Vilauttelija vauhdissa
Ikkuna-Iines kirjoitti paljastuksista Blogistanissa - bloggaajat keräävät suosiota paljastamalla itsensä ja oman elämänsä. En tarkoita tällä, että nämä omasta elämästään kertovat laskelmoidusti tähtäisivät suuriin lukijamääriin vaan yksinkertaisesti sitä, että bloggaajan tarinointi omasta, henkilökohtaisesta elämästään, tunteistaan - ja aivan erityisesti negatiivisista tunteistaan, masennuksesta ynnä vastaavasta - kerää runsaasti lukijoita.
Olen itsekin joskus pohtinut, alkaisinko kirjoittaa henkilökohtaisempaa blogia. Jotain paljastuksia olen tietysti jo tehnyt, mutta käsittääkseni esimerkiksi parisuhteeni on minua muualta tuntemattomalle lukijalle jonkinlainen musta-aukko. Itse asiassa olen tietoisesti pitäytynyt juurikaan kirjoittamasta suhteestani tai varsinkaan miehestäni. Asiantola tulee oikeastaan tältä osin pysymään tällaisena. Olen itse sitä mieltä, että kumppanistaan ei tulisi kirjoitella ikäviä asioita blogiin tai muille julkisille foorumeille. Tiedän, että toiset tätä tekevät ja jos heillä on puolisonsa hyväksyntä, en sinänsä näe asiassa mitään huomautettavaa. Silti, koska itse ajattelen näin, en kirjoittaisi ikäviä, oli minulla hyväksyntä tai ei.
Ymmärrän kyllä ihmisten tarvetta avautua. Minullakin on kyseinen tarve ja joskus se on purkautunut tähän blogiin, kuten esimerkiksi alakulon aikoina Pietarissa, kun minulla ei oikein ollut ketään, kenelle puhua. Soittaminen Suomeen olisi tullut turhan kalliiksi.
Näin jälkikäteen sitä nolostelee hiukan purkaustaan. Ensinnäkin, olen korjannut välejäni ystäviini. Toiseksi, purkautuminen ylipäätään on jotenkin... no, noloa. Ei muiden purkautuminen, mutta oma. Jotenkin tragikoomista on se, että juuri se keräisi lukijoita.
Ehkä minulla on hiukan kaksijakoinen suhtautuminen tähän "sosiaalipornoon". Toisaalta tuntuu jotenkin perverssiltä, että juuri omaelämäpaljastuu-blogit ovat niin suosittuja - se tuntuu tirkistelyltä, vaikka tirkisteltävä siinä asettuukin vapaaehtoisesti näkyville. Toisaalta taas toisten elämä on aidosti mielenkiintoista ja he osaavat kirjoittaa siitä oivaltavasti ja napakasti - jälkimmäinen on oikeastaan tärkeämpää. Bloggaamisesta voi myös olla todellista hyötyä joillekin ja lukijoiden kannustavat kommentit voivat pitää masentunutta pinnalla. Itsekin olen seurannut joitain tällaisia blogeja, esimerkiksi Meiramia, kunnes siitä tuli salasanan takana keikkuva blogi. Ehkä siinä on sitäkin, että pääsee kurkistamaan sellaiseen elämään, joka on kaukana omasta näköpiiristä tai oppii ymmärtämään ihmisiä paremmin, kun nämä kertovat kokemuksistaan. Minä en esimerkiksi tunne lähipiirissäni ketään, joka olisi elänyt väkivaltaisessa (henkisesti tai fyysisesti) väkivaltaisessa suhteessa, joten sellaisissa suhteissa eläneiden tarinat ovat minusta hyvin kiinnostavia.
