Vilauttelija vauhdissa

Ikkuna-Iines kirjoitti paljastuksista Blogistanissa - bloggaajat keräävät suosiota paljastamalla itsensä ja oman elämänsä. En tarkoita tällä, että nämä omasta elämästään kertovat laskelmoidusti tähtäisivät suuriin lukijamääriin vaan yksinkertaisesti sitä, että bloggaajan tarinointi omasta, henkilökohtaisesta elämästään, tunteistaan - ja aivan erityisesti negatiivisista tunteistaan, masennuksesta ynnä vastaavasta - kerää runsaasti lukijoita.

Olen itsekin joskus pohtinut, alkaisinko kirjoittaa henkilökohtaisempaa blogia. Jotain paljastuksia olen tietysti jo tehnyt, mutta käsittääkseni esimerkiksi parisuhteeni on minua muualta tuntemattomalle lukijalle jonkinlainen musta-aukko. Itse asiassa olen tietoisesti pitäytynyt juurikaan kirjoittamasta suhteestani tai varsinkaan miehestäni. Asiantola tulee oikeastaan tältä osin pysymään tällaisena. Olen itse sitä mieltä, että kumppanistaan ei tulisi kirjoitella ikäviä asioita blogiin tai muille julkisille foorumeille. Tiedän, että toiset tätä tekevät ja jos heillä on puolisonsa hyväksyntä, en sinänsä näe asiassa mitään huomautettavaa. Silti, koska itse ajattelen näin, en kirjoittaisi ikäviä, oli minulla hyväksyntä tai ei.

Ymmärrän kyllä ihmisten tarvetta avautua. Minullakin on kyseinen tarve ja joskus se on purkautunut tähän blogiin, kuten esimerkiksi alakulon aikoina Pietarissa, kun minulla ei oikein ollut ketään, kenelle puhua. Soittaminen Suomeen olisi tullut turhan kalliiksi.

Näin jälkikäteen sitä nolostelee hiukan purkaustaan. Ensinnäkin, olen korjannut välejäni ystäviini. Toiseksi, purkautuminen ylipäätään on jotenkin... no, noloa. Ei muiden purkautuminen, mutta oma. Jotenkin tragikoomista on se, että juuri se keräisi lukijoita.

Ehkä minulla on hiukan kaksijakoinen suhtautuminen tähän "sosiaalipornoon". Toisaalta tuntuu jotenkin perverssiltä, että juuri omaelämäpaljastuu-blogit ovat niin suosittuja - se tuntuu tirkistelyltä, vaikka tirkisteltävä siinä asettuukin vapaaehtoisesti näkyville. Toisaalta taas toisten elämä on aidosti mielenkiintoista ja he osaavat kirjoittaa siitä oivaltavasti ja napakasti - jälkimmäinen on oikeastaan tärkeämpää. Bloggaamisesta voi myös olla todellista hyötyä joillekin ja lukijoiden kannustavat kommentit voivat pitää masentunutta pinnalla. Itsekin olen seurannut joitain tällaisia blogeja, esimerkiksi Meiramia, kunnes siitä tuli salasanan takana keikkuva blogi. Ehkä siinä on sitäkin, että pääsee kurkistamaan sellaiseen elämään, joka on kaukana omasta näköpiiristä tai oppii ymmärtämään ihmisiä paremmin, kun nämä kertovat kokemuksistaan. Minä en esimerkiksi tunne lähipiirissäni ketään, joka olisi elänyt väkivaltaisessa (henkisesti tai fyysisesti) väkivaltaisessa suhteessa, joten sellaisissa suhteissa eläneiden tarinat ovat minusta hyvin kiinnostavia.

Silti, eräs asia minua hiukan hämmentää. Lord Boredon kirjoitti taannoin siitä, kuinka hän oli selkeästi suositumpi ja luetumpi silloin, kun hän valitti ja sääli itseään lähes päivittäin blogissaan. Että on olemassa joukko ihmisiä, jotka haluavat lukea nimenomaan "masennusblogeja" ja jos ja kun bloggaaja pääsee jaloilleen tai syystä X lakkaa säälimästä itseään blogissaan, siirrytään muille apajille. Onko tosiaan ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet nimenomaan kanssaihmistensä pahoinvoinnista? Ja jos on, miksi? Tuleeko itselle hyvä mieli, kun jollakulla menee huonommin? Onko surkeudessa rypeminen paljon kiinnostavampaa kuin oman elämän kommentointi ilman valitusta ja itsesääliä?

Loppuun pitäisi kai laittaa jotain älykästä ja analyyttista. En jaksa, keksikää itse!

Hyvää palvelua!

Hyviä firmoja ja hyvää palvelua on kehuttava. Tänä aamuna, kuten kaikkina muinakin arkiaamuina, huristelin bussilla rautatientorilta ja vaihdoin siellä seutulinjaan, joka ajaa työpaikkani ohi. Kaikki sujui, kuten aina, kunnes juuri saapuessani työpaikalleni havaitsin, että minulle ei ollut enää bussikorttia! Ja aamulla se oli varmasti ollut, kun olin vilauttanut sitä seutulinjan kortinlukijalle. Toisin sanoen, se oli jäänyt kyseiseen bussiin. Vitutukseni määrä ylitti kaikki säädyllisyyden rajat; tämä oli sentään kolmas hävittämäni bussikortti. Harkitsin jo näyttöni heittämistä ulos ikkunasta. Seuraavana olisi ollut vuorossa työpöytä.

