Kun punainen käpy uskon vei
Olen opistolla nyt viidettä vuotta opiskelemassa pääaineenani uskontotiedettä humanistisessa tiedekunnassa. Aikoinaan haaveilin tutkijan urasta, professuurista, tiedepalkinnoista ja muusta kunniakkaasta, mutta mitä pidemmälle opintoni edistyvät, sen raadollisemmalta ja takapajuisemmalta yliopistoelämä näyttää. Tutkijan ura on kaikkea muuta kuin hohdokas tai kunniakas: suurin osa pysyy ikänsä laitosten avustajina, lehtoreina tai assistentteina tienaten niukan leipänsä kerjäämällä apurahoja eri instansseilta - ja apurahojen anominen merkitsee nöyryytyksen lisäksi myös jatkuvassa epävarmuuden tilassa elämistä. Ei ihme, että tutkijan ammatti on kutsumusammatti.
Vielä enemmän minua ovat kuitenkin häirinneet metodikurssimme. Olen uskollisesti tankannut ne läpi, sillä ne täytyy suorittaa valmistuakseen ja täytyyhän se gradukin jotenkin vääntää. Mitä enemmän perehdyn metodeihin, tutkimusnäkökulmiin ja "linsseihin" - meillä ei kaikkea näet saa kutsua "metodiksi" tai "työkaluksi, sillä se on rajoittavaa, meillä on linssejä, joiden läpi voidaan jotenkin tietyllä tavalla katsoa kohdetta -, sitä enemmän tunnen itseni lukiolaiseksi.
Katsokaahan, lukion äidinkielen tunneilla meidän piti kirjoittaa novellianalyyseja. Annettiin novelli ja sanottiin: analysoi. No, minä luin novellin, mutta en löytänyt siitä mitään syvärakennetta, sanomaa ulkoavaruudesta tai vastausta ihmiskunnan ikuisiin kysymyksiin. Mitään varsinaisia työkaluja analyysiin ei tietenkään annettu, joten sieltäkään ei voinut apua etsiä. Menin opettajan luokse ja kerroin, että en kykene analysoimaan tätä novellia, voisinko tehdä jotain muuta. Opettaja ilmoitti, että pakko mikä pakko, asiasta ei keskustella enempää. Minä vietin unettomia öitä yrittäessäni kehittää jotain ja kun ei muu enää auttanut, minä yksinkertaisesti vedin hatusta pitkät selostukset mukasyvällistä tekstiä - ja täydestä meni!
Sen jälkeen aloin inhota novellianalyyseja. Kyseinen kokemus herätti minut näkemään, että useimmiten analysoinnissa kyse oli puhtaasta arvailusta ja nopan heitosta. Tekstiä tulkittiin itselle sopivimmalla tavalla ja jos itseä halutti, sieltä saattoi löytää kaikkea aina avaruusolentojen "pelastakaa maapallo" -viesteistä ennustuksiin tulevasta maailmansodasta. Ei ollut mitään viitekehystä, ei mitään sääntöjä. Jos novellissa oli merkittävässä osassa paprika, yksi päätteli, että paprika edustaa vinoutunutta isäsuhdetta, toinen piti punaista paprikaa kommunismin vertauskuvana ja epäili novellin kertovan riipaisevasti kommunismin tuhosta kun taas kolmas näki paprikassa symbolin ihmisen ikuisesta elämästä, jonka tämä saavuttaisi syömällä paprikaa.
Metodikurssilla tehtävänämme oli kirjoittaa essee, jossa aluksi esittelisimme valitsemamme metodin ja sitten "analysoisimme" valitsemaamme aineistoa kyseisen metodin avulla. Minä valitsin diskurssianalyysin, sillä se kuulosti mielenkiintoiselta ja käyttökelpoiselta. Asiaan vaikutti se, että diskurssianalyysista kertonut luennoitsija oli analysoinut saatananpalvontaan liittyviä lehtileikkeitä diskurssianalyysilla.
Ensimmäinen vaihe esseessä on perehtyä kirjallisuuteen. Näin ollen kipitin kirjastoon, lainasin pinon kirjoja diskurssianalyysista ja aloin perehtyä - ja mitä enemmän perehdyin, sen vähemmän ymmärsin. Yritin ennen kaikkea etsiä keinoa tunnistaa ympäröivät diskurssit, jotta olisin voinut analysoida niitä. Kirjat esittelivät kyllä runsaasti erilaisia diskursseja, kertoivat niiden vaikutuksesta ja analysoinnista, mutta yksikään ei kertonut, millä tavalla tutkijat olivat päätyneet juuri kyseisten diskurssien olemassaoloon - kuinka he olivat tunnistaneet ja löytäneet ne. Ei sanaakaan. Diskurssianalyysin historian esittelystä pompattiin suoraan esittelemään diskursseja. Mistä ne diskurssit tunnistaisi, siitä kirjat vaikenivat täysin. Siinä minä sitten olin mielenkiintoisen aineistoni (lehtileikkeitä kotiäidit vs uraäidit -teemasta) kanssa ihmettelemässä, että kuinka tunnistaisin aineistoni diskurssit. Eikä aikakaan kun näyttämölle astui punainen käpy.
