Kukkahatusta rautakypärään

Nyt karvainen neitsyt ärähtää. Helsingin Sanomat (29.4. la) kertoo, että Ruotsin suurin muslimijärjestö, noin 70 000 muslimia edustava Muslimiliitto on lähettänyt Ruotsin puolueille kirjeen, jossa se käytännössä ehdottaa erillislakia muslimeille - ei kaiken kattavaa, tietenkään, mutta esimerkiksi avioeroa ei voitaisi hankkia ilman imaamin suostumusta, tyttöjen ja poikien ei tarvitsisi osallistua samaan uimaopetukseen ja niin edelleen. Toisin sanoen, "erillislaki" koskisi pitkälti juuri perheasioita ja miesten ja naisten välisiä suhteita niin, että sukupuolet asetettaisiin eri arvoiseen asemaan - kirjeessä jopa luki joitain periaatteita, jotka muslimiliitto (ilmeisesti?) haluaisi kirjattavaksi lakiin: "mies on perheen pää ja toimii luonnostaan rationaalisemmin kuin nainen."

Minä Puolustan muslimeita silloin, kun katson, että heitä kohdellaan väärin ja se ansaitsevat tukea. Mutta tämä ei totta vie ole sellainen asia. Me olemme täällä lännessä taistelleet pari vuosisataa saadaksemme aikaan edes jonkinlaisen yhdenmukaisen kohtelun ihmisille, jonkinlaisen tasa-arvon ja sitten tulee jäppejä etelästä, jotka päättävät romuttaa koko systeemin. Ei käy. Ei mitään erillislakeja. Kanada kieltäytyi siitä, samoin Ruotsi, mikä oli oikein, mutta pelottavinta on se, että erillislakeja ylipäätään vaaditaan. Muslimeille täytyisi ilmeisesti järjestää jonkinlaista maahanmuuttokoulutusta, että kun te nyt tulette tänne ja teidät otetaan, niin maassa maan tavalla. Täällä mies EI omista lapsiaan ja vaimoaan, täällä on sama laki kaikille, täällä mies EI ole naista ylempi lain edessä koskaan, ikinä. Eikä tänne tule mitään eri lakeja. Niitä ei ole kristityille fundamentalisteille (joilla ei välttämättä olisi mitään erillislakia vastaan, vaikka eivät olekaan sitä vaatimassa) eikä siis kenellekään muulle.

Maahanmuutto on tosi asia ja minä olen valmis tulemaan jossain määrin vastaan. Minä kunnioitan toisten uskontoja ja vakaumuksia enkä kannata kenenkään turhaa loukkaamista enkä provosointia. Mutta jossain pisteessä tulee minullakin raja vastaan ja erillislaki on ehdottomasti sellainen piste. Ei, ei ja vielä kerran ehdottomasti ei.

V niin kuin Vendetta

Olen ollut vaiti, mutta syykin on hyva: mieheni oli taalla kaymassa ja minun piti viihdyttaa hanta. Nyt han on taas Suomessa ja joudun tayttamaan aikatauluni Tshehovilla ja netilla, koska meilla on koulusta paasiaisloma. Taalla ei oikeasti ole paasiaislomaa yliopistotasolla, mutta meilla suomalaisilla jostain syysta on.

Ennen kuin piipahdan ensi viikolla Suomessa, aion keskittya elokuviin (juujuu, kylla ne on dubattu, mutta hyvin). Jaakausi 2 ja V niin kuin Verikosto, tulevaa ohjelmistoa ovat Tristan ja Isolde, UltraViolet ja Bloodrayne, mikali se ehtii tanne ennen Suomen vierailuani. Elokuvat tulevat Venajalle kummallisen myohaan, Vendettan (V niin kuin Verikosto on vahan hupsu nimi) ensi-ilta oli 20.4. Se lienee pyorinyt Suomessakin jo jonkin aikaa. Elokuva tosiaan perustuu sarjakuvaan, ja ehdin jo haeskella kyseista opusta Pietarin kirjakaupoista. Turha toivo, ette uskoisi silmianne, jos nakisitte naiden kauppojen sarjakuvavalikoiman! Terminator, Star Wars ja kasa venalaisia lasten sarjakuvia. Ei edes Asterixia! Ave Maria sentaan.

Siren kirjoitti jo Vendettan poliittisesta osuudesta, joten en aio jauhaa siita sen enempaa. Orwellin 1984 tuli tietysti elokuvan aikana mieleen, viimeistaan siina vaiheessa, kun Gordon nayttaa Evielle salaisen huoneensa, jossa on muun muassa Koraani.

Poliittinen teema on elokuvassa itsestaanselva, mutta minua kiinnosti enemman sen kostoteema. V on anarkisti ja toimii paremman tulevan puolesta, mutta toisaalta, han taistelee nykyhallintoa vastaan puhtaasti itsekkaista syista: nykyhallitus on vastuussa niista hirveyksista, joita han sai kokea, se on "luonut" hanet, kuten han sanoo. V:n nakemyksen mukaan kosto on oikeutettu ja lopussa V uhraa henkensa, jotta saa vietya kostonsa paatokseen.

Elokuvissa, kirjoissa ja sarjakuvissa kostoteema on varsin yleinen. Henkilo X kokee hirveyksia ja vuosien kuluttua palaa vaatimaan niista maksua. Maksu on lahes poikkeuksetta vastuunalaisten henki. Mutta montaakaan elokuvaa tai kirjaa en muista (Kill Bill tulee mieleen, mutta mitas muita?), joissa kostaja olisi lopulta ollut tyytyvainen - kavellyt iloisena kohti auringonlaskua, ehka viela kulta kainalossaan. Kostaja joko katoaa kuvasta vakavana ja surumielisena, jollain tavalla elamansa menettaneena, silla kostohan oli hanen elamansa ainoa syy ja paamaara tai sitten han yksinkertaisesti kuolee.

Miksi nain? Kuvaako tama nykymoraalia, joka kuitenkin pitaa kostoa vaarana? Siksi, vaikka kosto olisikin koettujen kauheuksien vuoksi "oikeutettua", kostaja ei saa eika voi nauttia elamasta kostonsa jalkeen vaan hanen kuuluu sortua uhriensa mukana. Loppujen lopuksi hankin tekee vaarin, kuten ne ihmiset, joille han kostaa ja hanenkin on maksettava. Tai sitten kyyniset elokuvantekijat tai kirjailijat eivat uskoa ihmisen parantumiseen: kostajan menneisyys on niin kipea, niin tuskallinen, ettei han voi toipua ja aloittaa uutta elamaa vaan pitaa kuolemaa parempana. Ei edes silloin, kun tarjolla olisi mahdollisuus onneen ja rakkauteen.