Mitä siis tehdä? Toki olisin voinut odottaa kortin palautumista HKL:n toimistoon, mutta se olisi vienyt monta päivää - kyseisen linjan tapauksessa ehkä jopa kauemmin (kaulahuivini palautui vasta 2 viikon jälkeen löytötavaratoimistoon - en valita, olin vain huippuiloinen, että se tuli). Maltoin kuitenkin mieleni, kaivoin netistä kyseistä linjaa liikennöivän yhtiön puhelinnumeron ja soitin sinne. Puhelimeen vastannut mies ei edes ehdottanut, että odottelin normaalikäytönnön mukaan kortin palautumista HKL:lle. Ehei. Hän sanoi soittavansa kuskille ja palaavansa sitten minulle.

Vartin kuluttua hän soitti ja kysyi, mistä voisin hakea kortin. Pikaisella neuvottelulla pääsimme sopimukseen ja 0920 kävin hakemassa bussikorttini ystävälliseltä kuskilta, joka oli tauollaan ajanut työpaikkani pysäkille! Työpaikalleni olin saapunut klo 0750.

Vilpittömät kiitokseni Etelä - Suomen Linjaliikenne Oy:lle ja sen ystävälliselle henkilökunnalle! Näin hyvää palvelua saa harvoin. Kiitos!

Hassut eläimet

Joillain eläimillä on hauskoja nimiä.

Spermavalas

(Biologeille tiedoksi: tiedän sekä elukan oikean suomenkielisen nimen että sen, mistä sen englanninkielinen nimi tulee.)

Vapauden nurja puoli on vapaus valita väärin

Löysin melkoisen hyvin parisuhdeväkivaltaa analysoivan tekstin. Se ei kata kaikkia väkivaltaisia suhteita, esimerkiksi niitä, joissa molemmat riehuvat humalassa, mutta kuvaa varsin mielenkiintoisesti sellaisten suhteiden dynamiikkaa, joissa mies terrorisoi väkivallalla naiskumppaniaan.

http://www.city-journal.org/html/9_1_oh_to_be.html

Koska teksti on melko pitkä, tiivistän tähän eräitä keskeisimpiä huomioita.

1. Naiset valehtelevat itselleen miesten väkivaltaisuudesta; he väittävät, etteivät millään olisi voineet etukäteen arvata miestensä olevan väkivaltaisia, mutta jos kysymys asetetaan toisin (olisiko joku muu voinut arvata? Jos kyllä, niin miksi?), samat naiset osaavat luetella juuri ne piirteet miehissään, jotka ennakoivat väkivaltaa. He siis tietoisesti kieltäytyvät näkemästä etukäteen varoitusmerkkejä miestensä väkivallasta.

2. Väkivaltaisuus liittyy olennaisesti seksuaaliseen vapautumiseen. Sen myötä ihmiset tahtovat toisaalta harrastaa seksiä mahdollisimman monen kanssa, toisaalta kumppaniensa olevan uskollisia. Tämä johtaa miesten taholta mustasukkaisuuteen ja haluun omistaa nainen. Mies pettää naista, paljolti egon pönkityksen vuoksi, ja samalla epäilee naista pettämisestä. Kaikki muut miehet ovat miehelle kilpailijoita.

3. Mies käyttää väkivaltaa naisensa hallitsemiseen. Tämän vuoksi väkivalta on hyvin arvaamatonta, mies voi lyödä naistaan mistä syystä hyvänsä eikä nainen voi etukäteen aavistaa, mikä saa miehen raivoihinsa. Näin naisen elämä kietoutuu miehen ympärille; hän kulkee jatkuvasti varpaillaan yrittäen ennakoida miehen mielialoja - aivan, kuten mies tahtookin.

4. Nämä naiset hakevat itselleen väkivaltaisia miehiä. Se johtuu siitä, että he ovat usein kasvaneet väkivaltaisissa suhteissa, joissa äidin miesystävät ovat vaihtuneet jatkuvalla syötöllä. He ovat oppineet tästä kaksi asiaa: ensinnäkin, hakkaus on rakkautta ja toiseksi, jos tekee virhevalinnan, sen voi korjata helposti lähtemällä eroamalla. Tämä vaikuttaa siihen, että naiset eivät ole lainkan harkitsevaisia kumppaninvalinnassaan. Samaisissa oloissa kasvaneet pojat taas oppivat, että naiset järjestään jättävät - ja myöhemmin yrittävät estää naistaan lähtemästä hallitsemalla tätä väkivallan avulla. Jos tällaisissa oloissa elänyt ja niihin fakkiutunut nainen sattuu päätymään yhteen ei-väkivaltaisen miehen kanssa, hän jättää tämän melko nopeasti. Nainen kokee miehen hyvin etäiseksi ja kylmäksi ja ettei mies rakasta häntä.

