Kun punainen käpy uskon vei

Olen opistolla nyt viidettä vuotta opiskelemassa pääaineenani uskontotiedettä humanistisessa tiedekunnassa. Aikoinaan haaveilin tutkijan urasta, professuurista, tiedepalkinnoista ja muusta kunniakkaasta, mutta mitä pidemmälle opintoni edistyvät, sen raadollisemmalta ja takapajuisemmalta yliopistoelämä näyttää. Tutkijan ura on kaikkea muuta kuin hohdokas tai kunniakas: suurin osa pysyy ikänsä laitosten avustajina, lehtoreina tai assistentteina tienaten niukan leipänsä kerjäämällä apurahoja eri instansseilta - ja apurahojen anominen merkitsee nöyryytyksen lisäksi myös jatkuvassa epävarmuuden tilassa elämistä. Ei ihme, että tutkijan ammatti on kutsumusammatti.

Vielä enemmän minua ovat kuitenkin häirinneet metodikurssimme. Olen uskollisesti tankannut ne läpi, sillä ne täytyy suorittaa valmistuakseen ja täytyyhän se gradukin jotenkin vääntää. Mitä enemmän perehdyn metodeihin, tutkimusnäkökulmiin ja "linsseihin" - meillä ei kaikkea näet saa kutsua "metodiksi" tai "työkaluksi, sillä se on rajoittavaa, meillä on linssejä, joiden läpi voidaan jotenkin tietyllä tavalla katsoa kohdetta -, sitä enemmän tunnen itseni lukiolaiseksi.

Katsokaahan, lukion äidinkielen tunneilla meidän piti kirjoittaa novellianalyyseja. Annettiin novelli ja sanottiin: analysoi. No, minä luin novellin, mutta en löytänyt siitä mitään syvärakennetta, sanomaa ulkoavaruudesta tai vastausta ihmiskunnan ikuisiin kysymyksiin. Mitään varsinaisia työkaluja analyysiin ei tietenkään annettu, joten sieltäkään ei voinut apua etsiä. Menin opettajan luokse ja kerroin, että en kykene analysoimaan tätä novellia, voisinko tehdä jotain muuta. Opettaja ilmoitti, että pakko mikä pakko, asiasta ei keskustella enempää. Minä vietin unettomia öitä yrittäessäni kehittää jotain ja kun ei muu enää auttanut, minä yksinkertaisesti vedin hatusta pitkät selostukset mukasyvällistä tekstiä - ja täydestä meni!

Sen jälkeen aloin inhota novellianalyyseja. Kyseinen kokemus herätti minut näkemään, että useimmiten analysoinnissa kyse oli puhtaasta arvailusta ja nopan heitosta. Tekstiä tulkittiin itselle sopivimmalla tavalla ja jos itseä halutti, sieltä saattoi löytää kaikkea aina avaruusolentojen "pelastakaa maapallo" -viesteistä ennustuksiin tulevasta maailmansodasta. Ei ollut mitään viitekehystä, ei mitään sääntöjä. Jos novellissa oli merkittävässä osassa paprika, yksi päätteli, että paprika edustaa vinoutunutta isäsuhdetta, toinen piti punaista paprikaa kommunismin vertauskuvana ja epäili novellin kertovan riipaisevasti kommunismin tuhosta kun taas kolmas näki paprikassa symbolin ihmisen ikuisesta elämästä, jonka tämä saavuttaisi syömällä paprikaa.

Metodikurssilla tehtävänämme oli kirjoittaa essee, jossa aluksi esittelisimme valitsemamme metodin ja sitten "analysoisimme" valitsemaamme aineistoa kyseisen metodin avulla. Minä valitsin diskurssianalyysin, sillä se kuulosti mielenkiintoiselta ja käyttökelpoiselta. Asiaan vaikutti se, että diskurssianalyysista kertonut luennoitsija oli analysoinut saatananpalvontaan liittyviä lehtileikkeitä diskurssianalyysilla.

