Itsetuntemuksen oppitunti

Sitä pitää itseään tietynlaisena. Jossain vaiheessa sitten huomaa, että onkin ihan toisenlainen - on halunnut olla jotain tiettyä ja siksi ajatellut myös olevansa sellainen. Jotkut harhakäsitykset eivät haihdu koskaan, mutta joskus todellisuus naputtaa otsaan liian pitkään, jotta sen voisi jättää huomiotta.

Minä en ole koskaan pitänyt itseäni pitkävihaisena. Päin vastoin, saatan suutahtaa ja loukkaantuakin suhteellisen helposti, mutta lauhdun hyvin nopeasti. On kuitenkin tapauksia, joissa tämä ei päde, tapauksia, joissa joku henkilö menettää suosioni kutakuinkin lopullisesti. Yleensä näin käy, kun katson itseäni loukatun hyvin perusteellisesti. Anteeksipyyntöjä ei yleensä kuulu, mutta silloinkin, jos henkilö haljusti yrittää sovitella eli myöntää toimineensa ikävästi, se ei auta. Kerran menetettyä luottamusta ei minulta yleensä saa takaisin.

Kyse ei ole siitä, ettenkö antaisi anteeksi, se ei ole mikään ongelma. En yleensä vajoa katkeruuteen tai märehdi asiaa loputtomiin, mutta minä muista. Erityisesti muistan silloin, kun epäsuosiossa oleva henkilö muistuttaa olemassaolostaan ilmaantumalla samaan paikkaan kuin minä. Reaktioni on suorastaan fyysinen, tulee kylmä, keho värisee, alan voida pahoin.

Pystyn kyllä olemaan seurueessa, jossa on joku suosioni menettänyt. Voin jopa viihtyä, mutta vältän mahdollisuuksien mukaan seurustelua hänen kanssaan. Hän tuo esiin ikäviä muistoja, jotka haluaisin mieluiten unohtaa, koko sen tunneskaalan, jonka kävin läpi niiden tapahtumien pyörteissä, jolloin suosion menetys tapahtui. Näiden ihmisten välttely ei ole kovin vaikeaa, koska useimmat eivät kuulu enää edes tuttavapiiriini.

Silti, hassua. Että sitä on näin joustamaton ja tiukka joissain asioissa. Mutta ei se nyt suuresti harmita. Näissä tapauksissa kylmennyt puuro ei enää lämpene - mikä oli, ei palaa takaisin ja sen perään on turha haikalla.