5. Naiset lopulta jättävät väkivaltaiset miehensä, mutta eivät siksi, että kyllästyisivät jatkuvaan väkivaltaan itseensä. He jättävät miehensä siksi, että väkivalta lakkaa olemasta heille todiste rakkaudesta ja vasta silloin se muuttuu sietämättömäksi. Heille selviää esimerkiksi, että mies pettää heitä ja tällöin he häipyvät. Mies päättelee, että seuraavaa naista on hallittava vielä tiukemmin.

6. Tähän kaikkeen vaikuttaa merkittävästi seksuaalinen vapautuminen. Sen piti luoda ihannetila, jossa seksi on moraalista vapaata, mutta käytännössä (ainakin Englannin alempien luokkien keskuudessa) se loi Helvetin. Ihmisiä vetävät eri suuntiin halu saada pysyvä suhde ja halu panna mahdollisimman montaa kumppania. Nämä manifestoituvat parisuhteissa väkivallaksi.

Jos ei tupakka tapa niin minä ainakin!

Birdy ja Ta-Miit kirjoittavat tupakoinnista. Ta-Miit on sitä mieltä, että tupakoitsijat haisevat "helvetin pahalta" ja Birdy taas pohtii sitä "faktaa", että äänekkäimmin asiasta valittavat aina entiset tupakoitsijat - kuten Ta-miit - kun taas ne, jotka eivät ole koskaan polttaneet, suostuvat kiltisti haistelemaan tupakoitsijoiden tuoksuja.

Minä en ole koskaan polttanut. Minä en siedä tupakanhajua. Tupakka on inhottava, löyhkäävä aine, jonka tuominen Eurooppaan on yksi ihmiskunnan suurimmista virheistä. Ja kyllä, tupakoitsijat haisevat pahalle. Kuten Birdy sanoi, he eivät haise koko aikaa pahalle, mutta turhan usein kylläkin. Työpaikallamme on tupakkapaikka ja postilokerot ovat lähellä sitä ovea, josta tupakkaharakat tulevat sisään. Aina, jos osun hakemaan postiani samaan aikaan, kun joku harakka hiippiröi sisään, tekee mieli yökätä.

Haju ei kuitenkaan häiritse minua eniten tupakoinnissa tai tupakoitsijoissa. Minua häiritsee useimmissa tupakansauhuttelijoissa ilmenevä täydellinen välinpitämättömyys ympäristöä ja ympäröiviä ihmisiä kohtaan. Usein se menee niin, että tupakoimaton joutuu menemään tupakoitsijan mielihalujen mukaan, koska jälkimmäinen on niin addiktoitunut mömmöönsä, ettei kestä pitkää aikaa ilman. Ystäväni alkoivat polttaa yläasteella - sen jälkeen, jos halusi olla välitunneilla heidän kanssaan, oli pakko olla tupakkapaikalla. Koskaan ei tullut tilannetta, että he kohteliaisuudesta minua kohtaan olisivat tulleet koulun alueelle. Siellä kun ei saanut polttaa tupakkaa!

Sama jatkui muuallakin kuin koulussa. Kun menimme kahvilaan, menimme aina tupakoitsijoiden puolelle. Ei puhettakaan siitä, että olisimme olleet savuttomalla puolella, minun piti vain olla kiltisti passiivisena tupakoitsijana. Jos menimme ravintolaan, oli itsestään selvää, että sielläkin kökötimme tupakkapuolella, jotta ystäväni saattoivat kärytellä kesken syömisensä. Kun olimme jonkun ystäväni kanssa kahden kotona, usein tämä vaati minua tulemaan parvekkeelle kanssaan, kun hän tupakoi.

Silloin yläaste- ja lukioaikoina se ei pahasti vielä häirinnyt, myönnän tämän. Se johtui ehkä siitäkin, että en oikeastaan ymmärtänyt, että on olemassa vaihtoehtoja. Minun maailmassani lähes kaikki ihmiset polttivat tupakkaa, joten meidän tupakoimattomien oli pakko sopeutua heihin, jos tahdoimme ylipäätään olla ystäviä kenenkään kanssa.

Yliopistoon mentyäni tilanne kuitenkin muuttui. Oivalsin, että kaikki eivät polta. Itse asiassa, ehkäpä jopa enemmistö ihmisistä välttää tupakkaa. Minun ei enää tarvinnut sietää savuja, ei keneltäkään, ei edes ystäviltäni! Ja siinä vaiheessa minua alkoi vituttaa, sillä yhä edelleen, kun menimme savuttelijaystävieni kanssa ravintolaan, menimme savulliselle puolelle! Nämä olivat ystäviäni, jotka tunsivat absolutismini ja olivat oppineet olemaan tarjoamatta minulle edes oluita, mutta he eivät koskaan oppineet olemaan pakottamatta minua imemään savujaan, vaikka tiesivät, etten polta. Homma loppui vasta silloin, kun ystäväni itse lakkasivat polttamasta - ja silloinkos savu alkoi häiritä heitä. :D En tullut koskaan valittaneeksi tästä asiasta heille, sillä siinä vaiheessa, kun olin kerännyt kylliksi rohkeutta ja itsenäisyyttä, he olivat pikkuhiljaa lakanneet polttamasta. Ja menneisyyttä on turha kaivella. Varmaan he olisivat pahoillaan, mutta minkäs sille enää voi.

