Pullukat pulikoimassa
Katselin eilen Discoveryn dokumenttia miesten ja naisten eroista. Esitellyt erot olivat mielenkiintoisia eikä mielikään noussut minkäänlaiseen kapinaan, kun erot eivät olleet synonyymi toisen sukupuolen yleiselle huonommuudelle toiseen verrattuna, kuten turhan usein on tapana käydä eroista puhuttaessa.
Dokumentti opetti minulle paljon uutta. Esimerkiksi, sitähän kuvittelee, että kestävyysurheilijat ovat hoikkia, rasvattomia ja kiinteitä kuin superpallot. Näin asia ei kuitenkaan ole; marantontuimarit ovat nimittäin läskejä. Eivät tietenkään perinteisellä sohvasorsa-tavalla läskejä vaan urheilijamaisella tavalla rasvakkaita. Heidän kuntonsa on erinomainen ja he suorittavat huikeita fyysisiä suorituksia, mutta kantavat samalla runsasta rasvavarastoa kehossaan – naispuolisen maratonuimarin kehosta voi olla rasvaa 30 %.
Tähän on kolme syytä. Ensimmäinen ja tärkein syy on se, että ihra pitää lämpöä. Maratonuimarit uivat yleensä pitkiä matkoja luonnonvesissä tehtaillen ennätyksiä Guinnessin ennätysten kirjaan (esim. Englannin kanaalin ylitys) ja luonnonvedet ovat verraten kylmiä; lämpötila voi laskea hyvinkin n. 10 asteeseen tai alle. Tällöin uimarin pelastaa uhkaavalta hypotermialta vain kaksi asiaa: lihasten liikkumisesta syntyvä lämpö ja runsas, eristävä rasvakerros ihon alla.
Toiseksi, rasva on tehokas energiavarasto. Kun hiilihydraatit loppuvat ja uinti jatkuu, kehon on kehitettävä jostain energiaa jaksaakseen. Viimeinen rasvakerroksen suoma apu on sen taipumus kellua veden pinnalla, mikä vähentää energian tarvetta. Näiden kahden viimeisen kohdan suhteen naisilla on miehiin nähden selvä etu, sillä naisen kehossa on luonnostaan enemmän rasvaa kuin miehen. Näin naisella on suuremmat energia reservit käytössään ja parempi kelluntakyky.
Pullukoitahan pidetään yleensä epäliikunnallisina ja muutenkin surkeina liikunnassa, jos vain erehtyvätkin joskus yrittämään. Minä olin tietysti teininä reippaasti paksumpi kuin superuimari Tammy van Wisse, mutta uimisessa olin hyvä. Olin reilusti paras kaikista luokan tytöistä ja pidin uimisesta. Ei mikään ihme sinänsä, kun jälkeen päin ajattelee. Vaikka olin lihava, läskin alla oli piilossa lihaksia, joilla laiheliiniluokkatoverini eivät juuri voineet ylpeillä. Juoksussa yms. en pärjännyt, sillä silloin minun piti kantaa läskini, mikä rasitti. Uinnissa sen sijaan vesi kantoi läskin ja minä pistelin lihaksillani menemään. Samoin räjähtävää voimaa löytyi; vauhdittomassa pituushypyssä ja (aika yllättäen) korkeushypyssä olin luokkani paras.
Voimistelussa olin myös hyvä, mikä johtunee pitkälti notkeudestani. Kun laihat luokkatoverini yrittivät tuskaillen venyä edes säällisiin lukemiin kuntotestissa, minä tulin, istuin ja läväytin käteni yli 100 prosentin rajan ilman mitään ongelmia. Lihavimmillanikin sain vaivatta koko kämmenet lattiaan ja nenän polviini. Onneksi liikunnanopettajani ei ollut perinteinen ”ei läskeistä ole mihinkään” –tapaus vaan antoi numeroita ihan suoritusten mukaan. Voimistelusta saamani yhdeksikkö nostikin numeronia todistuksessa pykälän ylöspäin.
Turhan moni pulleampi ihminen ajattelee, että koska hän on pullea, hänestä ei ole liikkumaan – hän on automaattisesti huono ja kyvytön, tekipä mitä hyvänsä. Tämä on hyvin ikävä kehityskulku, koska terveyden kannalta ratkaisevinta ei ole ylikilojen määrä (kun puhutaan lievästä ylipainosta, merkittävä ylipaino on eri asia) vaan kunto. Ylipainoinenkin voi olla ihan hyvässä kunnossa, jos hän vain liikkuu. Ylikilot eivät niinkään rajoita liikkumista kuin lajivalikoimaa; juoksu ei ehkä ole hyvä idea, mutta uinti on loistava laji. Eikä pulleampi tapaus ole välttämättä toivoton tanssia tai voimistelijakaan.