Tai sitten kostajasta ei voi tulla onnellista, koska onnellisuus on tylsaa ja tavanomainen elama rakkaan vierella tekisi kostajasta taviksen. Finaalin on oltava loistava ja mika onkaan loistavampaa kuin kuolema?

Vilpiton utelu

Ajattelin vain kysya, onko kellaan mitaan erityista, mita haluaisi Pietarista tietaa? Voisin tuntea itseni tarpeelliseksi tietaessani, etta olen tyydyttanyt edes jonkun lukijani... tarpeen. ;)

Rakkaat opettajamme

Ajattelin kertoa tanaan opettajistamme, mutta aivan alkuun pikkuisen venalaisesta opiskelutyylista. Se on huomattavasti tiukempi kuin Suomessa. Opettajia puhutellaan aina etu- ja isannimella: "Natalia Arkadievna", eika valihuutoja tai muuta moykkaa noin vain sallita. Jarjestys ja kuri yliopistossakin on varsin tiukkaa, opettajille ei kauheasti vaiteta vastaan, ainakaan aggressiivisesti. Meilla tama ei tosin (valitettavasti) pade, ehka siksi, etta me olemme ulkomaalaisia ja opettajat haluavat jonkinlaista keskustelua. No, tasta hiukan enemman myohemmin.

Historiaa ja maantuntemusta meille luennoi velmusti virnuileva ja vilkuileva miekkonen, jolla on hyvin elavaiset silmat ja hymy herkassa. Han on juuri se, joka kertoilee meille tukuittain karmeita lukuja Venajalta. Minulla ei oikeastaan ole hanesta muuta ihmeellista sanottavaa, siis sen lisaksi, etta han on ihan hyva luennoitsija (tosin haisee etupenkkilaisten mukaan hielta). Paitsi tama yksi asia: han saisi pitaa vahan paremmin kuria. Meilla on nimittain tama yksi Suulas Henkilo ja viime luento meni kaytannossa opettajan ja Suulaan valiseksi keskusteluksi. Heista se oli ehka kivaa, meista muista ei. Minusta oli hakellyttavaa, kuinka rohkeasti ja royhkeasti Suulas vaitti opettajalle vastaan. Alkaa ymmartako vaarin, en tarkoiita, etteiko opettajan kanssa saisi olla eri mielta, mutta kun tama opettaja on asunut koko elamansa Venajalla ja opiskellut Venajan historiaa, poliittista tilannetta ja muuta ja sitten ilmaantuu henkilo, joka hyokkaavasti ja kiivaasti ilmaisee tietavansa ja tuntevansa asiat paljon paremmin kuin tama opettaja. Kylla Suulas tietaa - hanella kun on miljoona venalaista tuttua ja han on katsokaas kuullut sita ja tata.

Sitten on ukrainalaissyntyinen, paljon naurava ja kasillaan viuhtova nainen. Han pitaa meille maantuntemuskurssin toista osiota. Hanenkin tunneillaan Suulas paasee loistamaan kirkkaana tahtena ja takarivi istuu hipihiljaa. Viime tunnilla selvisi muun muassa se, kuinka taikauskoista porukkaa opettaja ja suurin osa oppilaista ovat. Mina istuin takana, silmat lautasina ja ajattelin, etten ole koskaan tuntenut itseani niin suomalaiseksi - ei niin, etteiko kukaan Suomessa uskoisi pahaan silmaan, sirpaleisiin, uniin, ennemerkkeihin ja sen sellaiseen, mutta yleensa ne ovat vanhat ihmiset. Myonnan olleeni yllattynyt, kun kurssikaverini alkoivat tarinoida pahasta energiasta, pahan taikomisesta, rahan piilottamisesta hauta-arkkuun ja muusta vastaavasta. Uskontoakin sivuttiin, mutta en puuttunut keskusteluun kuin silloin, kun opettaja kysyi minulta suoraan jotain. Hei, saatan opiskella uskontoa, mutta en sotke lusikkaani siihen keitokseen.

Puhekurssia vetaa jotenkin intohimoisen oloinen nainen, joka on taysin valmis syottamaan meille omia mielipiteitaan. "Eihan se nyt niin mene!" ja "Kuinka voi olla?" ovat hanen lempilauseitaan. Tunnit venyvat kiivaiksi vaittelyiksi, jotka laittavat paan pyoralle. Yleensa puhe on siita, kuinka huonosti Suomessa asiat ovat. :D Ja mina esiinnyn nailla tunneilla aina huonosti, koska jostain syysta kieleni menee solmuun. No, ei se mitaan, ei siella paljoa tarvitse puhua, ydinryhma hoitaa kylla sen meidan muiden puolesta. :)

Tekstikurssin opettaja on vahan hiirimainen, mutta mukava. Han osaa ainakin opettaa ja kurssi on erinomaisen hyodyllinen. Eika siella nouse kiivasta kranaa aiheesta X! Oi, se on lepoa. Tai no, toita siella tehdaan enemman kuin muilla kursseilla, vaikeita ja hankaliakin toita, mutta se on vain hyva. Muut kurssit vaikuttavat jotenkin... sellaiselta oleilulta. Ja kun ydinryhma vaan pulputtaa, sita ihmettelee, mitahan pirua mina taalla tunnilla teen.

Viimeinen opettaja, venalaisen kirjallisuuden opettaja, on lempparini. Han on iakkaampi, arvokas rouva, joka kertoilee hyvin ja mielenkiintoisesti Tshehovista, Gogolista ja kumppaneista - ja tama on paljon sanottu, koska minua ei venalainen (eika minkaanmaalainen) kirjallisuus itsessaan erityisemmin kiinnosta (yksittaiset kirjat toki). han on myos jotenkin rauhallinen, minka vuoksi ehka hanen tunneillaankin on rauhallista, vaikka mielipiteita kylla esitetaan ja teksteja analysoidaan. Pidan myos erityisesti kaikista pikkutarinoista, joissa han kuvailee, millaista oli neuvostoaikana, mita tehtiin, miten oltiin ja muuta.

Mutta. Syy, miksi mainitsin alussa tuon tiukemman opetuskulttuurin on se, etta mina itse asiassa vahan kaipaan sita. Kun se antaisi muillekin tilaa olla ja oppia kuin vain talle Suulaalle. Meidan nelosryhmamme viela parjaa, silla me olemme kaikki kaksikielisia, mutta se luento on hankala, koska siella ovat kaikki oppilaat ja kun Suulas ja opettaja alkavat kiistella, muilta oppilailta menee lahes koko tunti hukkaan. Minusta ei ole reilua, etta yksi oppilas tuolla tavalla dominoi tunteja ja vaatii itselleen niin paljon aikaa ja huomiota, etta se hairitsee jo muiden oppimista.