Ja kohtahan tämä ei sikälikään tule olemaan ongelma, että ravintoloista tulee savuttomia. Pidän peukkuja pystyssä sen puolesta, että suurimmalla osalla tupakoitsijoista riittäisi sentään häpy edes siiheksi, etteivät raahaisi tupakoimattomia kanssaan tupakkakoppeihin.

No, se toinen, minua rankasti jurppiva juttu: tupakantumpit. Menkääpä mille hyvänsä pysäkille ja mitä sieltä löytyykään - no, tupakantumppejapa tietysti! Eräs sauhuttelijatuttuni selitti, että se johtuu siitä, ettei ole tuhkakuppeja. Höpsispöpsis, se johtuu tasan siitä, että ihmiset polttavat tupakkaa paikoissa, joissa ei ole tuhkakuppeja. Nämä tumpittelijat ovat niin kiinni rakkaassa nikotiinissaan, etteivät kykene odottamaan julkisia ilman sauhuja. Paitsi että kyseinen tapa tumpitella ympäristönsä myrkyllisellä jätteellä on vastenmielinen, myönnän halveksivani ylipäätään niin vahvaa addiktiota. Minulla ei ehkä ole moraalista oikeutta halveksuntaani, mutta tunnetilani eivät ymmärrä moraalikoodistoja. Jos ihminen ei kykene seisomaan 10 minuuttia polttamatta tupakkaa, se on minusta halveksittavaa.

Eniten järkytyin erään tupakoivan ystäväni (nykyään ex-tupakoivan) kanssa Ranskassa. Tämä ystäväni on aina ollut hyvin kiinnostunut taiteesta, erityisesti modernista taiteesta ja tahtoi välttämättä mennä Pompidou keskukseen sitä katsomaan. Minua moinen ei suuresti nappaa, mutta lojaaliuden vuoksi suostuin tulemaan. Jossain vaiheessa päädyimme ulkoilmaterassille, joka oli eräänlainen taideteos - ja mitä ystäväni tekikään? Kyllä! Hän pisti tupakaksi! Ja koska lähellä ei ollut tuhkakuppeja, hän tyynesti viskasi tumppinsa mustalle marmorikivetykselle, ihailemansa taideteoksen päälle. Addiktille addiktio tulee tietysti ennen kaikkea muuta, mutta silti...

Ja vielä se tupakoitsijan suuteleminen. Jos molemmat polttavat, se ei toki ole mikään ongelma. Mutta kun tupakoimaton suutelee tupakoitsijaa, se on vähän kuin tuhkakuppia nuolisi - YÄK! Nuoruudentyperyyttäni kokeilin enkä takuulla aio toistaa kokemustani. Toiset kyllä tottuvat siihen, koska heidän kumppaninsa polttavat ja harvassa ovat ihmiset, joille puoliso on addiktiota tärkeämpi, mutta minua ei kiinnosta totutella. Tupakoimattomuus on parinvalintakriteereissäni hyvin korkealla. Kihlattuni ei polta.

Ehkä onnistuin jotenkin ilmaisemaan koko ikänsä tupakoimattomana olleen ärtymystä tupakkaan ja moniin tupakoijiin? Komppaan siis Ta-Miitia täysin rinnoin.

Lisäys: Sanotaan nyt vielä, että huomaavaisiakin tupakoitsijoita on: ihmisiä, jotka kunnioittavat ystäviens tupakoimattomuutta, ravintoloissa menevät tyynesti savuttomalle puolelle, eivät polttele pysäkkikatoksissa, eivät heittele tupakantumppejaan maahan. Jos kaikki tupakoitsijat olisivat tällaisia, ärtymys tupakoitsijoita kohtaan _yleensä_ olisi epäilemättä pienempi, mutta ikävä kyllä huomaavaiset tupakoitsivat näyttävät olevan pieni vähemmistö. Surullista onkin, että yleensä "moraalisaarnat" huomioivat vain nämä huomaavaiset tupakoitsijat, jotka kiiruhtavat vakuuttelemaan viattomuuttaan (joka on ihan todellista), kun taas juuri se kohde, se törkein, välinpitämättömin, inhoin sauhuttelijaryhmä ei korvaansa lotkauta vaan jatkaa iloisesti kanssaihmistensä kiduttamista.

Ei se työ tekemällä lopu!

Suuri metsäyhtiö ilmoittaa vähentävänsä 600 työpaikkaa.
Tekniikka-alan yritys aloittaa yt-neuvottelun 500 työpaikan lopettamiseksi.
Telekommunikaatio- ja elektroniikkateollisuuden kumppaniyhtiö aloittaa 1200 henkeä koskevan yt-kierroksen.
Elektroniikkakomponentteja valmistava yhtiö sulkee useita toimipisteitä.
Metsäteollisuuden jätti on onnistunut karsomaan 4000 työpaikkaa.

Huonoja uutisia, vai mitä? Epäilemättä nämä tulevat jostain maasta, jossa työntekijöistä ei tule lähiaikoina olemaan pulaa, niin paljon heitä on sysitty vapaille markkinoille. Katsotaanpa, mitkä yritykset ovat kyseessä: M-real (600), Elcoteq (500), Perlos (1200), Scanfil (sulkeutuvat toimipisteet), UPM-kymmene (4000). Ei mutta... nehän ovat kaikki suomalaisia yrityksiä! Ja yritysten kansainvälisestä toiminnasta huolimatta irtisanomiset ovat tapahtuneet huikeaa työvoimapulaa kärsivässä Suomessa! Mitä ihmettä tämä tarkoittaa??

