Kuvainho
Minä olen huono kuvien katselija. Myönnän suoraan, että olen ensimmäiseksi kiinnostunut kuvista, joissa esiinnyn itse ja vasta toiseksi sellaisista, joissa esiintyy ystäviäni ja sukulaisiani. Sellaiset kuvat, joissa ei esiinny lainkaan tuntemiani ihmisiä, kiinnostavat minua suunnilleen yhtä paljon kuin kuivunut koirankakka.
Olen toisinaan hämmästellyt, olenko tämän piirteeni kanssa yksin. Ihmisillä on nimittäin melkein pakkomielteinen tapa tunkea minulle kuviaan katsottaviksi. Kihlattuni sukulaiset edellyttävät, että selaan vinot pinot heidän sukulaistensa kuvia, vaikka en ole koskaan edes nähnyt ketään kuvissa esiintyvistä - en tiedä nimiä, en suhteita, en mitään. Sitten olan takaa huomautellaan, että "se on se meidän pikku-Maiju, aijai kun se on kasvanut!" tai "kato, miten kivaa tuolla olikaan!!"
Eräät kuvaamiseen hurahtaneet ystäväni ja tuttavani pakottavat minut katsomaan kerralla useita satoja kuvia digikameroidensa näytöltä. Useimmiten en tunnista kuvista ketään ja tuttava selostaa katselun aikana sirpaletietoa, joka ennemminkin sekoittaa pääni kuin auttaa pysymään kärryillä. Olen yrittänyt hienovaraisesti venkoilla, pyytää, että jos vaikka katsottaisiin koneelta pienempi määrä, mutta turhaan. Kyllä ne on pakko katsoa ihan kaikki.
Ja kun ihmisillä ei ole mitään kritiikkiä kuviensa suhteen, ei mitään tiivistysintoa. Talo edestä, talo takaa, talo sivusta, talo illalla, talo aamupäivällä, talo minuuttia yli kaksi, talo viistosti sivulta, talon seinä, ylivalottunut kuva talosta, tärähtänyt kuva, vinossa oleva kuva. Kaikki pitää kuvata, kaikki pitää katsoa.
Miksi?? Miksi minun on ihan pakko katsella läjittäin kuvia, joissa esiintyvistä ihmisistä en tunne ketään? En minä halua, ei kiinnosta! Miksi niitä on pakko väkisin tyrkyttää, miksi ei voi hyväksyä hienovaraista kieltäytymistä? Minä en yleensä näyttele kuviani juuri kenellekään enkä edellytä kenenkään niitä katsovan. Olenko minä oikeasti ihan yksi tämän taipumukseni kanssa ja pakotettu katsomaan jotain tuntemattomien törppösukulaisten kuvia hamaan ikuisuuteen asti?
Olen toisinaan hämmästellyt, olenko tämän piirteeni kanssa yksin. Ihmisillä on nimittäin melkein pakkomielteinen tapa tunkea minulle kuviaan katsottaviksi. Kihlattuni sukulaiset edellyttävät, että selaan vinot pinot heidän sukulaistensa kuvia, vaikka en ole koskaan edes nähnyt ketään kuvissa esiintyvistä - en tiedä nimiä, en suhteita, en mitään. Sitten olan takaa huomautellaan, että "se on se meidän pikku-Maiju, aijai kun se on kasvanut!" tai "kato, miten kivaa tuolla olikaan!!"
Eräät kuvaamiseen hurahtaneet ystäväni ja tuttavani pakottavat minut katsomaan kerralla useita satoja kuvia digikameroidensa näytöltä. Useimmiten en tunnista kuvista ketään ja tuttava selostaa katselun aikana sirpaletietoa, joka ennemminkin sekoittaa pääni kuin auttaa pysymään kärryillä. Olen yrittänyt hienovaraisesti venkoilla, pyytää, että jos vaikka katsottaisiin koneelta pienempi määrä, mutta turhaan. Kyllä ne on pakko katsoa ihan kaikki.
Ja kun ihmisillä ei ole mitään kritiikkiä kuviensa suhteen, ei mitään tiivistysintoa. Talo edestä, talo takaa, talo sivusta, talo illalla, talo aamupäivällä, talo minuuttia yli kaksi, talo viistosti sivulta, talon seinä, ylivalottunut kuva talosta, tärähtänyt kuva, vinossa oleva kuva. Kaikki pitää kuvata, kaikki pitää katsoa.