Mita muuhun tulee, yleiseen eloon ja oloon, hyvin menee. Sunnuntaina kavimme oopperassa, Figaron haat Mariinski -teatterissa. Oi, se on kaunis teatteri, kaunis ja vanha! Ulkoa klassissismia edustava, vaaleanvihrea ja valkoinen, sisalta koristeellinen ja hurmaava. Kynttelikotkin on sailytetty, joskaan kynttilat eivat tietenkaan ole aitoja vaan sahkoisia. Ensi viikon lauantaina menen sinne katsomaan viela Ruslanin ja Ljudmilan.

Saa ei ole kehuttava, mutta en anna sen lannistaa vaan olen hyvalla tuulella ihan vain kiusallanikin. Etta siitas saat, Pietarin saa, naytan sinulle kielta: plllrt!

Henki pois

Venajan kielessa on eras sanonta: "ona ne v dyhe". Kirjaimellisesti kaannettyna se kuuluisi: "Han ei ole hengessa/sielussa". Se ei merkitse, etta ihminen olisi hukassa tai eksyksissa vaan etta han "ei ole hengessa mukana", kuten Suomessa sanotaan, jos joku on iloisessa porukassa vasynyt ja suruisa. Tassa tapauksessa vain ei ole mitaan porukkaa, vain ihminen yksin. Han on vasynyt, alakuloinen, apaattinen, huonotuulinen, hukannut mielialansa jonnekin - han ei ole hengessaan. Miksiko kerron taman? Koska talla hetkella mina en ole hengessa - ja ne v dyhe. En ole ollut muutamaan paivaan.

Olen viettanyt Pietarissa runsaasti aikaa yksin. Suomalaisia on iso joukko, mutta naen muita lahinna luennoilla ja pari, kolme kertaa muulloin viikolla, jos ja kun jaksan aktivoitua. Muuten olen yksin, kayn museoissa, elokuvissa, kahviloissa, delfinaariossa, elaintarhassa, kaikkialla yksin. Kavelen yksin pitkia lenkkeja, kiertelen ostoskeskuksia ja basaareja, maleksin silloilla ja rantabulevardeilla. Ihmiset eivat tavallisesti tee tata kaikkea yksin, elokuvissa kaydaan kaverin kanssa, museoissa ja ostoksilla porukan kera, delfinaarioon kerataan koko porukka. Ja kun ihmiset kuulevat, etta mina teen taman kaiken yksin itsekseni, he ajattelevat, etta olen runsaasti yksin viihtyva ihminen, vallan epasosiaalinen. Jonkin verran kylla, tarvitsen aikaa olla yksin ja itsekseni, mutta totuus on, etta tassa on vahintaan puolet liikaa. Ihmiset eivat ymmarra sita, etta mina joko kayn noissa paikoissa yksin tai en ollenkaan. Ja mieluummin kayn yksin jossain kuin nokotan kaiket paivat yksin neljan seinan sisalla lukemassa Tshehovia, joka varastaa pienia palasia siitan hengesta, mika minulla on viela jaljella.

Tietysti voisi ajatella, etta en menisi yksin vaan jonkun kanssa, mutta siina on kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikaan ei oikein pidemman paalle houkuttele. Ensimmainen on se, etta angen vain johonkin porukkaan ja menen heidan mukanaan. Tata mina teen jonkin verran jo siksikin, etten joutuisi aivan koko aikaa olemaan yksin. Minulla on jotenkin skitsofreeninen olo niina harvoina kertoina, kun tunkeudun porukkaan, suorastaan imen sita sosiaalista ilmapiiria itseeni: varastoin sita, jotta jaksaisin taas elaa viikon verran yksin. Mutta luonnollisesti en voi jatkuvasti tuppautua ihmisten seuraan. Se vaikuttaisi oudolta, minka lisaksi siita ei todennakoisesti pidettaisi. Siksi minun taytyy saannostella sita ja imea seurallisuutta itseeni kuin iilimato imee verta niina harvoina kertoina, kun julkean tunkeutua siita nauttimaan.

Toinen vaihtoehto olisi, etta kutsuisin itse jonkun tai joitakin kanssani museoon tai muualle. Mutta tama on hirvittava vaihtoehto. Ensinnakin, se kutsuttu voisi kieltaytya. Sitakin tapahtuu. Mutta viela pahempaa on, jos han ei kieltaydy vaan lahtee, joko iloisena ja omasta halustaan tai vain siksi, ettei kehtaa kieltaytyakaan ja sitten hanesta ei enaa kuulu juuri mitaan. Vahingossakaan han ei pyyda minua vastavuoroisesti mihinkaan, vaikka kutsuisin hanet kymmenen kertaa oopperaan, kahvilaan ja shoppailemaan. Se on kammottavaa - se tuntuu silta, kuin laimaistaisiin maralla ratilla kasvoihin: emme me sinua kaipaa emmeka tarvitse. Mita tiedan sen jo! En tarvitse markia ratteja kertomaan minulle selkaa asiaa, ei enaa, kiitos. Kun ei kutsu ketaan, se on vapaaehtoisesti valittua yksinaisyytta. Kun kutsuu eika koskaan tule itse kutsutuksi se on marka ratti, joka sattuu ja jattaa kasvot mariksi.

Totta on, etta suurissa porukoissa en useinkaan viihdy. Siella minulle tulee usein turha ja tarpeeton olo, joka saa minut vetaytymaan kuoreeni ja lopulta poistumaan paikalta. Monta kertaa kay niin, etta ihmiset juovat itsensa umpitunneliin enka enaa ymmarra, kuinka heidan kanssaan pitaisi kommunikoida. En saa suunvuoroa, paalleni puhutaan koko ajan ja mina vasyn yrittamaan. Tama lisaa sita vaikutelmaa, etta olen yksinaisyytta yltiopaisesti rakastava ihminen.

En ole myoskaan koskaan oppinut olemaan seurassa ihmisiksi. Olen jatkuvasti jotain liikaa tai liian vahan, puhun liian kovaa, vaarista ja typerista asioista, kerron vahingossa mauttomia vitseja, tarinoin liikaa itsestani, vaantyilen ja kaantyilen, sanalla sanoen, teeskentelen. Ja lahes joka kerta, jo seurustelun aikana tai viimeistaan sen jalkeen, mina hapean itseani. Sanoin ja tein taas jotain typeraa, mautonta, nauroin liian kovast, vaarassa kohtaa, olin hyokkaava ja aggressiivinen. En osaa jutella kevyista asioista, joten alan puhua kaikennakoisesta vakavasta, kriiseista, miesten ja naisten asioista, Euroopan uniosta ja myohemmin kiroan langenneeni taas siihen. Keta kiinnostaa? Ja juuri tama vaikuttaa eniten siihen, miksi mina tarvitsen yksinaisyytta, miksi joskus vetaydyn siihen: yksinaisyys on rauha. Kun olen vain itseni kanssa, minun ei tarvitse jatkuvasti ponnistella, ajatella ja analysoida, mita sanon, varoa kieltani, aantani, nauruani, kantaa keskustelua, yrittaa ja lopulta vaistamatta epaonnistua. Kun olen yksin, voin vain olla, olla oma itseni. Minun ei tarvitse tehda vaikutusta keheenkaan.