Sanalla sanoen Työvoimapula on silmälumetta. Bluffia, huijausta, iso emävale. Mitään työvoimapulaa ei Suomessa ole eikä sellaista tule. Työvoimapulasta kyllä kärsivät tietyt alat, kuten esimerkiksi rakennus- ja halpatyövoima-alat, mutta näin on aina ollut; aina joku ala on kärsinyt työvoimapulasta, kun monilla muilla aloilla on ollut ylitarjontaa. Työttömiä oli Suomessa viime vuonna 204 000 henkeä – eri alojen yritykset lopettavat jatkuvasti työpaikkoja ja irtisanovat väkeä – eläkkeelle lähtijöiden tilalle ei palkata uusia tekijöitä vaan virat lopetetaan – moniin työpaikkailmoituksiin tulee satoja hakemuksia.

Tästä huolimatta meille jaksetaan jankuttaa, että nyt ne tekijät loppuvat, ihanhetikohta. Nuorille lupaillaan suurilta ikäluokilta vapaaksi jääviä työpaikkoja, uskotellaan, että pian työnantajat jahtaavat tekijöitä kieli vyön alla ja vakuutetaan, että työvoimaa on pakko tuoda ulkomailta, koska kotimaassa ei väki riitä.

Miksi? Kuka tästä hyötyy? Ja kuinka tyhminä jankuttajat meitä työntekijöitä pitävät? Kuka hyvänsä voi hiukan ympärilleen vilkuilemalla todeta työvoimapulan uutisankaksi. Kuka tämän uutisankan ruokkimisesta oikein hyötyy?

Ja mitä ovat päättäjät tekemässä eräiden alojen työvoimapulalle? Suomessa makaa 204 000 ihmistä, joilla ei ole töitä ja samalla rakennus- ja hoitoala itkevät, kun ei ole tekijöitä. Suuri osa näistä työttömistä voitaisiin uudelleenkouluttaa työvoimapulasta kärsiville aloille. Tehdäänkö näin? Ei toki, sillä oikea ratkaisu alakohtaiseen työvoimapulaan on ulkomaalainen työvoima. Tämän ymmärtäisi vielä, jos valikoitaisiin maahanmuuttajista ammattitaitoiset ja laitettaisiin heidät töihin, mutta ei sekään käy, se olisi suvaitsematonta ja syrjivää. Sen sijaan tänne otetaan joukoittain kouluttamattomia ulkomaalaisia ja toivotaan, että jokunen heistä kouluttautuisi alalle, joka tarvitsee tekijöitä.

Olenko ainoa, jonka mielessä tässä kuviossa haiskahtaa nyt jokin?

Osku pajamäki kertoo lisää.

Sänkimiestä tahdo ma en

Peg listasi asioita, joita hän inhoaa ja yksi oli miesten parransänki. Myönnän, että suhtaudun ylipäätään varauksella tällaisiin "en pidä tästä ja tästä ulkonäköjutusta muissa ihmisissä" -julistuksiin - ikään kuin muut ihmiset olisivat olemassa näitä julistajia miellyttääkseen. Kyllä minäkin pidän esimerkiksi roikkuvaa, rasvaista hiirenhäntätukkaa melko ikävän näköisenä, mutta en sentään niin vakavasti jaksa asiaan paneutua, että se ärsyttäisi.

Potin korjasi kuitenkin Blanca kommenttiosastolla:

Haa! Nelospointtiisi vielä sen verran, että eksäni oli tunnettu tuosta "en-ehtinyt-ajaa-partaani". Jossain vaiheessa se alkoi ärsyttää niin paljon, että herätin hänet 20 minuuttia aikaisemmin jotta hän ehtisi ajella. Sitten tuli seuraava tekosyy: kun se naama ärsyyntyy jos sitä ajaa liian usein. Voi hellantuuteli sentään. Ilmoitin, että katson mielummin punaista näppylänaamaa kuin parransänkeä.

Argh! Seuraava mieskandidaatti on sellainen, kenellä ei kasva parta ollenkaan.

Kokeillaanko laittaa kommentti toisenlaiseen muotoon? Mitä, jos kirjoittaja olisikin mies, joka tahtoo naisensa posliinina:

Haa! Nelospointtiisi vielä sen verran, että eksäni oli tunnettu tuosta "en-ehtinyt ajaa häpyäni". Jossain vaiheessa se alkoi ärsyttää niin paljon, että herätin hänet 20 minuuttia aikaisemmin jotta hän ehtisi ajella. Sitten tuli seuraava tekosyy: kun se häpyalueen iho ärsyyntyy jos sitä ajaa liian usein. Voi hellantuuteli sentään. Ilmoitin, että katson ja nuolen mieluummin punaista näppylähäpyä kuin sänkeä.

Argh! Seuraava naiskandidaatti on sellainen, kenellä ei kasva häpykarvat ollenkaan!

Mitä luulette, kuinka naiset reagoisivat tällaiseen mieheen?

Pidetään hei palaveri!