Punaisen kävyn historia on seuraava: joskus lukion äidinkielen tunneilla opettajamme kertoi eräästä runoilijasta, jonka yhdessä runossa mainittiin "punainen käpy". Innokkaat analysoijat repivät tietysti mitä kosmisempia tulkintoja tästä punaisesta kävystä. Kun kyseinen runoilija sattui kerran luokkaan kertomaan jostain, häneltä kysyttiin, että mitä se punainen käpy oikeastaan tarkoitti. Hämmentynyt runoilija sanoi, että ei mitään, se on vain punainen käpy. Vain punainen käpy.
Siinä tuskaillessani diskurssianalyysin kanssa punainen käpy saastutti mieleni: mitä muuta diskurssianalyysi oikeastaan oli kuin punaisen kävyn selittämistä oman mielikuvituksen avulla. Mitä muuta mikään metodi oli? Retorinen analyysi, narratiivinen kerronta, kognitiotiede, semiotiikka... Mitä muuta kuin hatusta vedettyjä, oman mielikuvituksen höystämiä satuja?! Miksi punainen käpy ei voi olla vain punainen käpy? Tai miksi ei joku voi kertoa, kuinka sitä tutkimusta tehdään sen sijaan, että opiskelija jätettäisiin siihen uskoon, että koko tutkimus onkin pelkkää sadunkerrontaa? Älkää ymmärtäkö väärin, osaan minä satuja kertoa, mutta en kuvitellut, että joutuisin kertomaan niitä metodikurssini esseessä!
Punainen käpy voitti enkä suorittanut metodikurssiani. Nyt en tiedä, mitä teen graduni kanssa, jos punainen käpy hyökkää jälleen kimppuuni. On ihmisiä, joille analyysien sepittäminen ei olisi mikään ongelma, mutta minulle se on. Minusta tuntuu kuin minua olisi huijattu, aivan kuten muinoin lukiossa, kun täytyi novelleja analysoida. Minun piti tehdä vakavaa tutkimusta, paljastaa jotain todellisuudesta, mutta päädyinkin kirjoittamaan satuja! Samalla vaivalla olisin voinut mennä Oriveden luovan kirjoittamisen opistoon!
Mutta pakko se gradu on tehdä, jos mielii valmistua. Valmistaudun siis kertomaan kaikkien aikojen parhaimman sadun uskonnosta, venäjästä ja EU:sta. Eläköön diskurssianalyysi.
Vielä enemmän minua ovat kuitenkin häirinneet metodikurssimme. Olen uskollisesti tankannut ne läpi, sillä ne täytyy suorittaa valmistuakseen ja täytyyhän se gradukin jotenkin vääntää. Mitä enemmän perehdyn metodeihin, tutkimusnäkökulmiin ja "linsseihin" - meillä ei kaikkea näet saa kutsua "metodiksi" tai "työkaluksi, sillä se on rajoittavaa, meillä on linssejä, joiden läpi voidaan jotenkin tietyllä tavalla katsoa kohdetta -, sitä enemmän tunnen itseni lukiolaiseksi.
Katsokaahan, lukion äidinkielen tunneilla meidän piti kirjoittaa novellianalyyseja. Annettiin novelli ja sanottiin: analysoi. No, minä luin novellin, mutta en löytänyt siitä mitään syvärakennetta, sanomaa ulkoavaruudesta tai vastausta ihmiskunnan ikuisiin kysymyksiin. Mitään varsinaisia työkaluja analyysiin ei tietenkään annettu, joten sieltäkään ei voinut apua etsiä. Menin opettajan luokse ja kerroin, että en kykene analysoimaan tätä novellia, voisinko tehdä jotain muuta. Opettaja ilmoitti, että pakko mikä pakko, asiasta ei keskustella enempää. Minä vietin unettomia öitä yrittäessäni kehittää jotain ja kun ei muu enää auttanut, minä yksinkertaisesti vedin hatusta pitkät selostukset mukasyvällistä tekstiä - ja täydestä meni!