Karu totuus on, etta mina pelkaan ihmisia. Lapsena opin, ettei minusta pideta enka ole mielenkiintoista seuraa ja koska mina olen aina oppinut tehokkaasti, kun virheistani huomautetaan, opin myos niista. Ala-asteella parinani oli sammakkoreppu, silla tyttoja oli pariton maara eika kukaan halunnut olla minun parini. Ylaasteella minulle sanottiin suoraan, ettei seuraani kaivata. Sen jalkeen valtin luokan tyttoja kuin ruttoa ja tavallaan valtan yha. Pidan yha kummallisena ja outona, jos joku selkeasti ilmaisee kaipaavansa ja haluavansa seuraani. Ja kun olen porukassa, yritan liian kovasti tehda vaikutusta, minka ihmiset varmaankin tajuavat eivatka siksi viihdy kanssani. Pelko kulminoituu myos siihen, etta sen peittaakseni olen varsin aanekas ja hyokkaava - moni ei tasta varmaankaan pida. Myohemmin hapean ja harmittelen hyokkaavyyttani, ja se saa minut jalleen kaihtamaan seuraa, silla tiedan, etta teen sen taas.

Tapanani on myos riidella hyvin vahan. Taman ei lainkaan johdu siita, etteiko minulla olisi toisinaan valittamisen aiheita. Pelkaan vain hylatyksi tulemista niin paljon, etta nielen joka kerran harmini, kunnes paa ei kesta enaa ja poksahdan kuin shamppanjapullon korkki, usein ikavin seurauksin. Ei hyva tapa.

No, kaikki tama on minulle jo tuttua. Opin elamaan sen kanssa, en enaa ole erityisen onneton yksinaisyydestani vaan opettelen tekemaan asioita, joissa ei tarvita muita ihmisia. Mutta se, mika minua hieman katkeroittaa on se, etta pitkaikaisimmat ystavani, ne, joiden piti olla rinnallani aina, jotka olen tuntenut ala-asteelta saakka ja joihin olen luottanut ja uskonut, ovat hylanneet minut. Kukaan ei tietenkaan ole sanonut suoraan, etten ole enaa tarpeen, mutta heidan toimensa kertovat kaiken tarvittavan: kukaan ei enaa soita minulle, ei pida yhteytta. Kun nielin ylpeyteni ja vonkasin yhden ystavani tapaamiseen, han raahasi mukanaan pikkusiskonsa ja miehensa, ja mina olin hammentynyt enka tiennyt, mita sanoisin tai mista puhuisin. Kun ruikutin toiselle, ettei heista enaa kuulu mitaan, hanen mielestaan ystavyytta vain on monenlaista ja se muuttuu ajan mukaan: joskus on aikoja, jolloin toisesta ei kuulu mitaan. Valitettavasti minun maailmassani ei ole sellaista ystavyytta, jossa toisesta ei kuulu mitaan kuukausiin. Minusta se on selva osoitus siita, etta olen turha, tarpeeton ja mielenkiinnoton, etta "ystava" on asettautunut mukavasti elamaan elamaa, johon mina en enaa kuulu. En sanonut tata "ystavalleni" - en kehdannut. Se olisi kuulostanut uhkaukselta: jos et pida yhteytta, et ole ystavani! Eivatka ystavat uhkaile toisiaan. Ehka tama ystavani ei kasita, mutta minun nahdakseni ystavyys kuolee pikkuhiljaa, kun sita ei hoideta. Mina annan sen nyt kuolla, silla en jaksaa enaa noyristella ja kerjata huomiota ihmisilta, joilla ei ole minulle aikaa.

Toisaalta tama on myos vapauttavaa. Nyt, kun olen paattanyt lopullisesti irroittaa otteeni naista ihmisista, voin siirtya elamassani eteenpain. Minun ei tarvitse enaa tuskailla, miksei heista kuulu mitaan. Ymmarran, etta on tavallaan epareilua, etten kerro tata heille, mutta koen kertomisen nimenomaan uhkailuna ja kerjaamisena. Minusta teot puhuvat puolestaan ja se, ettei heista kuulu mitaan, kertoo, etta he tekevat samaa kuin mina, irrottautuvat ja etaantyvat minusta - ehka sitten tajuamattaan, mutta kuitenkin etaantyvat. He ovat aina olleet seurallisempia kuin mina, he kylla loytavat koko joukon kavereita ja ystavia eivatka tarvitse minua. Se harmittaa, myonnan, mutta tosiasiat on hyvaksyttava. Se on ohi. Kymmenen vuotta ystavyytta on poissa.

Mutta sen mina kuitenkin sanon, etta jos jonain paivana nama "ystavat" tulevat luokseni valittaen elamansa vaikeuksia ja haluavat ystavyyden nimessa ymmarrysta ja myotatuntoa niin mina sanon: "ei kiitos, en tunne teita enaa. Kun teilla meni hyvin, te ette tarvinneet etteka muistaneet minua. Kun teilla nyt on vaikeaa, muistatte yhtakkia, etta olin teidan ystavanne ja kerjaatte lohtua. Ei kay, emme ole enaa ystavia, se aika on jo ohi." Mutta enpa pidata henkeani odotellessa, todennakoisesti heista ei kuulu enaa mitaan.

En tosiaan ole hengessani juuri nyt, ne v duhe. Mutta ei se mitaan, alakulon suosta noustaan aina ylos. On sentaan kourallinen ihmisia, joiden seurassa uskallan olla oma itseni pelkaamatta hylkytuomiota. Ja kunhan saan tanne tietokoneen, jotta paasen taas kirjoittamaan, asiat paranevat huomattavasti. Tekee jo mieli maksaa pelkastaan siita, etta paasisi kirjoittamaan, herranjessus. Kynalla kirjoittaminen ei ole lainkaan sama asia. Ensi torstaina jo, tuskin maltan odottaa! Silloin mieheni tulee Pietariin ja tuo minulle oman iBookini! Oi onnea!

Remonttireiskat asialla taas

Millainen on venalainen remonttimentaliteetti? Antakaas, kun kerron esimerkin.