Tiimipalaverit ovat työpaikallamme joka kuukausi toistuva riesa. Sitä luulisi, että on mukavaa, kun pääsee kahdeksi tunniksi pois sorvin äärestä, mutta kaikkea muuta. Meidän palaveriemme ongelma on se, että keskinäiseksi juttelukerhoiksi joissa pari yksikkömme työntekijää ryhtyy jaarittelemaan palaverin kannalta täysin epäolennaisista asioista (muistattekos sen ja sen rekkakuskin, haha!) eikä asioita vedetä tiiviisti ja napakasti vaan jaaritellaan, käännellään ja väännellään niitä loputtomiin. Tällä kertaa palaveri kesti tunnin ja 15 minuuttia, mutta olisimme epäilemättä selvinneet 45 minuutissakin, jos asiat olisi esitetty tiiviisti ja keskustelukerholaisilta olisi katkaistu siivet heti alkuunsa.

Olen ymmärtänyt, että joillain työpaikoilla palavereista on oikeasti hyötyäkin. Mitä ilmeisimmin se riippuu siitä, kuka palaverin vetää ja kuinka. Näyttää siltä, että näitä hyviä palaverin vetäjiä on melkoisen vähän, sillä ensimmäinen, jonka kuulen pitäneen palavereja hyödyllisinä, on E edellisen kirjoitukseni kommenttiosastoltani. Ne kollegat, joilta olen asiasta tiedustellut, pitävät palavereja turhina ja puuduttavina. Muut sellaiset tuttavani, jotka ovat töissä palavereja järjestävissä työpaikoissa, inhoavat niitä suunnilleen yhtä paljon kuin minäkin.

Ihmettelenkin, miksi tämä kidutus täytyy toistaa joka kuukausi. Hyvä on, jos on pakko pitää palaveri, pidetään, mutta miksei sitä voi tehdä kunnolla ja asiallisesti? Miksi se menee jahkailuksi ja jaaritteluksi?

Palavereissa pitäisi olla samanlainen anonyymi kommentointimahdollisuus kuin monilla kursseilla. Palaverin alussa jaettaisiin laput, jotka jokainen myöhemmin itsekseen täyttäisi ja palauttaisi nimettömänä johonkin laatikkoon. Palaverin vetäjät voisivat sieltä tutkia, mikä meni pieleen ja sitä kautta kehittää toimintaansa.

Murhatappokuolema!

Tiimipalaverien keksijä pitäisi kyllä kiduttaa kuoliaaksi hitaasti, herättää henkiin ja murhata sitten uudestaan.

Enää 10min. Pää räjähtää. AAAAARGH!

Julkisuudelta ei pääse pakoon

Helsingin Sanomat uutisoi tänään Norjan Seiska-lehden serkun, Se og Horin epäilyttävistä toimintatavoista. Näyttää siltä, että yksi kyseisen läystäkkeen entinen toimittaja joko alkoi voida liian pahoin taikka haistoi hyvät rahat - taikka molempia - ja kirjoitti paljastuskirjan entisen työnantajansa toiminnasta.

Håvard Melnaesin mukaan tietoja on hankittu rikollisin keinoin lahjomalla ihmisiä, joilla on työnsä puolesta salassapitovelsollisuus, esimerkiksi pankkien virkailijoita. Prinsessa Märtha ja hänen puolisonsa Ari Behn matkustivat häämatkalleen pussillinen käteistä mukanaan, sillä jo silloin oli selvää, että joku oli vuotanut heidän luottokorttitietonsa. Jos he olisivat kerrankin käyttäneet luottokorttia, Se og Hor olisi ollut välittömästi heidän kintereillään.

En ole henkilökohtaisesti koskaan pitänyt "juorujournalismista", mutta tämä pistää jo miettimään, että kuinka pitkälle voidaan mennä kansan likanälän tyydyttämisessä. Ihmettelen myös, millaisia ihmisiä Se og Horissa on töissä - eikö kenellekään toimituksessa ole koskaan tullut ikävä tunne, että nyt eivät kaikki pullat ole siististi uunissa? Millainen ihminen piinaa muita ihmisiä, vakoilee heitä, tonkii kaikki mahdolliset jäteläjät näkyviin ja vielä tyynesti rikkoo lakia sitä tehdessään? Eivätkö he koskaan voi pahoin?

Ja ajattelevatko kuluttajat koskaan näitä lehtiä lukiessaan, että osa jutuissa esiintyvistä ihmisistä ei esiinny niissä lainkaan vapaaehtoisesti tai että osa jutuista on täyttä valetta? Suomessa juorujournalismi on vielä puhtoista ja viatonta verrattuna esimerkiksi brittiläisten tai yhdysvaltalaisten serkkujensa toimintaan, jossa toimittajat voivat helposti tempoa tarinoitaan tuulesta ja tietokoneella yhdistellä julkkisten kuvia tarinoihinsa istuviksi. Siinä voi monellakin julkkiksella pursahtaa aamukahvi suusta, kun juorulehdessä seisoo, että se ja se on pettänyt puolisoaan tämän ja tämän kanssa eikä kenelläkään tämän kolmiodraaman osapuolista ole aavistustakaan asiasta.