Miksi?? Miksi minun on ihan pakko katsella läjittäin kuvia, joissa esiintyvistä ihmisistä en tunne ketään? En minä halua, ei kiinnosta! Miksi niitä on pakko väkisin tyrkyttää, miksi ei voi hyväksyä hienovaraista kieltäytymistä? Minä en yleensä näyttele kuviani juuri kenellekään enkä edellytä kenenkään niitä katsovan. Olenko minä oikeasti ihan yksi tämän taipumukseni kanssa ja pakotettu katsomaan jotain tuntemattomien törppösukulaisten kuvia hamaan ikuisuuteen asti?
10 Comments:
Heh, etpä ole yksin. Kaveri kysyi juuri pari päivää sitten haluanko nähdä heidän häämatkakuviaan. Totesin että en.
Olen kai melko hyvä sanomaan ei.
Kyllä minäkin osaan sanoa ei. Yleensä minulta ei vain kysytä vaan tungetaan kuvat käteen ja suorastaan tarkkaillaan, että selaan ne kaikki taikka edellytetään minun kököttävän vieressä, kun tyyppi kelaa kuviaan digikameran näytöllä.
Jälkimmäisessä tapauksessa olen yrittänyt sanoa, että jos myöhemmin, jos ei kaikki, mutta ainoa keino välttyä kuvilta olisi riistäytyä irti ja paeta paikalta. Se ei liene järin kohteliasta. :(
No ei kyllä. Ja kavereille on helpompi sanoa päin naamaa kuin joillekin puolitutuille tai sukulaisille.
Otetaan takaisin. Nyt se huijasi minua katsomaan yhden kuvan. Kiero jätkä.
Arawn, et ole yksin. :) Minulla on sama piirre.. Arvaa vaan ärsyttääkö, kun tuttavapiirissä on paljon lisääntyneitä ihmisiä. Rekka-autolastillisia vauvakuvia ja muuta "kiehtovaa". :(
Ja toinen aika vekkuli juttu ovat ihmiset, jotka pistävät pahaa aavistamattoman vieraan selaamaan kaikki saamansa sata joulukorttia läpi. ;) Tosi nautinnollista.
Joo! Olen törmännyt tuohon joulukorttijuttuunkin. Mikähän ihme siinä on takana. Pitääkö todistella vieraille ihmisille, kuinka supersuosittu onkaan, kun saa läjittäin joulukortteja joka vuosi?
Sanoisin, että aika outo piirre ihmisessä. Yleensä ihmiset ovat kiinnostuneita ystäviensä ja sukulaistensa harrastuksista, töistä, opiskeluista ja heidän tuttavistaan. Syystä että ne kuuluvat kokonaisvaltaisesti niiden ihmisten elämään. Kyseinen ei-kiinnosta asenne viestii myös siitä, ettei sen ihmisen tekemiset kiinnosta muutenkaan.
I feel your pain. Terry Pratchettilla taisi olla joku Lovecraft-parodia: 'the Goat with a Thousand Young' (aavistustakaan, mitä suomeksi), joka kiduttaa uhrinsa hengiltä näyttämällä niille kaikkien lastenlastensa kuvat. Omiin kuviin liittyy kiinnostavia muistoja, toisten kuviin yleensä ei. Taidekuvat ovat erikseen, mutta niitä en ainakaan minä osaa ottaa.
Olen toisinaan hämmästellyt, olenko tämän piirteeni kanssa yksin.
Et ole yksin. Toivon aina että kuvia näyttävä huomaisi kiusaantuneisuuteni ja armahtaisi minua sen verran, että näyttäisi vain ne olennaisimmat kuvat, mutta harvoinpa näin onnellisesti käy.
Pisin putki oli kaverini luona, jossa katseltiin 1h 10min pelkkiä lomakuvia.. Tämän jälkeen viisastuin niin paljon, että aina kun joku aikoo kertoa minulle elämäntarinansa kuvallisesti, niin kirjoitan heti aluksi kaverilleni viestin jossa pyydän häntä soittamaan ja tästä saan tekosyyn lähteä pois tai lykätä kuvien katselua.
Lähetä kommentti
<< Home