Kuka on syyllinen?

Kumina kirjoitti tänään Isien synneistä - kuinka lapsetkin vielä joutuvat kantamaan vanhempiensa ja isovanhempiensa rikoksia harteillaan. Saksa on polvillaan pyydellyt Toista maailmansotaa anteeksi ja Saksan lapset jatkavat ripittäytymistä. Mihin saakka? Kuka voi antaa anteeksi?

Koska voittajat kirjoittavat historian, niiden ei tarvitse pyydellä anteeksi. Kun venäläislapsi kipuaa kertomaan maansa menneisyydestä, hänen muistiinpanonsa ovat täynnä mainetta ja kunniaa, kultaista menneisyyttä ja urotekoja. Kukaan ei muista, kuinka venäläiset imperialisminälässään levittäytyivät yli Siperian, alistivat alkuperäisasukkaat, juurivat kasakkakulttuurin Ukrainan aroilta, orjuuttivat omankin väkensä maaorjiksi. Eihän se olekaan mitään oikeaa imperialismia se sellainen, joka kohdistuu omien rajojen välittömään yhteydeen – imperialismia on vieraiden kansojen kurmottaminen vieraalla mantereella. Venäjä kantaa laakeriseppelettä, Eurooppa hävetköön.

Silti on rikoksia, jotka ovat vielä tuoreemmassa muistissa; punaisten ja valkoisten sota Venäjällä oli hirvittävä verilöyly, josta valkoiset maksoivat vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. Ukrainassa kuoli miljoonia ihmisiä nälkään, jonka järjestivät päättäjät ylhäältä. Ruokaa oli, mutta sitä ei saanut antaa kansalle, jossa eli vielä hitunen kasakkahenkeä. Ukrainan tahto murskattiin, se alistettiin Neuvostoliiton vilja-aitaksi ja yhä nykyään venäläiset kantavat kaunaa sitä kohtaan toisaalta sen vuoksi, että heidän piti syytää rahaa vilja-aittaansa ja toisaalta siksi, että he menettivät sen.

Neuvostoliiton hajottua Venäjällä koitti lyhyt syyllisyyden kausi. Mutta se oli sisäistä syyllisyyttä; jo Hrushev oli myöntänyt joitain Stalinin rikoksia, Garbachov myönsi niitä enemmän ja Neuvostoliiton murennuttua omaan mahdottomuuteensa, alkoivat ihmiset muistella läheisiään, jotka olivat kadonneet Neuvostoliiton lukuisille vankileireille.

Se ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Nykyään Venäjä ravistelee unta turkistaan ja alkaa jälleen unelmoida panslavistisia unelmia muistamatta lainkaan, että muut slaavilaiset kansat eivät ehkä tahdo venäläisten hallitsevan itseään – tai ryhtyä venäläisiksi. Vihjailu, että Venäjä tai venäläiset olisivat koskaan toimineet väärin ketään kohtaan, on loukkaavaa. Diplomatian nimissä voidaan sallia jotain, esimerkiksi Katynin joukkosurman muistelu, mutta entiset neuvostotasavallat vaietkoot. Ei Venäjä koskaan miehittänyt Baltiaa; itse baltit kaipasivat Äiti-Venäjän syliin. Prahan kevät oli vain oikeus ja kohtuus. Mikä Ukrainan nälänhätä?

Venäjä ei suinkaan ole yksin kieltäjien kerhossaan. Saksa ei ollut yksin syyllinen Toiseen maailman sotaan. Toinen maailmansota oli Ensimmäisen maailmansodan jälkikirjoitus. Jos ensimmäinen olisi hoidettu kunnialla loppuun, toista ei EHKÄ olisi tullut. Mutta kaunat jätettiin kytemään ja ne räjähtivät.

Saksa tuhosi juutalaisia, mutta se ei ollut ainoa, joka niitä vihasi; kuinka suuri on Venäjän juutalaisväestö nykyään? Sisäisissä puhdistuksissa kuoli runsaasti juutalaisiakin. Siitä ei puhuta, koska lukuisten muiden uhrien vuoksi se ei ollut puhdas juutalaisvaino, vaikka juutalaiset julistettiinkin epäkelvoiksi Neuvostoliittoon. Tämä siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – että juutalaiset olivat mukana kommunistisen puolueen toiminnassa.

Kun kävin Venäjällä taannoin, satuin huomaamaan erään lehden kannessa mielenkiintoisen lööpin: ”Miksi muut eivät pidä meistä.” Kaivoin oitis kolumnin esiin odottaen mielenkiintoista analyysia meistä ja muista, jonkinlaista rehellistä arviota siitä, miksi muut epäilevät Venäjää. Kaikkea kanssa. Selvisi, että muut eivät pidä Venäjästä siksi, että Venäjä tahtoo tehdä omaa politiikkaansa. Muut eivät pidä siitä, ettei Venäjä ”enää” nöyristele ja kumartele ja tottele muita kuin kiltti juoksukoira.

On turha odottaa, että Venäjä koskaan myöntäisi mitään. Sen motto on aina ollut: ”Kiellä viimeiseen asti.” Ja senkin jälkeen, kun kaikki muut jo tietävät, se yhä kirkuu: propagandaa, propagandaa, ei ole totta. Meidän on vain pidettävä silmämme auki ja huoli siitä, että me tiedämme emmekä unohda.