Manna vuosina taalla Pietarissa paatettiin remontoida paakatu Nevskij prospekt. Katulaatat poistettiin, jotta kadun alla kulkevat vesiputket voitaisiin uusia. Kun putket saatiin esille, saatettiin todeta niiden edustavan edellisen remonttiaikakauden hienointatekniikkaa: ne olivat halkaistuja, ontoksi kaiverrettuja puunrunkoja. Vuosi oli ollut 1733. Sen jalkeen eli liki 300 vuoteen ei NEvskij prospektia ollut remontoitu.

Ihana kaupunki!

Perhosia kaupungilla

Olen pettynyt. Muutama paiva on valunut jonnekin alakulon likaviemariin ja tanaan, tympeasta saasta huolimatta, paatin pitkan jahkailun jalkeen menna ja ostaa yhden suloisen laukun - myonnan olevani olento, joka tulee hyvalle tuulelle ostettuaan jotain kivaa eli kapitalistin unelma-asiakas siis. Laukku on musta, mokkapintainen ja varsin tavallinen sinallaan, mutta siina on kiinni upea, suuri, punakultainen koristeperhonen, joka tekee laukusta erikoisemman ja kauniin. Kuvittelin, kuinka pukeudun oopperaan mustiin (ainahan mina), laitan punaiset korkokengat ja otan mustan laukun, jossa on punakultainen, suuuri perhonen. Vau!

Turha toivo. Kun paasin kauppaan ja pyysin myyjaa nayttamaan nayteikkunan laukkua, han avasi ikkunan, irroitti perhosen ja antoi minulle laukun. Katson ensin kasissani nokottavaa mustaa, tavallista, vahan surullista laukkua, sitten perhosta, sitten taas laukkua ja taas perhosta - ja kysyn myyjalta, etta mita, eiko perhonen kuulukaan kauppaan? Ei kuulemma kuulu, perhoset ja sudenkorennot nayteikkunan laukuissa ovat kuulemma vain somisteita. Suupieleni valuivat vahintaan kolme senttia alaspain ja lahdin kaupasta pettyneena ilman laukkua ja perhosta, silla ilman perhosta se laukku oli vain tylsa, musta, tavallinen laukku.

Nyt sitten metsastan kangasperhosia ympari Pietaria. Jos loydan, palaan ostamaan sen laukun, jos en, kauppa saa pitaa laukkunsa ja perhosensa.

Vaatiminen on vaikeaa

Tamankertainen kirjoitus ei liity Pietariin. Talla kertaa avaudun miehista ja naisista, vaatimuksista ja valinnoista. Aioin olla avautumatta, koska tiedan, ettei avautumiseni muuta mitaan ja "nama miehet", joihin jatkossa viittaan, eivat korvaansakaan lotkauta vaan jatkavat samaan tahtiin, mutta saanpahan taman ulos paastani.

Naiden miesten mielesta kaikki kulminoituu muutamaan faktaan (nain olen tulkinnut).

1. Miehet eivat vaadi naisilta juuri mitaan.

2. Naiset vaativat miehilta ihan sikana kaikkea ja vielapa taysin ristiriitaista.

3. Kakkosen seurauksena miehet tappelevat verissapain saadakseen naista (lue: pillua).

4. Naisetkin tappelevat verissapain, mutta moisen syy on taysi mysteeri, silla ykkosen mukaanhan miehet eivat vaadi naisilta (juuri) mitaan. Ihme akat vaan nujakoivat ja miehet ihmettelevat pyhimyksina vieressa, etta mita ihimetta??

Aloitetaan numerosta 1. Nama miehet siis selittavat, etta miehet eivat vaadi naisilta oikeastaan mitaan. No, pillun, ehka, mutteivat muuta. Kun sitten seuraa tarkemmin naiden miesten jutustelua, alkaa hahmottaa, millaisen naisen tama mies haluaa: kiltin, hyvatapaisin, mieluusti seksuaalisesti vahan kokeneen, ujohkon kiinnostuneen samoista asioista kuin mies... Tassa vaiheessa alkaa ankara pohdinta: hetkinen, eivatko nuo olekaan vaatimuksia? Kun tasta kysyy miehelta, vastaus on todennakoisesti se, etta totta kai hanella nyt on oikeus esittaa vaatimuksia, kun han on niin hyva, erinomainen ja kelvokas kumppaniehdokas eika voida olettaa, etta han kelpuuttaisi jonkun ylilihavan idiootin (so kenet tahansa naisen). Hei, mikas siina, vaatikaa vaan - mutta miten ihmeessa tama kay yksiin sen kanssa, etta miehet eivat vaadi mitaan? Mina en tieda.

Sokeankin kanan tulisi ymmartaa, etta todellisuudessa vaite 1. on naurettavaa roskaa, joka asettaa esittajansa alynlahjat kyseenalaisiksi. Ei millaan pahalla jatkat, mutta meilla naisilla on tuossa nenan ylipuolella elimet, joita silmiksi kutsutaan ja jotka lahettavat visuaalisia viesteja aivoihimme - tata kutsutaan nakokyvyksi - ja paassamme niita viesteja kasittelevat aivot. Ette ehka arvosta aivojamme, mutta olette jo myontaneet, etta mita parinvalintaan tulee, naiset ovat laskelmoivia ja kylmaverisia, eli aivot todella pelaavat. Ja me NAEMME joka paiva, mita miehet naisilta vaativat eli toisin sanoen, millaiset naiset ovat miesten keskuudessa suosittuja. Ja tasta me taistelemme: miesten suosiosta ja myos menestyksesta, silla senkin me naemme, millainen nainen menestyy elamassaan.

Nama miehet tuntuvan kuvittelevan, etta kun he eivat vaadi naiselta piirteita, joita naisten lehdet ovat pullollaan, "miehet eivat vaadi mitaan." Kun naytat esimerkin, jossa mies kertoo haluavansa naiseltaan X, Y ja Z, nama miehet kauhistuvat ja kutsuvat mokomaa miesta perverssiksi poikkeamaksi - eivathan he halua X, Y ja Z eivatka he missaan nimessa tunne ketaan, joka haluaisi.

