Töissä on jälleen kerran ikävää, kun on saanut kaikki rästiin jääneet paperityöt tehtyä. Tylsistymistä paikkaillakseni olen lueskellut blogeja, erityisesti Brimin
Hurmaavaa itsemurhaa. Joskus blogeja lukiessa tunnen oloni tirkistelijäksi, varsinkin, jos kyseessä on Hurmaavan itsemurhan kaltainen hyvin henkilökohtainen blogi; minä vain lueskelen, mutta en kommentoi mitään. Olen sivustakatsoja - kaikki tapahtuu jossain kaukana, ikkunan takana ja minä katselenen sitä ilman, että kukaan huomaa läsnäoloani tai kaipaa sitä. Enkä koputa ikkunaan. Hyvin harvoin olen koputtanut.
Minun isäni on omalla tavallaan itsekäs, mutta sellaisella pikkulapsen tavalla. Hän ei ole koskaan vahingoittanut minua eikä veljeäni enkä usko, että hän edes kykenisi sellaiseen. Hän on täydellisen epäaggressiivinen, jopa vahvassa humalassakin. Minä enemmän hän humaltuu, sen hauskempi hän on, kunnes hän sössöttää jossain nurkassa ja menee lopulta sammumaan sänkyyn. Hänen ongelmansa on juuri se, että hän on perheen kolmas lapsi: hän ei koskaan varsinaisesti ollut ISÄ, se vastuunkantaja, tukija. Aikoinaan kapinoin sitä vastaan, olin katkerakin, mutta kun ymmärsin, ettei isä koskaan aikuistunut, häneen oppi suhtautumaan ihan hyvin. Ok, minulla ei ole Isää, mutta olisi tässä voinut käydä pahemminkin. Paljon pahemmin.
Minua kiusattiin koulussa, ala-asteella hyvin julmasti tyttöjen asteikolla mitattuna. Pojatkaan eivät juuri säälineet vaan sain ihan suoraan turpaani pojalta ja myöhemmin yläasteella, ”herkässä iässä”, pojat liiskasivat jokseenkin täydellisesti orastavan naiseuteni. Siinä vaiheessa kaksikielisyyteni oli minulle haitaksi, sillä koulussamme oli joukko venäjänkielisiä poikia, jotka solvasivat minua muun muassa ”huoraksi” ja ”pilluksi”. Olin myös lehmä ja narttu. Mitään en koskaan ollut tehnyt näille pojille enkä mainittavammin reagoinut, mutta otin opikseni: miesten näkökulmasta olen vastenmielinen eikä kukaan mies voi minua fyysisesti haluta.
Myöhemmin au pair –aikanani minut olisi todennäköisesti diagnosoitu masentuneeksi, jos olisin vaivautunut psykiatrille asti. Vietin tuntikausia irkissä, laihdutin syöden liian vähän (luin myöhemmin, että liian vähäinen energiansaanti vaikuttaa mielialaan negatiivisesti), nukuin hyvin myöhään ja kärsin kroonisesta yksinäisyydestä. Kerran viikossa kävin englannin tunnilla, mutta en jostain syystä onnistunut tutustumaan muihin au paireihin. Kerran yömyöhään satuin osumaan ”monta tapaa tehdä itsemurha” –sivustolle, jota jäin lukemaan. Vasta jonkin aikaa luettuani tajusin tilanteen koomisuuden: tässä minä, masentunut ja väsynyt, istun yön epätoivoisimpina tunteina tutkimassa sivustoa, jolla kuvaillaan mahdollisimman monta tapaa tehdä itsemurha. Olisin voinut huolestua, jos olisin itsetuhoinen ihminen, mutta sitä en ole koskaan ollut.