Ensimmäinen vaihe esseessä on perehtyä kirjallisuuteen. Näin ollen kipitin kirjastoon, lainasin pinon kirjoja diskurssianalyysista ja aloin perehtyä - ja mitä enemmän perehdyin, sen vähemmän ymmärsin. Yritin ennen kaikkea etsiä keinoa tunnistaa ympäröivät diskurssit, jotta olisin voinut analysoida niitä. Kirjat esittelivät kyllä runsaasti erilaisia diskursseja, kertoivat niiden vaikutuksesta ja analysoinnista, mutta yksikään ei kertonut, millä tavalla tutkijat olivat päätyneet juuri kyseisten diskurssien olemassaoloon - kuinka he olivat tunnistaneet ja löytäneet ne. Ei sanaakaan. Diskurssianalyysin historian esittelystä pompattiin suoraan esittelemään diskursseja. Mistä ne diskurssit tunnistaisi, siitä kirjat vaikenivat täysin. Siinä minä sitten olin mielenkiintoisen aineistoni (lehtileikkeitä kotiäidit vs uraäidit -teemasta) kanssa ihmettelemässä, että kuinka tunnistaisin aineistoni diskurssit. Eikä aikakaan kun näyttämölle astui punainen käpy.

Punaisen kävyn historia on seuraava: joskus lukion äidinkielen tunneilla opettajamme kertoi eräästä runoilijasta, jonka yhdessä runossa mainittiin "punainen käpy". Innokkaat analysoijat repivät tietysti mitä kosmisempia tulkintoja tästä punaisesta kävystä. Kun kyseinen runoilija sattui kerran luokkaan kertomaan jostain, häneltä kysyttiin, että mitä se punainen käpy oikeastaan tarkoitti. Hämmentynyt runoilija sanoi, että ei mitään, se on vain punainen käpy. Vain punainen käpy.

Siinä tuskaillessani diskurssianalyysin kanssa punainen käpy saastutti mieleni: mitä muuta diskurssianalyysi oikeastaan oli kuin punaisen kävyn selittämistä oman mielikuvituksen avulla. Mitä muuta mikään metodi oli? Retorinen analyysi, narratiivinen kerronta, kognitiotiede, semiotiikka... Mitä muuta kuin hatusta vedettyjä, oman mielikuvituksen höystämiä satuja?! Miksi punainen käpy ei voi olla vain punainen käpy? Tai miksi ei joku voi kertoa, kuinka sitä tutkimusta tehdään sen sijaan, että opiskelija jätettäisiin siihen uskoon, että koko tutkimus onkin pelkkää sadunkerrontaa? Älkää ymmärtäkö väärin, osaan minä satuja kertoa, mutta en kuvitellut, että joutuisin kertomaan niitä metodikurssini esseessä!

Punainen käpy voitti enkä suorittanut metodikurssiani. Nyt en tiedä, mitä teen graduni kanssa, jos punainen käpy hyökkää jälleen kimppuuni. On ihmisiä, joille analyysien sepittäminen ei olisi mikään ongelma, mutta minulle se on. Minusta tuntuu kuin minua olisi huijattu, aivan kuten muinoin lukiossa, kun täytyi novelleja analysoida. Minun piti tehdä vakavaa tutkimusta, paljastaa jotain todellisuudesta, mutta päädyinkin kirjoittamaan satuja! Samalla vaivalla olisin voinut mennä Oriveden luovan kirjoittamisen opistoon!

Mutta pakko se gradu on tehdä, jos mielii valmistua. Valmistaudun siis kertomaan kaikkien aikojen parhaimman sadun uskonnosta, venäjästä ja EU:sta. Eläköön diskurssianalyysi.