Liikunta on hyväksi kaikille, myös pyöreämmille tapauksille. Heidän pitäisi vain löytää lajinsa. :)
Dokumentti opetti minulle paljon uutta. Esimerkiksi, sitähän kuvittelee, että kestävyysurheilijat ovat hoikkia, rasvattomia ja kiinteitä kuin superpallot. Näin asia ei kuitenkaan ole; marantontuimarit ovat nimittäin läskejä. Eivät tietenkään perinteisellä sohvasorsa-tavalla läskejä vaan urheilijamaisella tavalla rasvakkaita. Heidän kuntonsa on erinomainen ja he suorittavat huikeita fyysisiä suorituksia, mutta kantavat samalla runsasta rasvavarastoa kehossaan – naispuolisen maratonuimarin kehosta voi olla rasvaa 30 %.
Tähän on kolme syytä. Ensimmäinen ja tärkein syy on se, että ihra pitää lämpöä. Maratonuimarit uivat yleensä pitkiä matkoja luonnonvesissä tehtaillen ennätyksiä Guinnessin ennätysten kirjaan (esim. Englannin kanaalin ylitys) ja luonnonvedet ovat verraten kylmiä; lämpötila voi laskea hyvinkin n. 10 asteeseen tai alle. Tällöin uimarin pelastaa uhkaavalta hypotermialta vain kaksi asiaa: lihasten liikkumisesta syntyvä lämpö ja runsas, eristävä rasvakerros ihon alla.
Toiseksi, rasva on tehokas energiavarasto. Kun hiilihydraatit loppuvat ja uinti jatkuu, kehon on kehitettävä jostain energiaa jaksaakseen. Viimeinen rasvakerroksen suoma apu on sen taipumus kellua veden pinnalla, mikä vähentää energian tarvetta. Näiden kahden viimeisen kohdan suhteen naisilla on miehiin nähden selvä etu, sillä naisen kehossa on luonnostaan enemmän rasvaa kuin miehen. Näin naisella on suuremmat energia reservit käytössään ja parempi kelluntakyky.
Pullukoitahan pidetään yleensä epäliikunnallisina ja muutenkin surkeina liikunnassa, jos vain erehtyvätkin joskus yrittämään. Minä olin tietysti teininä reippaasti paksumpi kuin superuimari Tammy van Wisse, mutta uimisessa olin hyvä. Olin reilusti paras kaikista luokan tytöistä ja pidin uimisesta. Ei mikään ihme sinänsä, kun jälkeen päin ajattelee. Vaikka olin lihava, läskin alla oli piilossa lihaksia, joilla laiheliiniluokkatoverini eivät juuri voineet ylpeillä. Juoksussa yms. en pärjännyt, sillä silloin minun piti kantaa läskini, mikä rasitti. Uinnissa sen sijaan vesi kantoi läskin ja minä pistelin lihaksillani menemään. Samoin räjähtävää voimaa löytyi; vauhdittomassa pituushypyssä ja (aika yllättäen) korkeushypyssä olin luokkani paras.
Voimistelussa olin myös hyvä, mikä johtunee pitkälti notkeudestani. Kun laihat luokkatoverini yrittivät tuskaillen venyä edes säällisiin lukemiin kuntotestissa, minä tulin, istuin ja läväytin käteni yli 100 prosentin rajan ilman mitään ongelmia. Lihavimmillanikin sain vaivatta koko kämmenet lattiaan ja nenän polviini. Onneksi liikunnanopettajani ei ollut perinteinen ”ei läskeistä ole mihinkään” –tapaus vaan antoi numeroita ihan suoritusten mukaan. Voimistelusta saamani yhdeksikkö nostikin numeronia todistuksessa pykälän ylöspäin.