Pikku uutinen teille pojat: jos te suositte ujoja, hiljaisia, vaatimattomia tyttoja, se on kiva. Siina ei ole mitaan pahaa eika vaaraa. Mutta fakta on, etta ujot, vaatimattomat ja hiljaiset tytot EIVAT ole suosituimpia miesten enemmiston mielesta. Se, ette juuri TE pidatte heista, ei muuta tata asiaa mihinkaan suuntaan. Me naiset kylla naemme, millaisia naisia jatkat iskevat baarissa (kayttaakseni naiden miesten lempi tapaa arvioida ihmisen haluttavuutta) eivatka ne naiset ole niita ujoja, hiljaisia seinaruusuja. Ne naiset ovat kauniita, nayttavia, avoimia ja sosiaalisia. Niilla naisilla on hoikka vartalo, yleensa kohtuullisen kokoiset rinnat, vartaloa korostavat vaatteet. He nauravat, ovat aktiivisia, ottavat miehiin katsekontakteja. Heidan kasvonsa ovat meikatut, kyntensa viilatut ja lakatut, hiuksensa laitetut kauniisti. Tama ei tarkoita, etta heidan kasvonsa eivat enaa liiku maalikerroksen vuoksi tai etta tukka on kivikova lakasta vaan jopa sellaista meikkia, jota miehet eivat juurikaan huomaa.

Kaiken kaikkiaan miehet vaativat paljon ja ristiriitaisuuksia. Eivat aina samat yksilot, mutta kun yksi haluaa tata ja toinen tuota, nainen, joka haluaisi hyvan miehen ja miettii, miten sellaisen saisi, hammentyy. Kun tama tapahtuu miesten kohdalla eli naiset esittavat ristiriitaisia vaateita, "nama miehet" kylla tunnistavat tilanteen ja raivostuvat ilkeille naisille. Kun tilanne on pain vastoin, kun nainen hammentyy monista vaatimuksista, nama miehet selittavat tiukkaan savyyn, kuinka vaateet ovat vain naisen paassa ja tama on vahan sekaisin, raukkaparka.

Otetaan sitten numero 2. Kylla maar, naiset vaativat vaikka mita miehilta, ei se ole mikaan uutinen. Vaateet ovat myos usein ristiriidassa keskenaan, mutta eivat suinkaan aina yksilotasolla. Kuitenkin, vaikka nainen vaantaisi kilometrin pituisen vaatimuslistan, se joutaa jorpakkoon heti, kun areenalle astuu vetovoimainen mies. Teoriassa ihmiset vaativat vaikka mita, mutta kaytannossa he ovat paljon joustavampi. Tama patee yhta lailla naisiin kuin miehiin. Tama ei kuitenkaan naita miehia heilauta vaan heidan mielestaan vaatimuksia esittava nainen on kusipaanirppanokka, joka joutaakin jaada yksin, kun julkeaa vaatia jotain paitsi jos han vaatii niita ominaisuuksia, jotka nama miehet tayttavat. Taytyy tosin muistaa, etta kun nama miehet esittavat vaateita, se taas on vain oikein ja hyva asia.

On kuitenkin yksi tilanne, jossa nama miehet kylla tunnistavat edella kuvatun ilmion: kun hyvaa ja kunnollista miesta aaneen vaatinut nainen paatyy yhteen vakivaltaisen alkoholistin kanssa. Silloin nama miehet yhtakkia heraavat parjaamaan naisia, kuinka nama vaativat X, mutta todellisuudessa ottavatkin Y:n. Eivat nama miehet toki tyhmia ole, kylla he tajunnevat myos sen, etta mahdottomia vaatinut nainen voi tositilanteessa heittaa vaatimuksensa menemaan ja pariutua mukavan jatkan kanssa, mutta kun naisia on niin kiva parjata seka hurjista vaatimuksista, etta niiden toteutumattomuudesta vakivallakkojen tapauksessa.

Hyvia, kiltteja ja kunnollisiakin miehia on monenlaisia. Harva nainen ottaa miehen VAIN siksi, etta han on hyva ja kunnollinen - miehessa on oltava muutakin. Siksi se, etta on hyva ja kunnollinen, ei usein riita. Ei se nykyaikana kerro miehesta kovinkaan paljon, jos han ei juo, huuda ja hakkaa. Sellainen mies voi olla hindu, hiljainen ja ujo nortti, avoin ja sosiaalinen heikunkeikun muusikko, synkka pessimisti, huumorintajuinen valtiotieteilija ja vaikka mita. Taman vuoksi nainen, joka haluaa "kiltin ja kunnollisen" miehen, ei valttamatta ota ujoa ja hiljaista norttia. Jotenkin tuntuu, etta ainakin jotkut naista "kilteista ja kunnollisista norteista" ovat suunnilleen sita mielta, etta he ovat ainoita kiltteja ja kunnollisia miehia koko maailmassa ja valitsi nainen kenet muun tahansa, se muu on aina julma narkkari, juoppo ja vakivallakko. Ovatko nama aari-ihmiset oikeasti sita mielta, etta yli 80% suomalaisista miehista ovat narkkarivakivallakkoja?

Tama ei ollut kiltti teksti. Eika tama muuta mitaan muuta kuin sen, etta saan nama ajatukset pois paastani vaivaavasta minua. Mutta on sekin riittava muutos. Nyt voin taas oisin vatvoa Tshehovia, josta en tosin juurikaan pida, mutta muutama hanen novellinsa kuuluu lukuohjelmaamme. Tshehov on tooodella ikava. Sori vaan, venalainen kirjallisuus, nain on.

Venaja, suuri ja kurja

Eilen Venajan maantuntemuksen luento onnistui olemaan aidosti mielenkiintoinen, kun opettaja esitteli Venajan taloudellisia ja sosiaalisia muutoksia vuosina 1990-2002. Tilastot olivat kammottavia. Olen toki aina tiennyt, etta Venaja on pahassa jamassa, mutta etta nain pahassa...

Kun ruplan kurssi romahti, se romahti kunnolla: 30 000 kertaisesti. Yhtena paivana olit varakas, seuraavana paivana sinulla oli vain paperia taskussasi. 68% tuotantovalineista on vanhentuneita, mika merkitsee sita, etta Venaja voi hyodyntaa kapasiitetistaan n. 2%. Vuoteen 1990 mennessa teollisuustuotto romhti 5,5 kertaisesti ja maataloustuotanto kolminkertaisesti - Venaja paatyi takaisin vuoteen 1950. Valtion velka ylittaa 100 miljardia ja, mika jarkyttavinta, 1990-luvulla Venajan budjetti oli pienempi kuin Suomen! Joku ekonomistin planttu on laskenut, etta Venaja tarvitsee 36 vuotta saavuttaakseen edes Portugalin tason ja kaikki tietanevat, etta Portugali on Lansi-Euroopan koyhalistoa. Venajalla onkin ollut sanonta, etta parempi vankilassa lannessa kuin keskiluokkaisena Venajalla.