III maailmansota käydään vanhempien välillä

Erään tuttavani kautta eksyin eroperhe.nettiin ja tähän keskusteluun, jossa epätoivoiselta kuulostava äiti kysyy neuvoja tilanteeseensa: hänellä on miehensä kanssa kaksi lasta ja kolmas tulossa, mutta mies joutuu elättämään joskus aiemmin hänelle syntynyttä lasta. Tilanne on kuitenkin huonontunut radikaalista, kun mies on sairastunut ja perheessä on jo useita lapsia. Tulot eivät kerta kaikkiaan riitä, joten perhe yrittää hakea muutosta elatusapupäätökseen, mutta se on kovin vaikeaa. Elatusapu on 118e, mikä on epävirallinen minimi - se on suurin summa, jonka kunta maksaa elatustukea, jos etävanhempi ei sitä syystä tai toisesta maksa.

Periaatteellista ongelmaa ei siis ole, kunta voisi maksaa kyseisen 118e, perheelle jäisi hiukan rahaa omiin lapsiin eikä ensimmäinen lapsi menettäisi mitään - hänelle se lienee yksi ja sama, keneltä se 118e tulee. Käytännössä ongelma on kuitenkin se, että miehen ex asuu lapsen kanssa eri kunnassa, joka on ilmeisesti vähävarainen kunta. Perheen asuinkunta on katsonut miehen elatuskyvyn laskeneen merkittävästi, mutta lapsen asuinkunta ei sitä halua tehdä, sillä se ei halua joutua maksumieheksi. Pattitilanne siis.

Luettuani koko keskustelun loppuun olin lähes järkyttynyt. Vaikeassa tilanteessa oleva ihminen tulee kysymään apua, olkoonkin nettipalstalta, ja mikä on tulos: häntä mätkitään oikealta ja vasemmalta, armotta! Pikku-Annua syytetään muun muassa siitä, että olisi pitänyt osata varautua tulevaisuuteen eikä tukeutua yhteiskuntaan – ei saa odottaa, että yhteiskunta pelastaa elatustuen muodossa. Miksi ihmeessä koko elatustuki sitten on olemassa, jos yksilöiden tulisi vastata kaikista valinnoistaan vaikeimman mukaan?! Poistetaan koko tuki!

Vasarointi jatkuu asettamalla kyseenalaiseksi etävanhemman oikeus lisääntyä! Jos etävanhempi ei ole rikas kuin kroisos, hänellä ei tule oleman oikeutta hankkia lisää lapsia, koska näiden lasten elätys olisi pois ensimmäiseltä lapselta. Ensimmäisen lapsen elari on Pyhä ja Rikkumaton eikä sitä saa vaarantaa yhtään millään. Nimimerkki Paukku vertaa jopa uusia lapsia kesämökkiin (!!) vedotessaan siihen, että ei ensimmäisen lapsen elaria voi jättää maksamatta vain, koska tulee lisäkuluja omien valintojen seurauksena.

Ilmeisesti uusilla lapsilla ei ole mitään oikeuksia. Uusia lapsia ei voi edes myydä, kuten kesämökin voi, jotta saisi rahaa talouteen, mutta eihän se näitä hyökkääjiä hetkauta. Uusia lapsia ei hankita, piste ja jos ne hankitaan, ensimmäisen lapsen elariin ei silti kosketa.

Paukku sanoo sen suoraan: Ei minusta yhtenevät missään nimessä. Jos esim. minä päätän hankkia uusia lapsia, niin mielestäni on kohtuullista että lasken silloin vain oman perheeni laskennallista elintasoa.

!!! Kyllähän tavallisessa perheessäkin, aina, kun tulee lapsia, vanhempien lasten elintaso ”huononee” eikä kukaan kilju silloin, että heidän viikkorahojensa yms. tulisi olla yhtä suuret kuin ennenkin. Mutta kun kyseessä onkin etälapsi, hänen tuloihinsa lapset eivät saa vaikuttaa ja ennen kaikkea miehen on maksettava se elari, koska hänen on kannettava vastuu lapsestaan ja se vastuu on xittu kannettava, vaikka mies menisi konkurssiin sen vuoksi ja hänen uudet lapset näkisivät nälkää.