Silti, eräs asia minua hiukan hämmentää. Lord Boredon kirjoitti taannoin siitä, kuinka hän oli selkeästi suositumpi ja luetumpi silloin, kun hän valitti ja sääli itseään lähes päivittäin blogissaan. Että on olemassa joukko ihmisiä, jotka haluavat lukea nimenomaan "masennusblogeja" ja jos ja kun bloggaaja pääsee jaloilleen tai syystä X lakkaa säälimästä itseään blogissaan, siirrytään muille apajille. Onko tosiaan ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet nimenomaan kanssaihmistensä pahoinvoinnista? Ja jos on, miksi? Tuleeko itselle hyvä mieli, kun jollakulla menee huonommin? Onko surkeudessa rypeminen paljon kiinnostavampaa kuin oman elämän kommentointi ilman valitusta ja itsesääliä?
Loppuun pitäisi kai laittaa jotain älykästä ja analyyttista. En jaksa, keksikää itse!
Olen itsekin joskus pohtinut, alkaisinko kirjoittaa henkilökohtaisempaa blogia. Jotain paljastuksia olen tietysti jo tehnyt, mutta käsittääkseni esimerkiksi parisuhteeni on minua muualta tuntemattomalle lukijalle jonkinlainen musta-aukko. Itse asiassa olen tietoisesti pitäytynyt juurikaan kirjoittamasta suhteestani tai varsinkaan miehestäni. Asiantola tulee oikeastaan tältä osin pysymään tällaisena. Olen itse sitä mieltä, että kumppanistaan ei tulisi kirjoitella ikäviä asioita blogiin tai muille julkisille foorumeille. Tiedän, että toiset tätä tekevät ja jos heillä on puolisonsa hyväksyntä, en sinänsä näe asiassa mitään huomautettavaa. Silti, koska itse ajattelen näin, en kirjoittaisi ikäviä, oli minulla hyväksyntä tai ei.
Ymmärrän kyllä ihmisten tarvetta avautua. Minullakin on kyseinen tarve ja joskus se on purkautunut tähän blogiin, kuten esimerkiksi alakulon aikoina Pietarissa, kun minulla ei oikein ollut ketään, kenelle puhua. Soittaminen Suomeen olisi tullut turhan kalliiksi.
Näin jälkikäteen sitä nolostelee hiukan purkaustaan. Ensinnäkin, olen korjannut välejäni ystäviini. Toiseksi, purkautuminen ylipäätään on jotenkin... no, noloa. Ei muiden purkautuminen, mutta oma. Jotenkin tragikoomista on se, että juuri se keräisi lukijoita.
Ehkä minulla on hiukan kaksijakoinen suhtautuminen tähän "sosiaalipornoon". Toisaalta tuntuu jotenkin perverssiltä, että juuri omaelämäpaljastuu-blogit ovat niin suosittuja - se tuntuu tirkistelyltä, vaikka tirkisteltävä siinä asettuukin vapaaehtoisesti näkyville. Toisaalta taas toisten elämä on aidosti mielenkiintoista ja he osaavat kirjoittaa siitä oivaltavasti ja napakasti - jälkimmäinen on oikeastaan tärkeämpää. Bloggaamisesta voi myös olla todellista hyötyä joillekin ja lukijoiden kannustavat kommentit voivat pitää masentunutta pinnalla. Itsekin olen seurannut joitain tällaisia blogeja, esimerkiksi Meiramia, kunnes siitä tuli salasanan takana keikkuva blogi. Ehkä siinä on sitäkin, että pääsee kurkistamaan sellaiseen elämään, joka on kaukana omasta näköpiiristä tai oppii ymmärtämään ihmisiä paremmin, kun nämä kertovat kokemuksistaan. Minä en esimerkiksi tunne lähipiirissäni ketään, joka olisi elänyt väkivaltaisessa (henkisesti tai fyysisesti) väkivaltaisessa suhteessa, joten sellaisissa suhteissa eläneiden tarinat ovat minusta hyvin kiinnostavia.
Silti, eräs asia minua hiukan hämmentää. Lord Boredon kirjoitti taannoin siitä, kuinka hän oli selkeästi suositumpi ja luetumpi silloin, kun hän valitti ja sääli itseään lähes päivittäin blogissaan. Että on olemassa joukko ihmisiä, jotka haluavat lukea nimenomaan "masennusblogeja" ja jos ja kun bloggaaja pääsee jaloilleen tai syystä X lakkaa säälimästä itseään blogissaan, siirrytään muille apajille. Onko tosiaan ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet nimenomaan kanssaihmistensä pahoinvoinnista? Ja jos on, miksi? Tuleeko itselle hyvä mieli, kun jollakulla menee huonommin? Onko surkeudessa rypeminen paljon kiinnostavampaa kuin oman elämän kommentointi ilman valitusta ja itsesääliä?
