisi jälkiä peittääkseen esimerkiksi surmata silminnäköijöitä. Voidaan siis katsoa, että rikosten salailu on todellinen riski silminnäköijöiden hengillä, minkä vuoksi rikokset voitaisiin oikeastaan laillistaa?

Tyttöjen ympärileikkausta en missään nimessä hyväksy. Se on vaarallista, vahingoittaa koko naisen loppuelämää, tekee virtsaamisesta, seksistä, synnyttämisestä kivuliasta, jopa mahdotonta. Ympärileikkauksessa myös kuolee lukuisia tyttöjä koko ajan. Tämä on sen luokan ihmisoikeus- ja koskemattomuusloukkaus, etten sitä todellakaan hyväksy. Poikien ympärileikkaus on selvästi pienempi operaatio eikä tietääkseni aiheuta miehelle kummempia harmeja missään vaiheessa.

Avainsana on ”tietääkseni” – sehän ei kerro oikeastaan mitään muuta kuin sen, että Terävä ei aiheesta paljoa tiedä. En aivan ymmärrä, miksi hän suorastaan tuo tietämättömyyttään näin esiin. Pienellä vaivalla Terävä olisi voinut googlettaa monia asioita, jotka sisältyvät jopa minun vajavaiseen tietopankkiini. Mutta ei, sen sijaan Terävä on päättänyt osoittaa meille sen, kuinka vähän hän tietää – kuinka vähän hänen sanaansa voi tässä asiassa luottaa.

Otetaan hiukan sitä tietoa: naisten ympärileikkauksia on monenlaisia. Osaa niistä ei todellakaan ole mielekästä verrata miesten yleisimpiin ympärileikkauksiin (harvinainen esim. on leikkaus, jossa penis halkaistaan virtsaputkeen asti - jos tämä ei Terävän mielestä tekisi virtsaamisesta kivuliasta ja seksistä hankalaa, olisin melko yllättänyt). Ääriesimerkki on tietysti pahamaineinen farao-leikkaus, jossa silvotaan pois kaikki mahdollinen ja ommellaan loput umpeen. Terävällä ja Hekanaholla lienee jokin sellainen käsitys, että naisten ympärileikkaukset olisivat nimenomaan farao- tai khafd-leikkauksia (jälkimmäinen on hiukan lievempi muoto faraosta, mutta sisältää edelleen esim. ompelua). Näin ei ole. On olemassa myös muita muotoja, joissa voidaan esimerkiksi poistaa vain klitoriksen ”huppu” - se anatominen osa naisen kehoa, joka suurin piirtein vastaa miehen esinahkaa. Millä logiikalla tätä naisten ympärileikkausta ei voisi verrata miesten vastaaviin? Ja millä logiikalla tätä naisten leikkausta ei tulisi missään nimessä sallia, jos miesten leikkaukset sallitaan?

Ympärileikkausten terveydellisiin vaikutuksiin en jaksa edes mennä tässä kappaleessa. Minusta on pikemminkin kummallista, että sekä Hekanaho että Terävä uskovat vakaasti siihen, ettei fyysinen pahoinpitely ja tietyn, hyvin olennaisen genitaalialueen osan poistaminen aiheuta minkäänlaisia terveydellisiä ongelmia. Itse näkisin, että ongelmien synnyn voisi ennustaa edes ilman minkäänlaista tutkittua tietoa. Ja taas, jos sitä tietoa haluaisi, se olisi helposti saatavilla. Esimerkiksi täältä selviää, että ympärileikkaus nostaa riskiä sairastua virtsaputken tulehdukseen. Puhumattakaan nyt siitä, että ympärileikattu penis menettää paljon tuntoherkkyyttään, mikä monilla voi johtaa merkittäviinkin seksuaalisiin ongelmiin. Seksi ei ehkä ole kivuliasta, mutta eipä se sitten tunnu paljon miltään. Kaiken tämän ja paljon saisi selville hyvin helposti, mutta sen sijaan, että olisivat selvittäneet asioita, Terävä ja Hekanaho ovat valinneet pitäytyä "uskossaan" ja jostain syystä pyrkiä saamaan meidän muutkin jakamaan heidän uskonsa.