Kun PA sitten menee möläyttämään, että hänen miehensä ei edes halunnut lisääntyä exän kanssa, vaan ex jopa huijasi, homma räjähtää käsiin. Mies on kamala ihminen – kuinka oma lapsi voi olla vain ”exän lapsi”, kuinka se ei kanna vastuutaan, mitämitä, raiskasiko exä sen, mitäs meni kortsu rikki, dorka, surullista, kun mies uskoo tulleensa huijatuksi (onhan mahdotonta, että häntä todella huijattiin. Ja PA ei tietenkään ole sen parempi, kehtaakin solvata miehen exää tuolla lailla netissä! Exähän vaan haluaa lapsensa parasta ja mieshän se tässä muutenkin tarinan suurin roisto on! Yhtäkkiä näillä palstalaisilla on niin paljon tietoa tilanteesta, että heillä on varaa surutta syyttää PA:ta ja miestä ja julistaa exä viattomaksi osapuoleksi.

Ei voi ymmärtää. Ei siis todellakaan VOI YMMÄRTÄÄ ihmisten sairaalloista intoa lyödä vielä lyötyä. En loppujen lopuksi ole hämmästynyt, ihminen on peto eikä länsimaailmassa sitä tällaiselle pullamössöihmiselle todista mikään paremmin kuin keskustelupalstoilla surffaaminen. Ei näiltä hakkureilta varmaankaan empatiaa puutu, mutta empatiakyky loppuu heti siihen omaan lähipiiriin. Kun mennään koneelle naputtamaan tekstiä, ei hetkeäkään ajatella, että siellä ruudun takana kököttää ihan ihkaoikea, elävä ihminen, jolla on tunteet ja joka on niin vaikeassa tilanteessa, että tyly ja loukkaava teksti voi saada hänet itkemään – ai niin, mutta se on ihmisen omaa syytä, jos hän loukkaantuu vain, kun muut kertovat hänelle vähän tosiasioita! No ei jumalauta ole, jos ne ”tosiasiat kerrotaan” kuten tuolla palstalla! Kuinka joku voi olla niin tunnevammainen, ettei hetkeäkään ajattele, että kirjoituksen lukee jo valmiiksi sortumisen partaalla oleva ihminen eikä mikään kone, jota voi kouluttaa hakkaamalla päähän ”Pyhällä elarilla”?! Aivan varmasti, jos noiden hakkureiden pitäisi sanoa samat asiat PA:lle päin kasvoja, pupu menisi nopeasti pöksyyn ja hiljaisuus vallitsisi, mutta netissä kyllä kelpaa aukoa päätään. Kun toisen tuskaa ei näe, sehän ei ole olemassakaan.

Aina löytyy ihmisiä, joilla on pullat niin hyvin uunissa, että on varaa lyödä lyötyä vielä kerran, vaikka vain varmuuden vuoksi. Kun oma elämä ei ole kriisissä, ei voida eikä varsinkaan haluta ymmärtää toisen vaikeuksia. Kun itse on selvinnyt ilman vaikeuksia tai niistä menestyksekkäästi taistellut itsensä irti, on muilta vain tyhmyyttä, laiskuutta ja kerta kaikkiaan huonoa ihmisyyttä olla vaikeassa tilanteessa. Ei sellainen ihminen ansaitsekaan empatiaa tai myötätuntoa vaan piiskaa ja keppiä. Jos piiska ja keppi aiheuttavat pahaa oloa ja itkua, oma syy, mitäs kehtasit avata suusi ja kertoa vaikeuksistasi. Lyödään vielä lisää, kun se on niin kivaa!

