Julkisuudelta ei pääse pakoon

Helsingin Sanomat uutisoi tänään Norjan Seiska-lehden serkun, Se og Horin epäilyttävistä toimintatavoista. Näyttää siltä, että yksi kyseisen läystäkkeen entinen toimittaja joko alkoi voida liian pahoin taikka haistoi hyvät rahat - taikka molempia - ja kirjoitti paljastuskirjan entisen työnantajansa toiminnasta.

Håvard Melnaesin mukaan tietoja on hankittu rikollisin keinoin lahjomalla ihmisiä, joilla on työnsä puolesta salassapitovelsollisuus, esimerkiksi pankkien virkailijoita. Prinsessa Märtha ja hänen puolisonsa Ari Behn matkustivat häämatkalleen pussillinen käteistä mukanaan, sillä jo silloin oli selvää, että joku oli vuotanut heidän luottokorttitietonsa. Jos he olisivat kerrankin käyttäneet luottokorttia, Se og Hor olisi ollut välittömästi heidän kintereillään.

En ole henkilökohtaisesti koskaan pitänyt "juorujournalismista", mutta tämä pistää jo miettimään, että kuinka pitkälle voidaan mennä kansan likanälän tyydyttämisessä. Ihmettelen myös, millaisia ihmisiä Se og Horissa on töissä - eikö kenellekään toimituksessa ole koskaan tullut ikävä tunne, että nyt eivät kaikki pullat ole siististi uunissa? Millainen ihminen piinaa muita ihmisiä, vakoilee heitä, tonkii kaikki mahdolliset jäteläjät näkyviin ja vielä tyynesti rikkoo lakia sitä tehdessään? Eivätkö he koskaan voi pahoin?

Ja ajattelevatko kuluttajat koskaan näitä lehtiä lukiessaan, että osa jutuissa esiintyvistä ihmisistä ei esiinny niissä lainkaan vapaaehtoisesti tai että osa jutuista on täyttä valetta? Suomessa juorujournalismi on vielä puhtoista ja viatonta verrattuna esimerkiksi brittiläisten tai yhdysvaltalaisten serkkujensa toimintaan, jossa toimittajat voivat helposti tempoa tarinoitaan tuulesta ja tietokoneella yhdistellä julkkisten kuvia tarinoihinsa istuviksi. Siinä voi monellakin julkkiksella pursahtaa aamukahvi suusta, kun juorulehdessä seisoo, että se ja se on pettänyt puolisoaan tämän ja tämän kanssa eikä kenelläkään tämän kolmiodraaman osapuolista ole aavistustakaan asiasta.

Minusta on hämmentävää, että näin saa tehdä - että saa suoraan valehdella muiden tekosista ja vahingoittaa heidä ilman, että joutuu edesvastuuseen. Joskus harvoin julkkikset intoutuvat haastamaan lehdet oikeuteen, mutta mitään iloa siitä ei ole, sillä vahinko on jo tapahtunut ja yleensä haastaminen saa vain julkkiksen itsensä näyttämään kansan silmiltä niuholta pöllöpäältä, vaikka hän olisikin oikealla asialla.

En tiedä, voiko tälle mitään, sillä kansa tuntuu tällaista tahtovan; paljastuskirjat menevät kuin kuumille kiville, juorulehtien levikit syöksyvät pyrstötähtien lailla korkeuksiin, julkkisten elämää retostelevat televisio-ohjelmat ovat menestyksiä. Mikä tähän kaikkeen on syynä? Miksi on niin tärkeää tietää, missä asennossa ja millaisella kielikoukeroilla Monica Levinsky lipoi Clintonin pikkuveljeä? Eikö ihmisillä ole minkäänlaista empatiaa tai sääliä näitä ihmisiä kohtaan, joiden elämistä tässä on kyse? Kansan oikeus tietää, kuka kuksi ketä ja missä, ajaa yksityisyyden ohi? Kun kerran joku on kerran julkisuuteen astunut, hänellä ei ole oikeutta valittaa, vaikka millaista jätettä lehtiin hänestä leviteltäisiin? Mikä tässä on takana? Kateus? Vahingonilo? Oman elämän puute ja tyhjyys?

Kaikki tämä saa minut joskus ajattelemaan, että ihmisen kuoleminen sukupuuttoon ei välttämättä ole huono asia - edes ihmisen itsensä kannalta.