Minusta on hämmentävää, että näin saa tehdä - että saa suoraan valehdella muiden tekosista ja vahingoittaa heidä ilman, että joutuu edesvastuuseen. Joskus harvoin julkkikset intoutuvat haastamaan lehdet oikeuteen, mutta mitään iloa siitä ei ole, sillä vahinko on jo tapahtunut ja yleensä haastaminen saa vain julkkiksen itsensä näyttämään kansan silmiltä niuholta pöllöpäältä, vaikka hän olisikin oikealla asialla.

En tiedä, voiko tälle mitään, sillä kansa tuntuu tällaista tahtovan; paljastuskirjat menevät kuin kuumille kiville, juorulehtien levikit syöksyvät pyrstötähtien lailla korkeuksiin, julkkisten elämää retostelevat televisio-ohjelmat ovat menestyksiä. Mikä tähän kaikkeen on syynä? Miksi on niin tärkeää tietää, missä asennossa ja millaisella kielikoukeroilla Monica Levinsky lipoi Clintonin pikkuveljeä? Eikö ihmisillä ole minkäänlaista empatiaa tai sääliä näitä ihmisiä kohtaan, joiden elämistä tässä on kyse? Kansan oikeus tietää, kuka kuksi ketä ja missä, ajaa yksityisyyden ohi? Kun kerran joku on kerran julkisuuteen astunut, hänellä ei ole oikeutta valittaa, vaikka millaista jätettä lehtiin hänestä leviteltäisiin? Mikä tässä on takana? Kateus? Vahingonilo? Oman elämän puute ja tyhjyys?

Kaikki tämä saa minut joskus ajattelemaan, että ihmisen kuoleminen sukupuuttoon ei välttämättä ole huono asia - edes ihmisen itsensä kannalta.

Emme me töistä maksa!

Itä-Suomen EU-toimistolla on tarjolla kaksi työharjoittelupaikkaa Brysselissä. Hakijoiden toivotaan olevan valmistuneita tai opintojensa loppuvaiheessa, osaavan englantia ja suomea (muu kielitaito luetaan eduksi), tuntevan vähintään perustasolla EU:n toiminnan ja ennen kaikkea olevan hyvin motivoituneita ja kiinnostuneita.

Kuulostaa kaiken kaikkiaan hienolta. Päästä nyt työharjoitteluun Brysseliin! Epäilemättä monen EU-broilerin unelmatilaisuus saada jalkansa koneiston oven väliin. Ja paljonko Itä-Suomen EU-toimisto on valmis maksamaan työntekijöilleen? Ei mitään. Zero, nothing, pyöreä nolla. Harjoittelija vastaa itse harjoittelun aiheuttamista kustannuksista.

Suomennettuna ilmoituksen voi laittaa seuraavaan muotoon: "haemme huippukoulutettua, loistavan työkokemuksen omaavaa työntekijää tekemään meille ilmaiseksi töitä."

Tätähän se työharjoittelu tuntuu nykyään olevan. Kun työnantaja ei tahdo maksaa palkkaa, hän ei palkkaakaan työntekijää vaan työharjoittelin. Harjoittelijalle ei tarvitse maksaa mitään, itse asiassa harjoittelija on se, joka maksaa kunniasta saada tehdä töitä. Brysselin paikka on niin hieno, että oikeastaan se on lähinnä maksullista työkokemusta. Ollaankohan pian siinä pisteessä, että yritykset tarjoavat työkokemusta rahaa vastaan. Näyttäähän työharjoittelu Brysselissä komealta CV:ssa.

Voisin kertoa oman mielipiteeni, mutta olen niin nälkäinen, etten jaksa. Sen sijaan menen hakemaan kahvia, jonka minulle tarjoaa ihan oikeaa palkkaa maksava työnantajani. Itä-Suomen EU-toimisto voi pyyhkiä harjoittelupaikoillaan vaikka kermaista, rutiköyhää peppuaan.

Amatöörilääkärit vauhdissa

Voi jumankauta! Lääkärikirjojen lukeminen pitäisi kieltää tavallisilta ihmisiltä! Nyt arvon kollegani ovat päässeet perehtymään näihin mielenkiintoisiin opuksiin ja pohtivat, ovatko kuoleman kielissä, heittävätkö heidän lapsukaisen ihanhetikohta henkensä jonkin jännittävän trooppisen taudin seurauksena, jonka selviä oireita ovat esimerkiksi kävely, liikkuminen ja hengittäminen.

"Hei, katoin eilen lääkärikirjasta, mun tyttärelläni on varmaan syöpä, juopa, verisuonitulppa, multippeliskleroosi ja ablawanöblömin tauti!! Itsehän kärsin epäilemättä sydän-, aivo-, hermo- ja isovarvassyövästä, jonka vakavuutta lisää vaikea huitsipsutin syndrooma! Ja aivan varmasti miehelläni on Hungtingtonin oireyhtymä, munuaisten, paksusuolen ja selkäytimen vajaatoiminta sekä mahdollisesti vielä malaria ja aivokuume!! Ei, emme ole käyneet malaria-alueilla, mutta ei kai se tähän liity..."

Joskus tahtoisin vain, että taivaasta putoaisi flyygeli ja lopettaisi tuskani.