Loppuun pitäisi kai laittaa jotain älykästä ja analyyttista. En jaksa, keksikää itse!
5 Comments:
Olen kuullut sanottavan että jotkut haluavat lukea toisten vastoinkäymisistä ollessaan masentuneita tai ahdistuneita, minussa se herättää halun paeta mahdollisimman helppoihin asioihin, niin että stressaantuneena huomaan lukevani neuleblogeja ja jättäväni väliin oikean elämän. Pahimmassa ahdistuksessani olen lukenut lähinnä sisustuslehtiä, niissä ei ollut mitään pelottavaa. Luen kyllä mieluummin blogeja, joissa puhutaan kirjoittajan henkilökohtaisesta elämästä kuin vaikka lähinnä pelkkiä mielipiteitä esitteleviä (lukijana täytyy sanoa että minun on ollut kiinnostavaa lukea elämästäsi, varsinkin kun olet Konnussa vaikuttanut jotenkin pelottavalta).
En tiedä voiko blogini laskea paljastusblogiksi, ainakaan tarkoitukseni ei ole ollut kalastella lukijoita. Olen myös huomannut että pystyn kertomaan itsestäni ja tunteistani aika paljon, vaikka tietysti jotkut asiat ovat liian henkilökohtaisia, mutta en läheisistäni. Koska en halua heidän lukevan blogiani (äitini luki vähän aikaa ja huomasin sensuroivani kirjoituksiani) en voi kirjoittaa heistä myöskään juuri mitään, muuta kuin yleisesti ja positiivisesti. Olen jättänyt myös lähes kokonaan käsittelemättä erään henkilön, joka oikeastaan sai minut aloittamaan blogin kirjoittamisen, vaikka minulla oli häneltä lupakin ja tuskin hän olisi kamalasti järkyttynyt, en vain voinut kirjoittaa niin henkilökohtaisesta ja toista ihmistä koskevasta asiasta. Kirjoitan sitten vain omasta elämästäni, ehkä niin että vaikutta siltä kuin minulla ei ketään läheisiä olisikaan.
Pakko myöntää, että minusta on hassua, että minua voisi pitää pelottavana. Ehkä siksi, että omasta mielestäni olen lähinnä surkuhupaisa, erityisesti, jos yritän olla pelottava. ;)
Ja peesaan sitä, että elämäni on tylsää. Töitä, liikuntaa, laihdutusta, Mies, kahvilla kavereiden kanssa, tentit. Siinä se olikin.
minä taas ajattelen, että puhuminen ja kirjoittaminen voivat toimia terapiana jo sellaisenaan ja jos näin on yhteiskuntahan säästää miljoonia kun julkinen terveydenhuolto ei kuitenkaan pysty terapiaa tarvitseville tarjoamaan.
ehkä se blogeista saatava tuki riittää. ja sehän olisi hienoa.
Hei, osuit ongelmani ytimeen Arawn! Olen tässä miettinyt, että mistä ihmeestä voin kirjoittaa nyt kun nörttiyteni on saavuttanut bloggaajan tason.
Onhan minulla mielessä vaikka kuinka paljon asiaa mutta toisaalta tuntuu, että osa aiheista + yksityiskohdat pitää väkisinkin sensuroida - kuten näkymätön tyttö totesi.
Toisaalta en tohdi ruveta rustaamaan artikkeleita kaiken maailman uutisotsikoista, koska se vaatisi taustatyötä :-P
Miettiessä voin kuitenkin harrastaa kommentointia...
Toveri hyvä, ainahan minä osun asian ytimeen. Muilla vain on joskus hankaluuksia nähdä se ydin... ;)
Lähetä kommentti
<< Home