Minä kannatan sinänsä elatusapua – kun mies harrastaa seksiä, hänen tulee ottaa vastuu seurauksista, vaikka ei lasta haluaisi. Mutta ei se elari nyt niin pyhä ole, että sen tulisi hallita Korkeimpana Jumalana miehen loppuelämää! Jos miehellä ei ole varaa maksaa elatusapua, sitten hänen ei hemmetti vie sitä tarvitse maksaa eikä se ole merkki minkään valtakunnan vastuuttomuudesta. Jos mies haluaa lapsia uuden vaimon kanssa, hänellä on siihen oikeus, vaikka se merkitsisi hänen maksamansa elatusavun pienenemistä tai lakkaamista kokonaan eikä se ole merkki mistään vastuuttomuudesta. Elari ei ole pyhä ja se lasketaan tasantarkkaan etävanhemman ELATUSKYVYN mukaan eikä uusi lapsi ole mikään kesämökki, jonka etävanhempi nautinnokseen hankkii ja voi myydä pattitilanteessa eteenpäin vaan elävä olento, jolla on oikeus ruokaan, kattoon pään päällä ja säälliseen elatukseen siinä missä ensimmäisellä lapsellakin. Ja onpa vielä se paljon kaivattu, tuleva veronmaksajakin Suomelle.

Ja se lähivanhemman ajama Pyhä Lapsenetu – anteeksi, sain naurukohtauksen – ei ole yleensä mitään muuta kuin pikkumaista kostonhimoa ja halua hallita etävanhemman elämää vielä senkin jälkeen, kun ero on tullut ja eritoten, jos etävanhempi uskaltautuu pois lähivanhemman valtapiiristä hankkimalla uuden perheen. ”Lasten oikeudet”, niin hienolta kuin sana kuulostaakin, oikeuttavat vanhempien välisessä sodassa kaiken sonnan, lian ja mädän, mikä vain poteroiden pohjalta voidaan kaivaa. Vanhemmuus ei tee ihmisestä yhtäkkiä pyhimystä, joka olisi vapaa kaunoistaan ja oman edun tavoittelusta, päin vastoin, se antaa ihmisille aseista parhaimman ja haavoittavimman: lapsen. Lapsen edulla lyödään toista ja oikeutetaan ja ajetaan omia etuja, jopa lapsen tunteiden kustannuksella. Kun vanhemmilla on kiire mustamaalata ja kiduttaa toisiaan, ainoa oikea kärsijä tilanteessa on lapsi. Mutta mitäs lapsen tuskasta, kunhan vain vanhempi saa sen, minkä haluaakin. Pyhä Äitiys karisee äkkiä harteilta, kun ero astuu voimaan ja alkaa sota lähivanhemmuudesta ja elatusavusta.

Minä pysyn kyllä vastaisuudessa kirotun kaukana moiselta Sadistipalstalta. Ei minulle ole mikään uutinen, että monet naiset, äidit mukaan lukien, ovat valtakunnan luokan kusipäitä, mutta en minä halua sitä toisten kurmottamista ja pilkkanaurua aitiopaikalta katsoa. Ilmeisesti eivät saaneet lapsena hakata kyllikseen muita hiekkalaatikoilla lapioilla päähän, joten nyt täytyy jatkaa muiden kiusaamista netissä.

Onko mies kissa?

Verkkouutiset kertovat Australian korkea-arvoisimman islamilaisen uskonoppineen vihjaanneen jokseenkin hyvin suoraan, että raiskaukset ovat naisten syytä. Herran mielestä meikattu, paljastavasti puettu nainen ja paljas liha ovat verrattavissa olevia asioita: paljas liha houkuttaa kissaa ja onko se sitten kissan syy?

Tyhmempi kysyy: eikö miehillä ole sen enempää itsehillintää kuin kissalla?

Toinen yhtä valaiseva kommentti oli, että Imaami Taj Aldin al-Hilalin näkemyksen mukaan koko ongelmaa ei olisi, jos naiset pysyisivät kotona huoneissaan hijabeissaan (tietyn tyylinen muslimihuntu).