Satua etsimässä

Pyytäisin pientä palvelustani lukijoiltani (niiltä, jotka vielä ovat jäljellä :). Tahtoisin näet hankkia erään satukirjan, joka sisältää yhden lempisaduistani, mutta en muista satukirjan - enkä edes sadun! - nimeä, vain juonen. Referoin siis juonen tässä, jos joku tunnistaa, arvostaisin kovasti!

Oli rikas kauppias, jolla oli poika. Ajelivat talvella reellä kylän läpi ja poika näki, kuinka suutarin verstas paloi ja suutarin perhe seisoi avojaloin kylmässä lumessa. Hän nauroi, koska hänestä se oli niin vallatonta. Sitten poika vakavoitui ja kysyi isältä, miksi suutarin perhe saisoo paljain jaloin lumessa.

"Siksi, että he ovat köyhiä eikä heillä ole varaa kenkiin," vastasi kauppias.

Poika mietti hetken ja kysyi: "tuleeko meistäkin köyhiä joskus, isä?"

Silloin otti kauppias sormuksen sormestaan. Reki ajoi juuri sillan yli ja kauppias heitti sormuksen jokeen sanoen: "niin kauan kuin tämä sormus on hukassa, me pysymme rikkaina!"

Saapuivat sitten kotiin, komeaan puukartanoon ja kävivät yöpuulle. Mutta seuraavana iltana, kauppiaan leikatessa komeaa haukea, joka oli pyydystetty samana päivänä, hän löysi sieltä pois heittämänsä sormuksen. Poika tunnisti sormuksen: "voi isä, nyt meistä tulee köyhiä!"

"Höpsis," vastasi kauppias. "Se on vain lorua."

Ja rehvakkaana kävi kauppias yöpuulle, mutta yöllä hän heräsi huoleen ja pelkoon. Hiljaa hän nousi vuoteestaan, keräsi aarteensa ja hautasi ne kartanon pihalle kaiken varalta. Tämän jälkeen hän meni nukkumaan.

Kävi sitten niin, että erään palvelijan unohtama kynttilä sytytti verhot tuleen. Nopeasti levisi tuli puisen kartanon seinissä ja ennen kuin ihmiset ehtivät säikähdyksestään toipua, koko kartano oli liekeissä. Palvelijat pakenivat kauhuissaan, kauppias itse paloi kartanoonsa. Kauppiaan pienen pojan palvelijat kuitenkin ehtivät pelastaa ja jättivät hänet maahan seisomaan kartanon luo. Siinä pikkupoika seisoi avojaloin lumessa, itkua tuhertaen, sillä jalkoja paleli kovin.

Silloin saapui ihmisiä läheisestä kylästä. Suutarin vaimo huomasi pienen pojan, nosti hänet syliinsä, peitteli palelevat pikkujalat paksulla huivilla ja kantoi kotiinsa.

Tunteeko kukaan?

Pääministerin hellu

Susan Kuronen on kirjoittanut paljastuskirjan suhteestaan pääministeri Matti Vanhaseen. Kirja julkaistaan - yllättäen - tässä vaalien alla.

En henkilökohtaisesti tunne Kurosta, joten en tiedä, millainen ihminen hän on. Hän voi olla hyvinkin mukava ja hauska. Siitä huolimatta tämä hänen toimintansa suhteessa Vanhaseen on ollut enemmän kuin ala-arvoista; se on ollut äärettömän vastenmielistä. Kuronen on sumeilematta hyödyntänyt kahden ihmisen välistä intiimiä suhdetta lilluakseen lööpeissä ja tienatakseen rahaa. Nyt, kun kultamunia munia hanhi lopulta otti järjen käteen ja näytti ovea lavertelijalle, Kuronen kerää vielä ne kultahiput, jotka voi.

Jotenkin tämä vielä menisi, jos Kuronen vaivautuisi olemaan rehellinen edes siinä, että hän röyhkeästi hyödyntää entistä kumppaniaan. Mutta ei, Kuronen nyyhkii lehtien palstoilla, kuinka hän on viaton, jätetty, loukattu parka, kuinka hän on "kieltäytynyt sadoista haastatteluista", kuinka häntä pitää sääliä ja ymmärtää. Siitä huolimatta Kuronen ei suhteen aikana näemmä osannut kieltäytyä niistä haastatteluista, jotka antoi. Ymmärtäähän sen, media epäilemättä metsästi häntä yötä päivää, kidutti salaisessa, vedenalaisessa kammiossa, kiristi, petti, valehteli ja uhkasi murhata Kurosen läheiset, ellei hän anna haastatteluja. Eihän Kurosella ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua lööppeihin. Eihän?

Tietenkään Kuronen ei ole ainoa syypää. Kirja tehdään siksi, että sellainen myy. Ihmiset, jotka paheksuvat Kurosta, ryntäävät kirjakauppoihin saadakseen paheksua Kurosta hänen kirjansa äärellä - ja raha laulaa. Kuronen antaa haastatteluja, koska kansa tahtoo niitä lukea. Kansa rakastaa juoruja ja juorut harmaasta pääministeristä ovat sen laatuista herkkua, että niistä voi maksaa vähän ekstraakin.

Joku taannoin ihmetteli, miksi Kurosta aina morkataan. Niin. Miksiköhän?