Perhe lähetti minut ennen aikojani takaisin Suomeen, mistä olisi kai pitänyt loukkaantua, mutta olin vain iloinen. Palasin takaisin huhtikuussa ja kesällä käväisin elämäni aallonpohjassa. Heinäkuussa muutin Helsinkiin jatkaakseni kroonista yksinäisyyttäni, sillä minulla ei ollut edes tietokonetta, jolla olisin päässyt nettiin. Ei ketään, kenelle puhua, vain vajoaminen omaan tuskaani. Työpaikkani oli vastenmielinen, puhelintyö ei luonnistunut minulta lainkaan. Epätoivoissani soitin eräälle tutulle, josta tuli Ensimmäiseni ja vaikka en varsinaisesti kanna hänelle kaunaa, en mielelläni häntä tapaa. Vaikka tietyssä määrin kerjäsinkin turpaani, olen yhä sitä mieltä, että hänkin käytti minua hyväkseen ja muutenkin koko se lyhyt episodi osoitti hänen omaavan sellaisia luonteenpiirteitä, joita en voi sietää.
Tuskan 2002 aikaan päädyin lopulta siihen, mihin koko kehityskulku oli johtanut: viiltelemään itseäni. Näin jälkikäteen kun miettii, koko tilanne oli nolo ja surkuhupaisa. Olin aidosti tuskissani ja muutaman viiltelyyn taipuvaisen tuttavani monipolviset selitykset viiltelyn autuudesta olivat laittaneet pääni sekaisin. Jos sisäisen tuskan saisi siirrettyä fyysiseksi, mikäpä siinä. Ei ollut partaterää, mutta oli paperiveitsi – kuka idiootti viiltää itseään
paperiveitsellä. Tulos oli tietysti surkea. Sen lisäksi että tylsällä terällä ei saanut aikaan naarmuja kummempaa, nekin sattuivat niin paljon, että menetin täydellisesti haluni viillellä yhtään enempää. AU!
Ei se viiltely mikään herätys ollut, vaikka oivalsin, että fyysinen kipu ei ole minua varten. Varsinainen nousukiito alkoi, kun tapasin nykyisen mieheni, joskaan sekään ei alussa ollut helppoa. Seurustelumme alkoi lokakuussa ja loppuvuodesta sain kaksi pahaa ”kohtausta” – en osaa nimittää niitä muuten – joiden aikana luulin meneväni aidosti sekaisin. Pelkäsin hillittömästi, että mieheni jättää minut, että olen epäkelpo, kurja, surkea, hirvittävä. Muistan vieläkin sen, kuinka kuurasin kylpyhuoneen lattiaa juuriharjalla ja itkin hillittömästi puhtaasta pelosta.
No, kuten kuvasta näkyy, mieheni ei jättänyt minua ja nelivuotispäiväämme juhlistamme ensi viikonloppuna kylpylässä. Vaikka seurustelu auttoikin minut nousuun ei se tosiaan ollut mikään portti paratiisiin. Erityisesti yksinäisyys vaivasi minua edelleen pahasti, harkitsin jopa meneväni Nyytiin, joko vain kokouksiin tai ihan ammattiauttajan pakeille. Kävin raamattupiirissäkin osittain sen vuoksi, että näkisin viikolla muitakin ihmisiä kuin itseni ja mieheni. Olin työtön, vaikka hain epätoivoisesti jotain järkevähköä työtä. Yliopistolla en tutustunut keneenkään. Tunsin itseni huonoksi ja kelpaamattomaksi.
Krooninen, ei-valittu yksinäisyys on itse asiassa jotain hyvin kammottavaa. Kun kesällä 2002 muutin soluhuoneeseeni, minulla ei pitkään aikaan ollut siellä muuta kuin pari patjaa, vuodevaatteet, lamppu ja kirjoja. Huone oli kolkko ja autio ja siellä oli kummallinen tuoksu, jota en osaa kuvailla. Myöhemmin, kun muutin pois ja olin jo vienyt kaikki tavarani uuteen asuntooni, palasin vielä vanhaan huoneeseeni varmistamaan, että kaikki on kunnossa. Kummallinen tuoksu oli haalistunut sisustaessani huoneeni kuntoon, mutta kun se taas oli tyhjä, tuoksu leijui ilmassa hyvin voimakkaana - ja kammottavana. Tuntui, kuin olisin siirtynyt ajassa taaksepäin, takaisin kesään 2002 ja koko se hurja yksinäisyys huokui ylitseni. Kaikki pelkän tuoksun voimasta.
