Ei viisumia köyhälle

Voi kilinvittu. Nyt muuten halkeaa pää. Yritinpä hankkia itselleni viisumin matkatoimisto Travellerista, mutta ilmeisesti firmaa ei kiinnosta pätkääkään se, saavatko he uusia asiakkaita vaiko eivät.

Minulla oli töissä sadistisen kiireinen ja sekava päivä. Tuurasin liikenteessä, jota en lainkaan tunne ja jonka menettelytavat muutenkin ovat sellaiset, että kestää puoli vuotta, ennen kuin alkaa olla edes jyvällä, miten homma toimii. Olin niin sanotusti pihalla kuin lintulauta ja hosuin hirmuisella kiirellä ympäriinsä, jotta saisin edes välttämättömimmät tehtyä ehtiäkseni matkatoimistoon.

Laiton kyllä sähköpostia Travelleriin jo päivällä ja pyysin faksaamaan viisumikaavakkeet, jotta voisin tuoda ne sinne valmiiksi täytettyinä, mutta joko he eivät lue työpostejaan tai sitten heitä ei vain kiinnosta. Laitan lanttini jälkimmäiselle, sillä faksia ei kuulunut koko päivänä.

No, sählättyäni sitten kaiken kutakuin kuntoon, kirmasin pikakiitoa bussiin ja kipitin hirmuista vauhtia pysäkiltä matkatoimistolle. Esitin asiani ja mitkälie sihteerit kutsuvat paikalle viisumivastaavan. Rouva tuli takahuoneesta selitellen, että hän on juuri lähdössä konsulaattiin. Milloin tarvitsisin viisumin? No, hyvin pian. Jos saisin kaavakkeen, täyttäisin sen heti, kaikki muu tarvittava on mukana. Ei, ei se käy, sanoo rouva, kun "mä en oikein viittis." Siis jumalauta, mä en oikein viittis?! Minä kun olen Luhdalla asiakaspalvelijana keikkahommissa, jos ikinä julkeaisin sanoa apua pyytävälle asiakkaalle, että mä en nyt oikein viittis, pomo vetelisi minua ympäri korvia - ja ihan aiheesta. Asiakkaalle ei helvetti vie sanota, että mä en oikein viittis, vaikka se sattuisi olemaan itse Belsebuupi perheensä kera.

Myönnän, että minulla menivät tilanteessa jauhot suuhun. Olin niin hämmästynyt. Minulla oli takana vittumainen päivä, olin väsynyt, olin säädellyt koko päivän menot ja tekemiset ainoana päämääränäni viisumianomuksen jättäminen, olin piru vieköön lähettänyt sinne kapiseen toimistoon sähköpostia anellen viisumikaavaketta - mutta ei, ei tule mitään, koska matkatoimiston virkailija, siis asiakaspalvelija, ei oikein viittis.

Voi Jeesuksen perseen visvasyylä sanon minä. Pitäkää kirottu viisuminne. Minä hankin sen jostain, mistä saan palvelua, vaikka joutuisin maksamaan moninkertaisesti enemmän (en edes joudu). Jostain, missä asiakaspalvelijat eivät nostele nokkaansa, vaikka en ainuttakaan pahaa sanaa ole sanonut. Jostain, missä on jumalauta suomalaisia aikuisia ihmisiä töissä. Sillä kuinkas muutenkaan, kyseinen rouva oli venäläinen ja venäläisen asiakaspalvelun taso on absoluuttisen nollapisteen alapuolella. Venäjällä myyjä on aina oikeassa ja ammatin vaatimuksina ovat tukeva ruumiinrakenne, hapan ilme, vittumainen käytös ja lyhyt, kähärä tukka. Ystävällisyydestä asiakkaita kohtaan saa todennäköisesti potkut.

Että terve vaan Traveller. Helvetti jäätyy ja George Bush muuttaa avustustyöntekijäksi Vinku-Intiaan ennen kuin minä asioin teillä. Jos ei raha kelpaa, olkaa ilman.

Tilaisin yhden isän, kiitos

Joku saattaakin jo tietää, että minulla on lievää kränää tämän uuden hedelmöityslain kanssa. En ole vielä oikeastaan selvittänyt kunnolla kantaani siihen, en osaa sanoa, olenko puolesta tai vastaan. Siksi olen siinä asemassa, että joskus saatan vastustaa lakia ja joskus puolustaa – tai vähintäänkin ihmetellä tiettyjen vastustajien kommentteja.

Suurin poruhan on noussut tästä maagisesta ”isättömyydestä” – että lapsiparoilla ei sitten olisi isää! Mitä siitäkin tulisi? Katastrofi, kansallinen häpeä ja maailmanloppu! Kukaan ei ehkä ole kertonut näille taivastelijoille muutamaa perustotuutta nykytilanteesta.