Tyhmempi kysyy taas: onko imaami ihan vakavissaan sitä mieltä, että esim. Saudi-Arabiassa, joka on hijabien, omien huoneiden ja naisten niissä pysymisen luvattu maa, ei tapahdu raiskauksia? Ja jos imaami myöntää, että hijab ja oma huonekaan eivät niitä estä, MIKÄHÄN siihen auttaisi? Jos vain lakkaisimme olemasta, kun olemme miesten elämää niin pahasti houkuttava ja kierouttava entiteetti?

Omalaatuinen demokratia - Venäjä

Siitä on nyt muutama päivä - kenties yli viikko - kun pääministerimme Matti Vanhanen kertoi näkemyksensä Venäjän tilanteesta Helsingin Sanomissa. Ystävämme Putin olisi ollut mielissään, mikäli olisi sattunut (ja osannut) Hesaria lukemaan. Voihan toki olla, että joku Kremlistä sitä hänelle siteerasikin kuvatakseen, kuinka suomalaiset Venäjään suhtautuvat. Itse asiassa, se taisi ollakin Putin, jolta Vanhanen sai idean lausuntoonsa...

"Venäjällä on omanlaisensa demokratia", sanoi Matti Vanhanen. Hölmömpi jää tietysti miettikään, että kuinka monenlaisia niitä demokratioita voikaan olla. Vielä hölmömpi odottaa sitä aikaa, kun ystävämme George Bush Jr. (myös tunnettu USA:n presidenttinä) kertoo täysin vakavissaan, että "meillä on omanlaisemme kuulustelumetodi.". Se hölmömpi muistelee aikaa, jolloin "omanlaista kuulustelumetodia" kutsuttiin kidutukseksi ja keskitettyä valtaa, jossa pieni eliitti hallitsee, oligarkiaksi. Näin ne asiat muuttuvat ja poliittinen korrektius valloittaa maailmaa.

Enpä olisi uskonut näkeväni päivää, jona joudun vetäisemään tukeni poliittiselta korrektiudelta.

Alamaailma soi - ja se soi ja se soi...

Panu kirjoitti blogissaan siitä, kuinka populäärikulttuuri tekee nuorisosta rikollista roskasakkia. Siksi moinen roska tulisi nuorilta kieltää. Panua paremmaksi laittoi kuitenkin nimimerkki Mozart läväytyksen kommenteissa. Protesti oli niin hekumallisen herkullinen, että lainaan sitä tässä:

On parempi, etteivät jo häiriintyneet lapset kuuntele räppiä ja heviä. hiphop- ja hevarivaatteet tulisi kieltää myös, ainakin kouluissa. Häiriintyneet lapset eivät tarvitse häiriintynyttä populaarikulttuuria lisäongelmia aiheuttamaan.
Se, etteivät jotkut pidä räppiä ja heviä häiriintyneenä, on sekin jo mielestäni ongelma. Sellainen puolustelu kuulostaa enemmänkin siltä, että on oma lehmä ojassa; puolustelijalla ehkä jopa itselläänkin pitkä nahkatakki, mustaksi värjätyt hiukset, tatuointeja ja nenärengas, tai kenties tyttärellä, jota ei ole kasvatettu kunnolla, vaan on annettu eristäytyä huoneeseensa aggressiivisen metelin ja synkkien julisteiden keskelle ja Internetin valvomattomaan maailmaan?

Aivan loistava teksti!

"Kuuntelin Nightwishia - tapoin naapurini!"

Kuka nyt on kukkahattutäti? Kukakuka?? Kyllä ne netin tyypit tiesivät, mistä puhuivat!

Ja tämän kunniaksi: Emperor - The Wanderer. (Anteeksi, mulla ei ole muuta bläkkiä. Polttakaa kirkot! Tappakaa bändikaverinne! Pukeutukaa mustiin, hankkikaa läväri ja H-E-I-L-U-T-T-A-K-A-A sitä tukkaa!)

\,,/ \,,/ \,,/ \,,/