Kaiken kaikkiaan, ympärileikkausten suhteen voidaan tehdä kaksi mahdollista johtopäätöstä: joko Hekanaho ja Terävä eivät kerta kaikkiaan ole vaivautuneet selvittämään, mistä oikeastaan puhuvat tai sitten heidän mielestään poikien ympärileikkaukset ovat hyväksyttyjä ennen kaikkea siksi, että siinä on kyse poikien genitaalialueiden leikkelystä. Kaikki muut argumentit kun ovat kutakuinkin helposti kaadettavissa. Jos kyse on edellisestä, olisi mahdollisesti syytä perehtyä enemmän aiheeseen. Jos vielä senkin jälkeen kannattaa poikien silpomista, mutta raivokkaasti vastustaa tyttöjen leikkelyä, pudotaan jälkimmäiseen kategoriaan. Siinä vaiheessa kysymys on: miksi pojat kyllä, mutta ei tytöt? Ja siihen kysymykseen minä en enää osaa vastata.

Lihava juttu

Helsingin Sanomien ruokasivuilla jatkuu Läskikapina. Samaan aikaan Metro uutisoi sairaalloisen lihavuuden olevan kasvussa. Useiden maiden viranomaiset käyvät sitkeää taistoa läskiä vastaan, tiedottavat, opastavat, neuvovat, julkaisevat varoituksia, kehoituksia ja ohjeita, mutta mikään ei auta. Ihmiset lihovat, lihovat ja LIHOVAT.

Rehellisesti sanottuna tuntuu siltä, että voitaisiin vain lyödä hanskat tiskiin ja myöntää totuus: ihmiset lihovat siksi, että he ovat laiskoja ja mukavuudenhaluisia eikä mikään valistus muuta tätä asiaa. Ihmiset eivät halua laihtua. Tai no, totta kai moni lihava haluaisi olla laihempi, mutta laihtumisen pitäisi onnistua ilman minkäänlaista vaivannäköä. Useimmilta painon pudotus kyllä onnistuisi, mutta eihän sitä voi edellyttää, että ihminen alkaisi liikkua hiukan enemmän ja söisi hiukan vähemmän. Laihtumisen tulisi olla helppoa, nopeaa ja sallia herkkuruoan mässyttäminen. Tämän vuoksi kaikki ”laihdu 30 kiloa kolmessa päivässä!!” –superihmepillerit ovat niin megasuosittuja.

Valistamisesta, neuvomisesta tai varoittelusta ei ole mitään apua. Kaikki kyseinen toiminta on nimittäin lihavian syyllistämista, mikä johtaa entistä suurempaan lihavuuteen. Moni lihava on nimittäin lohtusyöjä. Syyllistyminen on tietysti hyvin epämieluisa tunne ja kun lohtusyöjää masentaa, hän suuntaa karkkikauppaan – minä tiedän, olen itsekin lohtusyöppö. Valistaminen ilman syyllistämistä ei ole mahdollista, sillä kaikki, missä vähänkin vihjataan, että lihavalla olisi ehkä mahdollisesti hiukan vastuuta syömisestään ja kiloistaan, on tietysti syyllistämistä. Siinähän sanotaan, että syy ihmisen lihavuuteen on se, että hän syö. Ei niin saa sanoa. Eiväthän lihavat syö oikeastaan juuri mitään tai jos syövätkin, eivät ole itse vastuussa. Syy on vanhemmissa, yhteiskunnassa, mainoksissa ja siinä, että suklaa ylipäätään on niin hyvää. Mitäs valmistatte suklaata, ei ole lihavan syy, jos hän sitä syö.

Syömisen rajoittaminen esimerkiksi epäterveellisen ruoan kovemmalla verottamisella tai jopa suuremmilla terveyspalvelumaksuilla lihaville ei myöskään ole kelpo ratkaisu. Yhteiskunta ei saisi holhota yksilöä; kyllä jokaisella on oikeus vaikka ratketa syödessään eikä kenelläkään pitäisi olla siihen mitään sanomista. Ei, vaikka ratkeaminen tapahtuisi hitaasti ja maksaisi terveyspalvelujen muodossa maltaita. Eikä lihottavaa ruokaa saa verottaa enempää kuin muita ruokia. Sehän olisi – hui kauhistus! – holhousta! Ja rahaakin menisi enemmän siihen suklaaseen.

Joskus muinoin ajattelin, että lihavat ihmiset ovat rohkeita: he uskaltavat olla lihavia yhteiskunnan ja ympäristön urputuksesta huolimatta. Minä en ollut niin rohkea, joten tiputin eloni varrelle 35 kiloa. Nykyään alan olla jo sitä mieltä, että kyse ei ole rohkeudesta vaan mukavuudenhalusta ja laiskuudesta. Lihavat usein valittavat, että heitä pidetään kykenemättöminä itsekuriin ja laiskoina, koska he ovat lihavia. Aikoinani valitin aivan samaa. Mutta jos ollaan rehellisiä, eikö lihavuus yleensä ole merkki juuri siitä, että ainakin syömisen ja liikkumisen suhteen ihminen on kyvytön itsekuriin ja laiska? Koska jos hän ei olisi, hän ei olisi lihava.