Yksinäiset naiset voivat jo hommata itselleen lapsia, nimittäin adoptiolapsia. Käsittääkseni naisen tulee tosin olla yksinhuoltaja, mutta joka tapauksessa adoptiolapsen saamiseen tällöin ei vaadita miestä eli isää. Adoptoitu lapsi on siis isätön. Toki hänellä on biologinen isä jossain, mutta niin on jokaisella koeputkilapsellakin, sillä toistaiseksi lapsia ei osata tehdä muuten kuin hedelmöittämällä naisen munasolu miehen siittiöllä. Tämä ei kuitenkaan millään lailla huolestuta näitä isä-aktivisteja.

Yllä olevien isättömien lasten lisäksi Suomi on täynnä puoliorpoja, joiden isä on poissa joko henkisesti tai sekä henkisesti että ruumiillisesti. Edellisten isät (jos heitä voi sellaisiksi muussa kuin biologisessa mielessä kutsua) ovat niitä isiä, jotka ovat jatkuvasti töissä ja tulevat kotiin vain syömään ja katsomaan televisiota. Lapsi huomataan ehkä sitten, kun hän saa hyviä arvosanoja, joilla isä voi ylpeillä työtovereillaan, vaikka hänellä ei ole muuta ansiota niihin kuin puolet lapsen geeneistä. Henkisesti hän ei ole läsnä. Joitakin lapsia tämä ei haittaa, mutta joitakin tällainen haavoittaa hyvin, hyvin syvästi.

Sitten ovat isät, joita ei ole. He ovat kuolleet, eivät tiedä lapsestaan tai ovat tietoisesti ottaneet ritolat. On myös mahdollista, että äiti on avioeroprosessin kautta vienyt isältä kaikki mahdollisuudet olla yhteydessä lapseensa. Nykyisenlainen avioeroprosessihan on usein lapsen ja isän suhteelle varsin tuhoava. Juuri tässä olisi loistava tilaisuus oikeasti tehdä jotain sekä lasten, äitien että isien parhaaksi että tasa-arvon eduksi. Mutta ei, ei tämä isä-aktivisteja kiinnosta tipan tippaa.

Kun ottaa huomioon, kuinka paljon Suomessa on isättömiä lapsia ja kuinka isättömyys näyttää olevan kiistan aihe vain liittyen hedelmöityshoitoihin, ei voi oikein olla päätymättä siihen epäilykseen, että lapsen varsinainen isättömyys ei ole se suurin ongelma vaan se, että nämä lapset sikiäisivät ”ilman isää” – siis keinotekoisesti.

Kristillistä laupeudentyötä

Mielenkiintoisia uutisia. Aloitetaan helposta päästä: Uganda on Afrikan pohjois-osassa sijaitseva keskikokoinen valtio. Sen presidentti on Yoveri Museweni, joka on hallinnut maata 20 vuotta kaapattuaan vallan vuonna 1986. Suunnilleen yhtä kauan maassa on myös riehunut verinen ja julma sisällissota, joka alkoi vastareaktiona vallankaappaukselle. Museweni vastasi voimalla, mutta ei kyennyt tuhoamaan vastustajiaan vaan sota jatkuu yhä.

Hallitusta vastaan sotii yksi maailman tuhoisimmista sissijärjestöistä, LRA. Sen tuholista on kilometrejä pidempi Al Qaidaa tai mitään vastaavaa. 20 vuoden kuluessa se on siepannut yli 20 000 lasta, joista osa on tapettu, osa pakotettu sissijoukon seksiorjiksi ja osa orjuutettu lapsisotilaiksi. Koulutus aloitetaan – jos mahdollista – pakottamalla lapsi murhaamaan sukulaisensa. Lapsisotilaita on sissijoukon sotilaista jopa 80%.

Tämä tuskin oli kenellekään uutta. Kaikki tietävät, että Afrikassa on joukko vallankaappauksen suorittaneita presidenttejä, jotka hallitsevat voimalla ja armeijan tuella ja että monin paikoin riehuu verisiä sisällissotia. Mutta kuinka moni tiesi, että LRA on itse asiassa kristillinen sissijärjestö - Lord’s Resistance Army? Tai että järjestön johtaja, Joseph Kony, haluaa perustaa Raamatun kymmeneen käskyyn perustuvan yhteiskunnan ja hallitsee kannattajiaan raamatullisella mystiikalla. Ja huomautan, että kyseessä todella on kristillinen järjestö – myös kristinusko tunnetusti korostaa kymmentä käskyä eivätkä juutalaiset ole tehneet lähetystyötä Ugandassa.

Ja sitten Euroopassa on vedetty pyhimyksen orjantappurat päähän: eihän me kristityt ikinä tehdä mitään tuollaisia kamalia juttuja kuin nuo inhan muslimit. Eipä.

Kyllähän tästä voi luikerrella irti väittämällä, ettei LRA edusta ”oikeaa” kristillisyyttä. Mutta kannattaa muistaa, että ihan yhtä lailla jokainen muslimi voi sanoa, etteivät itsemurhapommittajat ynnä muut veikot edusta ”oikeaa” islamia.