Turhan moni pulleampi ihminen ajattelee, että koska hän on pullea, hänestä ei ole liikkumaan – hän on automaattisesti huono ja kyvytön, tekipä mitä hyvänsä. Tämä on hyvin ikävä kehityskulku, koska terveyden kannalta ratkaisevinta ei ole ylikilojen määrä (kun puhutaan lievästä ylipainosta, merkittävä ylipaino on eri asia) vaan kunto. Ylipainoinenkin voi olla ihan hyvässä kunnossa, jos hän vain liikkuu. Ylikilot eivät niinkään rajoita liikkumista kuin lajivalikoimaa; juoksu ei ehkä ole hyvä idea, mutta uinti on loistava laji. Eikä pulleampi tapaus ole välttämättä toivoton tanssia tai voimistelijakaan.
Liikunta on hyväksi kaikille, myös pyöreämmille tapauksille. Heidän pitäisi vain löytää lajinsa. :)
5 Comments:
Minä ajattelin enemmän niin päin että koska olin surkea liikkumaan olin pyöreä, ylipainoinen en nuorempana ollut koskaan vaikka niillä rajoilla liikuinkin. Opettajani eivät kannustaneet minua liikkumaan mutta hekään eivät välittäneet painostani (ehkä sen takia että jälkikäteen ajateltuna olin ihan normaalipainoinen ja -vartaloinen), heidän mielestään minulla oli asenneongelma tai olin vain niin huono ettei minuun kannattanut tuhlata energiaa. Ja olin oikeasti aivan surkea. En oikein jaksanut opetella mitään tekniikoita tai sääntöjä, en oppinut oikeaa korkeushyppytekniikkaa ja vauhdillisessa pituushypyssä ennätykseni oli vähän yli metri (se oli myös ennätykseni korkeushypyssä). Rakastin lapsena uimista mutta koulussa huonouteni paljastui siinäkin lajissa.
Luulen että minua olisi auttanut jos silloin olisi puhuttu hyötyliikunnasta, sitä harrastin paljon. Yleisen huonouteni takia välttelin pitkään liikuntaa, nyt olen onneksi saanut käytyä uimahallissa ja vedessä on kyllä huomattavasti sulavampi olo kuin maalla.
Tuo oli aika mielenkiintoista tietää :) Mietinkin aina että miten ihmeessä uin aina nopeimmin koulutunneilla. Tietysti asiaan vaikutti ehkä se, että kokeilin yhdessä vaiheessa kilpauintia ja kävin harkoissa 2x2h viikossa. En kyllä laihtunut yhtään, mikä oli tosi mystistä... Olin tietysti siellä hitain, kun menin edistyneempien ryhmään, mutta kun luokan kesken mitattiin aikoja, uin aina kevyesti nopeimmin ja pisimmälle. Jänskää :)
Mulla on uinnin suhteen vaan se ongelma, että en tykkää kloorivedestä ja tupatentäysistä uimahalleista. Olisihan se kätevää käydä uimassa vaikka joka päivä kun asuu Mäkelänrinteen hallin vieressä, mutta en viihdy siellä. Kävin aika paljonkin viime keväänä, mutta tuskastuin mummoihin jotka tukkivat radat ja ällöihin ukkoihin, jotka uiskentelivat tiukoissa housuissa kassit roikkuen eivätkä päästäneet ohi. Yh. Järviuintia minulle, tack. :)
moi
minusta naisen -puhun aikuisesta naisesta- en superuimari maratoonareista- rasvaprosentti 30 on ihan normaali.
Rasvaprosentin mittaaminen itseltään on sinänsä hyvä idea, koska jos laihduttaa liikuntaa lisäämällä paino ei välttämättä putoa, mutta jos rava% laskee niin se on terveyttä edistävää.
Toinen vaihtoehto kun on että paino laskee kun lihakset lähtee ja rasva% on silti korkea. Kyseessä on silloin ns. laiha läski ;)
Annikainen: Joo, tuttu juttu. MInäkin yritin Mäkelänrinteen uimahalliin, mutta se on mummojen ja pappojen valtakuntaa. Ei siellä oikein voi tavallinen tampio uida, kun koko ajan ovat vanhukset tiellä.
Järkeilin, että edes aamulla olisi tyhjää vaan ei. Siellä ne mummelit ja pappelit ovat klo 0615 lähtien matelemassa isona joukkona isossa altaassa.
Pitäähän mummojen ja pappojenkin saada liikuntaa. Se on kansantaloudellisestikin tärkeää: eivät kuormita vanhainkoteja ym. laitoksia, kun pysyvät pitkään liikuntakykyisinä.
Lähetä kommentti
<< Home