Kuvitelkaapa, että joku lastaa niskaanne 30 kilon painoisen repun. Sitä sitten kannatte aina ja koko ajan, ette koskaan pääse siitä eroon, edes nukkuessanne. Lihavuudessa paino jakaantuu tasaisemmin, mutta monet vaikutukset ovat samantapaisia; polvet ja nilkat vinkuvat tuskasta, jalat latistuvat räpylöiksi, portaiden nouseminen on järkyttävä ponnistus. Pisin mahdollinen juoksulenkki kestää noin kaksi minuuttia, minkä jälkeen keuhkot ovat revetä. Pelkkä ajatuskin siitä, että oikeasti juoksisi koko cooperin testin ajan (12min) on absurdi. Mikä ihme se on, kun raahaa koko ajan 30 kilon reppua kehossaan?

Lihavuus on fyysisesti erittäin epämukavaa. Tämä on ehkä suurin syy, miksi en ymmärrä sitä, että ihmiset mieluummin syöpöttelevät nameja kuin rajoittavat hiukan ja laihduttavat suhteellisen normaalipainoisiksi tai sitä lähelle. Ei kyse ole minusta tai meistä muista, joille lihavat olisivat jotain velkaa. Kyse on ennen kaikkea heistä itsestään. Minun on vaikea uskoa, että juuri kukaan viihtyisi fyysisesti paremmin lihavana kuin suurin piirtein normaalipainoisena. Yleensä lihavat eivät muista, millaiselta tuntuu olla normaalipainoinen, koska viimeksi he olivat normaalipainoisia lapsina.

Tämä pistää hiukan miettimään sitä, että eivätkö sairaalloisesti lihavat tosiaan välitä itsestään siiheksi asti, että huolehtisivat terveydestään ja yrittäisivät elää hiukan mukavammin?

****

Lisäys: alkuun olisi oikeastaan kuulunut huomautus, että kyse on erittäin lihavista ihmisistä eikä niistä, joilla on muutama ylikilo. Ikävä kyllä en enää jaksa tehdä tätä huomautusta joka kerran, kun tulee puhe lihavuudesta. Itse asiassa, minua oikeastaan korpeaa se, että moinen huomautus pitäisi tehdä joka kerran, koska muuten nousee itkuparkukuoro. Sehän nousee joka tapauksessa, joten mitä väliä huomautuksilla loppujen lopuksi on? Jos olet tyytyväinen kokoosi, ole. Jos et ole, tee jotain äläkä vain vaikeroi, kuinka sinua syyllistetään edestä ja takaa - kilosi kun useimmiten ovat tulosta omista teoistasi eivätkä muiden teoista.

Muutoksia

Olen ollut nyt pitkään hiljaa. Olen pahoillani. Elämässäni vain on ollut niin paljon muutoksia, niin paljon henkeä salpaavaa vuoristorataa, että en ole kyennyt - tai uskaltanut - kirjoittaa juuri mitään. Ajat ovat vaikeita, vaikka kevät on tuloillaan ja aurinko paistaa - tai ehkä juuri siksi. Joku joskus sanoi, että kevät on kivun aikaa, kun luonto herää unestaan, ravistelee viimeisetkin jääkiteet pois ja murtautuu tuskallisesti esiin mustan mullan alta. Kuin se syntyisi uudestaan. Minä olen syntynyt uudestaan.

Asia on nyt niin, että kihlaus on purettu. Olen siis eronnut. Loppujen lopuksi se ei sitten kuitenkaan toiminut. Olen tukahduttanut itseäni liian kauan enkä oivaltanut, millainen oikeastaan olen syvällä sisimmässäni. Muistan hyvin ensisuudelmani, molemmat ensisuudelmani. Mies yritti syödä leukani, mutta se nuori nainen... olen muistellut häntä siitä lähin ja ajatellut, mitä jos. Se mitä jos on nyt toteutunut. Tiedän, että tämä on äkkinäistä, mutta suunnittelemme muuttoa yhteen ja kenties parisuhteen rekisteröimistä. Lapsia en vieläkään tahdo, mutta kauniimpi puoliskoni olisi ajatuksesta innoissaan. Saa nyt nähdä.

Näin se elämä meitä vie.