Paradoksaalista kylla, Venaja karsii koko ajan myos energikriisista, vaikka se myy muualle energiaa. Vanhentuneen teknologian vuoksi energiaa menee hukkaan. Toiseksi, energiasta ei pyydeta markkinahintaa, minka vuoksi energiaa yksityisille ihmiselle myyvat yritykset ovat jatkuvassa konkurssitilassa. Markkinahintaa ei kuitenkaan voi pyytaa, koska harvalla olisi varaa maksaa sellaisia summia. Tuloksena on jatkuvia energiakatkoja, joiden seurauksina ihmiset joutuvat asentamaan uudempiinkin kerrostaloihin puu-uuneja selvitakseen talvisin hengissa.

Vuoden 1990 jalkeen elintaso on pudonnut 5-7 kertaisesti. Vuonna 1998 keskipalkka oli 170 dollaria kuussa, vuonna 2002 vain 130 dollaria. Virallisia tyottomia on kaksi miljoonaa, mutta epavirallisia n. 22 miljoonaa (15 % koko vaestosta). Nama 20 miljoonaa ovat valiin putoajia, koska heilla periaatteessa on tyopaikka, mutta ei tyota eika nain ollen palkkaakaan. Virallisen tyopaikan vuoksi heilla ei kuitenkaan ole oikeutta tyottomyyskorvaukseen eli he eivat saa mistaan mitaan. Kodittomia lapsia veikataan olevan 5 miljoonaa - heidan todellista lukumaaransahan on mahdotonta laskea.

Kaiken taman jalkeen en ihmettele, miksi jotkut kaipaavat kommunismia takaisin. Tietenkaan kommunistinen aika ei ollut mitaan ruusuilla tanssimista (tulee kuitenkin erottaa toisistaan Stalinin, Hrustshevin ja Brezhnevin ajat): kirjallisuuden ja puhekurssin opettajamme muistelevat usein niita aikoja, kaikennakoisia pienia rajoitteita, joita ihmisilla oli. Kuitenkin, kommunismin aikana ihmisilla oli toita, terveydenhuolto toimi ja elintaso oli parempi kuin nykyaan.

Kun maantuntemuksen luennoitsija kysyi meilta suomalaisilta, kumpi meille on tarkeampaa, henkilokohtainen vapaus (riippumattomuus ja itsenaisyys) vai hyvat elinolosuhteet, suurin osa ryhmasta huudahti heti, etta vapaus. Tata kannatti ehdottomasti myos eras tyyppi, jonka kanssa juttelin irkissa kapitalismista ja kommunismista. Han ei kuulemma sietaisi vapaudenmenetysta. Mutta on niin helppoa sanoa arvostavansa eniten vapautta, kun omaa seka vapauden ETTA hyvat elinolosuhteet. Ihminen, jolla on nyt se maaginen vapaus, mutta joka elaa jatkuvasti henkiinjaamisen rajoilla, voi nahda asian hiukan eri tavalla.

Henkilokohtaisesti pidan kommunismia parhaana jarjestelmana - ideaalitilanteessa. Ongelma vain on, etta kaytannossa se ei toimi eika ihmisluonnon vuoksi (todennakoisesti) koskaan voikaan toimia vaan on pain vastoin jopa vaarallinen. Nain ollen kannatan kylla kaytannon tasolla kapitalismia. Mutta silti, Venajalla siirtyminen kommunismista kapitalismiin on vaatinut kammottavan hinnan. Venajan nykyinen kapitalismi on jonkinlainen lannen kapitalismin (joka ei sekaan ole mitenkaan taydellinen) irvikuva, jonka ainoa tarkoitus tuntuu olevan, etta seka Venajan hallitus, uusrikkaat etta ulkomaat voivat paremmin hyodyntaa Venajan kansaa.

Sita paitsi, kun miettii, kuinka moni asia Venajalla on muuttunut kommunismin ajoista? Paattajista 75% on samoja kuin kommunistisena aikana, ihmiset saavat edelleen pelata henkensa puolesta (joskaan eivat valttamatta enaa agentteja vaan rosvoja, silla rosvous on liki laillista bisnesta Venajalla), virkamiehia tulee edelleen lahjoa, jotta jotain tapahtuisi, miliisi ei vielakaan halua auttaa ketaa muuta kuin rahasta, suosikki- ja sukulaisuusjarjestelma ei ole lakannut kukoistamasta. Merkittavimmat muutokset lienevat ne, etta hallitusta saa nyt julkisesti arvostella, joskaan ei merkittavissa mediavalineissa eika silloin, jos olet rikas ja vaikutusvaltainen - talloin sinulle kay kuten Hodorkovskille tai yhden Venajan tv-kavanan EX-omistajalle, joka savustettiin maasta. Sen sijaan yliopiston opettajan ei tarvitse enaa sita pelata, etta tulee kgb:n agentti ja sanoo soosoo, jos han sanoo, etta Putin ei ole hyva tyyppi. Ja toinen muutos on se, etta seka rahat etta ihmiset voivat helpommin paeta Venajalta - rahoille on aina kayttoa, mutta mihin menevat ihmiset?...

Tietysti kommunismin kaipailussa on myos "aika kultaa muistot" ilmiota. Muistetaan asiat, jotka olivat paremmin kommunismin aikana, mutta ei niita, jotka olivat huonommin. Vaikea sanoa. Venaja on jotenkin niin skitsofreeninen maa, etten osaa sanoa tai ajatella siita mitaan selkeaa. Churchillin sanoin, Venaja on mysteeri, joka on kaaritty paradoksiin.

Tehtailtu seikkailu

Voi jestas mika reissu! Kavin eilen kirjatorilla, joka on aika kaukana keskustasta. Reippaana neitona kavelin sinne omine pikku jalkoineni ja menomatka sujuikin kommelluksitta. Mutta se paluu. Se paluu. Kaksi pienta neuvoa Pietarissa matkaileville: 1) alkaa yrittako lahtea kummallisille oikoreiteille ja 2) ALKAA yrittako ylittaa junaraiteita! Tai alkaa ainakaan kuvitelko, etta se on helppo nakki. Mina kuvittelin.

Kartalla nakyi kolme junaraidetta eika tie aivan riittanyt niille saakka, mutta ajattelin, etta kylla kolme raidetta nyt helposti ylittaa ja siina on varmaan jotain asuinaluetta, jonka lapi paasee sulavasti. Ja pihkat, siella oli valtavat asema taynna junia ja raiteita eika tietoakaan asuintaloista: se oli tehdasalue! Siina mina sitten seisoin raiteiden edessa ja ihmettelin, etta uskaltaako tuosta menna vai ajaako juna oli. Sepa olisikin somaa, jaada junan alle Pietarissa.