Sen jälkeen aloin inhota novellianalyyseja. Kyseinen kokemus herätti minut näkemään, että useimmiten analysoinnissa kyse oli puhtaasta arvailusta ja nopan heitosta. Tekstiä tulkittiin itselle sopivimmalla tavalla ja jos itseä halutti, sieltä saattoi löytää kaikkea aina avaruusolentojen "pelastakaa maapallo" -viesteistä ennustuksiin tulevasta maailmansodasta. Ei ollut mitään viitekehystä, ei mitään sääntöjä. Jos novellissa oli merkittävässä osassa paprika, yksi päätteli, että paprika edustaa vinoutunutta isäsuhdetta, toinen piti punaista paprikaa kommunismin vertauskuvana ja epäili novellin kertovan riipaisevasti kommunismin tuhosta kun taas kolmas näki paprikassa symbolin ihmisen ikuisesta elämästä, jonka tämä saavuttaisi syömällä paprikaa.
Metodikurssilla tehtävänämme oli kirjoittaa essee, jossa aluksi esittelisimme valitsemamme metodin ja sitten "analysoisimme" valitsemaamme aineistoa kyseisen metodin avulla. Minä valitsin diskurssianalyysin, sillä se kuulosti mielenkiintoiselta ja käyttökelpoiselta. Asiaan vaikutti se, että diskurssianalyysista kertonut luennoitsija oli analysoinut saatananpalvontaan liittyviä lehtileikkeitä diskurssianalyysilla.
Ensimmäinen vaihe esseessä on perehtyä kirjallisuuteen. Näin ollen kipitin kirjastoon, lainasin pinon kirjoja diskurssianalyysista ja aloin perehtyä - ja mitä enemmän perehdyin, sen vähemmän ymmärsin. Yritin ennen kaikkea etsiä keinoa tunnistaa ympäröivät diskurssit, jotta olisin voinut analysoida niitä. Kirjat esittelivät kyllä runsaasti erilaisia diskursseja, kertoivat niiden vaikutuksesta ja analysoinnista, mutta yksikään ei kertonut, millä tavalla tutkijat olivat päätyneet juuri kyseisten diskurssien olemassaoloon - kuinka he olivat tunnistaneet ja löytäneet ne. Ei sanaakaan. Diskurssianalyysin historian esittelystä pompattiin suoraan esittelemään diskursseja. Mistä ne diskurssit tunnistaisi, siitä kirjat vaikenivat täysin. Siinä minä sitten olin mielenkiintoisen aineistoni (lehtileikkeitä kotiäidit vs uraäidit -teemasta) kanssa ihmettelemässä, että kuinka tunnistaisin aineistoni diskurssit. Eikä aikakaan kun näyttämölle astui punainen käpy.
Punaisen kävyn historia on seuraava: joskus lukion äidinkielen tunneilla opettajamme kertoi eräästä runoilijasta, jonka yhdessä runossa mainittiin "punainen käpy". Innokkaat analysoijat repivät tietysti mitä kosmisempia tulkintoja tästä punaisesta kävystä. Kun kyseinen runoilija sattui kerran luokkaan kertomaan jostain, häneltä kysyttiin, että mitä se punainen käpy oikeastaan tarkoitti. Hämmentynyt runoilija sanoi, että ei mitään, se on vain punainen käpy. Vain punainen käpy.
Siinä tuskaillessani diskurssianalyysin kanssa punainen käpy saastutti mieleni: mitä muuta diskurssianalyysi oikeastaan oli kuin punaisen kävyn selittämistä oman mielikuvituksen avulla. Mitä muuta mikään metodi oli? Retorinen analyysi, narratiivinen kerronta, kognitiotiede, semiotiikka... Mitä muuta kuin hatusta vedettyjä, oman mielikuvituksen höystämiä satuja?! Miksi punainen käpy ei voi olla vain punainen käpy? Tai miksi ei joku voi kertoa, kuinka sitä tutkimusta tehdään sen sijaan, että opiskelija jätettäisiin siihen uskoon, että koko tutkimus onkin pelkkää sadunkerrontaa? Älkää ymmärtäkö väärin, osaan minä satuja kertoa, mutta en kuvitellut, että joutuisin kertomaan niitä metodikurssini esseessä!
Punainen käpy voitti enkä suorittanut metodikurssiani. Nyt en tiedä, mitä teen graduni kanssa, jos punainen käpy hyökkää jälleen kimppuuni. On ihmisiä, joille analyysien sepittäminen ei olisi mikään ongelma, mutta minulle se on. Minusta tuntuu kuin minua olisi huijattu, aivan kuten muinoin lukiossa, kun täytyi novelleja analysoida. Minun piti tehdä vakavaa tutkimusta, paljastaa jotain todellisuudesta, mutta päädyinkin kirjoittamaan satuja! Samalla vaivalla olisin voinut mennä Oriveden luovan kirjoittamisen opistoon!
Mutta pakko se gradu on tehdä, jos mielii valmistua. Valmistaudun siis kertomaan kaikkien aikojen parhaimman sadun uskonnosta, venäjästä ja EU:sta. Eläköön diskurssianalyysi.