Kaikesta huolimatta minusta on aina tuntunut kuin eläisin pumpulilinnassa. Minua kiusattiin koulussa, mutta en koskaan ole mieltänyt itseäni koulukiusatuksi. Olisin saanut masennusdiagnoosin sormia napsauttamalla, mutta en koskaan mieltänyt itseäni masentuneeksi. Nyytiinkään en lopulta mennyt, sillä ajattelin, että onhan paljon ihmisiä, jotka tarvitsevat kipeämmin apua. Olisin voinut kehittää itselleni syömishäiriön pudottaessa painoani, mutta jostain syystä en tehnyt sitäkään. Suhteeni ruokaan ei ole aivan normaali, mutta ei se syömishäiriöinenkään ole. Tai en ainakaan miellä sitä sellaiseksi.
En oikeastaan tiedä miksi. Ehkä olen halunnut ajatella olevani vahva, halunnut tulla toimeen yksin. En ole koskaan osannut pyytää apua tai kertoa murheistani silloin, kun kaipaisin lohdutusta enkä myöskään koe osaavani itse lohduttaa. Itse asiassa, minusta avunpyytäminen on melkeinpä
noloa, mutta vain omalla kohdallani. Muiden kohdalla noloa on se, että en osaa lohduttaa. Millainen ystävä se sellainen muka on?
Voin kirjoittaa tarinani tänne siksi, että olen jo selvinnyt siitä eikä se enää kosketa tai satuta minua. Viiltelin itseäni, entä sitten? Minut eristettiin koulussa tyttöjoukosta ja annettiin ymmärtää, että olin ällöttävä friikki, mutta mitäs noista. Inhoan kyllä edelleen sitä tyttöä, joka oli kaikesta tuosta päävastuussa, mutta en hänen menneiden tekojensa vuoksi vaan siksi, että hän on aidosti luonteeltaan niin vastenmielinen, että niskakarvani nousevat pystyyn.
Lukiessani Brimin blogia ulkopuolisuuden tunne on vahvimmillaan. Hänen elämänsä on ollut todella traumaattinen, mutta hän on kaivanut itsestään kyvyn puhua asioista. Minä en kykene puhumaan edes sellaisista, jotka ovat pikkujuttuja sen rinnalla, että oma isä antaa solkivyöllä selkään. Hän on avautunut elämästään blogissaan ja saanut runsaasti tukea ja kannustusta, aivan aiheellisesti. Minun avautusmisyritykseni ovat tähän mennessä tulleet bumerangeina takaisin. Vuoden 2002 joulukuussa, toisen, pahemman kohtaukseni aikana, kun ei ollut mitään muuta kanavaa purkaa ahdistustaan kuin irc, yritin avautua siellä ja sain märästä rätistä korvilleni. En vieläkään ole oikein antanut anteeksi sille ihmiselle, jolta sitä kärkevää palautetta tuli, vaikka hän kai luuli tekevänsä minulle palveluksen tai minun ansaitsevan sen terävän kritiikin. Lienen saanut kurjan itsesäälijän maineen sillä kanavalla. Itseään ei katsokaas saisi sääliä, ei valittaa ongelmistaan. Vuosia myöhemmin salakuulin erään toisen samaisella kanavalla vaikuttaneen kommentin itsestäni. Hän puhui jollekulle, joka ei minua ennestään tuntenut ja kuvasi minua itsesäälijäksi. Sen jälkeen olen visusti välttänyt valittamista sillä kanavalla. Itsesäälijä! Siinä se, älä valita, ole hiljaa.