Onneksi huomasin, etta muitakin taviksia oli liikkeella ja lahdin seuraamaan yhta sellaista. Paasimme raiteiden yli ja sitten edessa olikin enaa kaksi muista erillista raidetta. Jappi lahti vasemmalle, minun olisi oikeastaan pitanyt menna oikealle tai eteenpain ja koska oikealle ei paassyt (paasy EHDOTTOMASTI kielletty -kyltille ei vittuilla Venajalla), lahdin raiteiden yli eteenpain. Seuraava este olikin levea oja, jonka yli selvisin kunnialla vain paastakseni aukealle, joka oli taynnansa kellervanruskeaa mutaa. "Jee"

Muta-aavikon jalkeen vuorossa oli jalleen tehdasalue. Kipitin sen lapi niin nopeasti kuin kykenin, silla pelkasin koko ajan, etta kohta tulee Ohranan seta, nappaa niskasta kiinni ja retuuttaa miliisin tyko. Onneksi oli lauantai ja vahan ihmisia toissa. Nekin "vartijat", joita nain istumassa vartiokopeissa, nayttivat niin elamaansa kyllastyneilta, etta niita ei olisi varmaan liikuttanut pommiattentaattikaan.

No, selvisin ehjin nahoin. Mutta toiste en kylla hiisi vie sinne mene.

Elukoista oopperaan

Olen ollut viime paivina aktiivinen ja vieraillut useassa museossa seka elaintarhassa. Lapi on kayty Etela- ja pohjoisnapamuseo, nukkemuseo, uskontohistoriallinen museo seka zoologinen museo.

Uskontohistoriallisessa museossa piti tietysti kayda ihan ammatinkin puolesta, mutta oli se hieno paikka. Kun kipitin sisaan ensimmaiseen huoneeseen, joka kertoi kristinuskon alkuvuosisadoista, tunsin itseni lapseksi karkkikaupassa: oi, ehtoollismalja! - oi, palmunlehvilla koristeltu lamppu! - oi, sahamaanin hattu! - oi, Athenen paa!! - ja paljon kaikkea muuta. Siina kierrellessani ja tunkieassani nenani niin likelle tauluja kuin kehtasin, oli ensimmaista kertaa pitkaan aikaan sellainen olo, etta nelja vuotta yliopistossa eivat sittenkaan ole menneet hukkaan, etta mina oikeasti tiedan jotain. Ja muistin taas, miksi lahdinkaan lukemaan uskontotiedetta. Mun museo!

Zoologinen museo oli taynnansa taytettyja ja sailottyja elukoita seka niiden luurankoja. Sinivalaan luuranko lahes taytty suuren paasalin - on se vain iso elain. Ylipaataan eri elainten pienuus tai suuruus yllatti minut. Strutsit olivat herramajee minua korkeampia ja kolibrit niin pikkuruisen pikkuruisia, etta harkitsin jo suurennuslasia. Siella olisi ollut elavien otokoiden nayttelykin, mutta se maksoi 20 ruplaa eika minulla ollut mukana rahaa, joten se siita.

Elaintarha oli kokemus. Ensin piti loytaa sisaankaynti, mika merkitsi vetisen puiston kiertamista. Inhoan Pietarin puistoja kevaisin, silla ne ovat yhta jarvea ja heitteikkoa. Sita ei tieda, pitaisiko pukea kalastussaappaat vai hankkia vene. Mutta pahinta ovat joka puolella lilluvat koiranjatokset, joiden ansiosta puistot ja kanavien reunustat ovat kuin miinakenttia. Kanavien varrelle kertyy talvisin melkoisia lumivalleja, joille omistajat antavat tyynesti koiriensa kaikkia. Aarimmaisen vastenmielista. Moisesta pitaisi rapsaista sellaiset sakot, etta rikkaaltakin pietarilaiselta hienostitantalta kiinanpalatsipiski Fifinsa kanssa menisi luu kurkkuun.

Joka tapauksessa, kun lopulta paasin sisalle, totesin, etta paikka on aika pienia ja elaimia kay vahan saaliksi. Tiikereita oli kaksi, joista toisella oli tilaa ja mielekkaampi ymparisto, mutta toinen jostain syysta kiersi kehaa parissa pienessa huoneessa, joiden valissa oli aukko. Kyseisen tiikerin kaverina oli muita kissaelaimia, kaikki toki eri hakeissa. EI liiemmin tilaa eika virikkeita. Sama ongelma vaivasi esimerkiksi seeproja ja vuorikauriita (tai jonkin sortin vuohenomaisia hyppelijoita).

Muistelin siella keskella loskaa ja vetta Suomen Korkeasaarta ja arvelin, etta on se sentaan vahan laadukkaampi paikka. Tiikereilla on oikeasti iso aitaus, ruohoa ja kaikkea muuta salaa ja Korkeasaaren kallioinen osuus on loistavasti hyodynnetty vuorikauriiden (tai vastaavien) elinpaikaksi, missa niilla on runsaasti tilaa loikkakoikkia ympari aitoa kalliota pietarilaisen sementtilinnan sijasta. Rahaahan se tietysti kysyy ja taitoa ja rehellisyytta laittaa se raha muuallekin kuin omaan taskuun.

Mita reissusta jai kateen? Marat jalat ja lopulta, kun paasin kotiin, "irtoavat jalat". Venajassa on nimittain hauska ilmaisu "nogi otvalivajutsa", mika tarkoittaa kirjaimellisesti sita, etta jalat tippuvat pois. Ei-kirjaimellisesti silla tietenkin tarkoitetaan tunnetta niin pitkan kavelylenkin jalkeen, etta jalkoihin sattuu. No, eilen jalkani meinasivat tosiaan tipahtaa sijoiltaan ja tanaan odottanee sama, kun kavelen 7 kilometria kirjatorille ja takaisin... jaips! Mutta piru, ei tanne tultu istumaan julkisissa. KErtaakaan en ole julkisia talla viikolla kayttanyt enka kayta kuin pakon edessa.

Minulla on myos talla haavaa kolme oopperalippua, kaksi Marinski-teatteriin ja yksi Pietarin ooppera- ja balettiteatteriin (Musorgskin nimessa tj). Marinskissa naen Figaron haat, venalaisen satuoopperan Ruslanin ja Ljudmilan ja tuolla jalkimmaisessa Tshaikovskin Jevgeni Oneginin.

Taalla touhu on halpaa. Figaron haat maksoivat reilu 10e ja paikka on permannolla, Ruslanista ja Ljudmilasta maksoin reilu 13e ja istun "benuardissa" - hyva paikka on. Jevgeni Onegin kustansi 9e, jalleen Benuard, viides loosi. Ei huono. Viela pitaisi paasta katsomaan Joutsenlampi, mutta edellinen yritys kilpistyi hintaan, silla balettifestivaalin vuoksi se olisi ollut vajaa 50e. Toukokuussa uudestaan, kunhan liput tulevat myyntiin.