Olen kyllä miettinyt, onko yksi syy kyvyttömyydessäni ystävystyä se, että en ”luota” toiseen kylliksi hakeakseni apua, kun sitä tarvitsen. Että en oikeastaan avaa itseäni vaan pysyn aina hiukan ulkopuolisena. Tätä tapahtuu jostain syystä ainoastaan naisten kanssa. Vaikka kiusaamiseni oli huipussaan ala-asteella ja vaikka poikien kommentit yläasteella satuttivat, kaikkein terävimmin mieleeni on piirtynyt erään Katariinan lausahdus yläasteelta. En muista sitä enää sanatarkkaan, mutta viesti oli seuraava: ”miksi sä roikut meidä (= luokan tyttöjen) perässä, ei me kaivata sua!” Sen jälkeen seuralaiseni välitunnilla oli Taru sormusten herrasta, luokkani tyttöjen seuraa kartoin tiukasti. Katariinallekaan en ole täysin antanut anteeksi.
Kyvyttömyys ystävystyä on ehkä kipein kohtani tällä hetkellä. Jos yksinäisyys olisi täysin vapaaehtoista, se ei haittaisi, mutta kun se johtuu siitä, että kykene muodostamaan ihmissuhteita, joissa toinen tarvitsisi ja kaipaisi minua ja seuraani, sitä tuntee itsensä kelpaamattomaksi ja huonoksi. Se on pahinta, ei itse yksin oleminen, sitä siedän hyvin. Ja joka kerran, kun luulen saaneeni sittenkin ystävän, saan vain nenilleni. Viime päivinä ihminen, jonka kanssa ajattelin orastavan ystävyyssuhteen olevan aluillaan, veti maton jalkojeni alta ja kolautin pääni kipeästi lattiaan. Hei, piä tunkkis, en mä sua tarvinnutkaan.
Olisi ihan kiva, jos ihmiset omasta aloitteestaan kiinnostuisivat minusta, kirjoittelisivat minulle, tulisivat juttelemaan. Olisi kiva saada tukea ja kannustusta eikä vain märkää rättiä, jos ja kun uskaltautuu julkisesti kertomaan kipupisteistään. Olisi kivaa KYETÄ kertomaan niistä julkisesti juuri silloin, kun sitä tukea ja kannustusta tarvitsee eikä piiloutua ulkokohtaisuuden verhon taakse.
Luulen, että tämä blogini on ylipäätään ollut melko ulkokohtainen. Tietysti mielipiteeni ovat henkilökohtaisia, mutta en ole kokenut useinkaan kertoneeni mitään erityisen henkilökohtaisia asioita. Olen hämmentyneenä seurannut muutamissa blogeissa tapahtuvaa ystävystymistä muiden bloggaajien kanssa. Miten ihmeessä ne tekevät sen? En voi ymmärtää. Pierarissa opintoryhmässäni oli nuori mies, joka kertoi, ettei ole juuri koskaan yksin ja että hänellä on valtavan laaja kaveripiiri. Eräs tuttava muutti Helsinkiin ja oli jo alkutalveen mennessä hankkinut huiman seurapiirin itselleen. En kerta kaikkiaan kykene ymmärtämään.
*Toim. huom. vielä eräs asia. Kirjoitin jo tuolla, että minusta avun pyytäminen tai valittaminen on jotenkin noloa. Kaikkein nolointa siinä on se, että joka kerta se tuntuu myötätunnon
kerjäämiseltä: kattokaa nyt, oon parka, kehukaa vähän. Ja tuntuu jotensakin nololta, että täytyy alentua kerjäämään saadakseen kehuja ja myötätuntoa. (Tälle ei tietenkään ole ns. varsinaisia perusteita - kukaan ei voi lohduttaa ja antaa myötätuntoa, jos ei tietä, että on joku ongelma ja minulla itselläni on krooninen kehuvamma - on hyvin vaikeaa kehua muita ihmisiä ja kertoa, että välittää, jopa läheisiä sellaisia.) Kunhan nyt siis varmistan, että tässä ei ole kyse mistään myötätunnon/kehun/lohdukkeen kerjäämisestä.