Ihanaa leijonat ihanaa

Jos leijonat voittavat huomenna jääkiekossa kultaa, Suomi sekoaa aivan varmasti. Muistatteko vielä vuoden 1995? Ja tämä on sentään olympiakulta.

Ovet eivät ole avoinna

Tiedättekö, mikä on tänä kännyköiden aikakautena erittäin raivostuttava ilmiö? Se, että opiskelijakämpässä kukaan ei tule avaamaan ovea, vaikka kuinka kilisytät kelloa, ellet ole etukäteen soittanut tulevasi tai oven takana kilauta puhelimella, että avaa ovi.

Perkele. Ennen vanhaan mentiin heti ovelle, kysyttiin kuka ja avattiin, jos vastaus oli sopiva. Nyt on turha toivoa, että haluamasi henkilön kämppikset viitsisivät sen verran persettään keikuttaa, että jaksaisivat raahautua ovelle asti. Ei kiinnosta pätkääkään, vaikka ovella seisova henkilö rämppäisi kelloa hamaan tuomiopäivään asti, kunhan arvon hienohelmojen ei tarvitse vällyjen ja kotitattereiden välistä liikkua.

Seuraavalla kerran rikon jonkun ikkunan. Repikää siitä, laiskamadot.

Naishirviö ei tahdo lasta

Ei-toivottu raskaus on aina hankala kysymys. Oletetaan nyt kuitenkin sellainen alkutilanne, jossa kumpikaan ei lainkaan haluaisi sitä lasta, ei nainen eikä mies. Tämä siivoaa automaattisesti sen klassisen vaihtoehtokolmosen eli ”synnytetään ja pidetään kakara.” Jäljellä ovat ykkönen eli abortti ja kakkonen eli synnytetään ja annetaan pois.

Yleensä nainen nykyaikana varmaankin päätyisi aborttiin. Eräät uskovaistuttuni, joiden kanssa olen aiheesta jutellut, kannattaisivat kuitenkin villisti synnytystä ja adoptiota, jos äiti eikä isä eivät nyt niin millään, mitenkään, yhtään halua sitä lasta pitää.

Sinänsä vaihtoehto olisi tietysti hyvä, että se antaa lapsellekin mahdollisuuden elää. Äiti tosin joutuu hillumaan yhdeksän kuukautta raskaana ja käymään läpi synnytyksen, mutta suurin osa selviäisi siitä kyllä hengissä – oma asiansa tietysti on, kuinka moni enää synnytysosastolla haluaisi luopua lapsestaan.

Mutta kuvitelkaapa sitä. Terve, nuori, hyvin toimeentuleva nainen, jolla on mieskin, kestää yhdeksän kuukautta raskautta, aamupahoinvointia, ruokahalun holtittomuutta, selibaattia lopussa, turvotusta, väsymystä, isoa vatsaa, tuntee vauvan liikkeet ja potkut ja käy läpi koko synnytysoperaation ja lopussa täysin tyynesti, harkiten ja vailla minkäänlaista halua pitää syntynyttä vauvaa luopuu tästä.

Millaisena hirviönä sitä naista pidettäisiin? Abortti vielä nykyään ymmärretään, mutta eihän kukaan anna lastaan adoptioon, ellei se ole fyysisten olosuhteiden vuoksi aivan välttämätöntä. Millainen on nainen, joka antaa? Vihaako se lapsia? Onko se uudestisyntynyt antikristus?

Tämä ei tarkoita, että paheksuisin aborttia. Pohdin vain taannoin omaa tilannettani, mitä tekisin, jos tulisin raskaaksi enkä lasta halua. Kuvittelin itseni selittämässä aivan vakavissani äidille, että ei äiti, en aio pitää lasta, vaikka synnyttäisin. Äitini ei ymmärtäisi. Sukuni ei ymmärtäisi. Mummoni kääntyisivät haudoissaan. Edes moni ikäiseni, joilta olen kysynyt mielipidettä, ei oikein olisi kärryillä.

Ja silti, luulisi, että se on hyvä, jos kuitenkin jaksaa ja pystyy sen elämän antamaan.

Seitsemän päivää

Mahdollisimman vastenmielinen lause:

Kohumissin raju tilitys.

Kidutusloma Syyriassa

Niin. Bush puhuu vapauden, demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta. Ilmeisesti nämä eivät kuitenkaan koske muiden maiden kansalaisia, mikäli USA nyt sattuu epäilemään, että tällä muun maan kansalaisella on minkäänlaisia yhteyksiä terroristeihin. Sellaiset henkilöt sopii kidnapata, muiluttaa jonnekin Syyriaan tai Afganistaniin, missä heitä sitten voidaan kiduttaa, sillä tyhmät yhdysvaltalaiset viranomaiset keksivät joskus aikoja sitten, että kidutus on Yhdysvaltain perustuslakia vastaan. Ja huomioikaa toki, että pelkkä epäily riittää. Tunnustus hankitaan sitten muilla keinoin. Ulkoistettu kidutus on päivän sana.

Se, että USA tekee tämän kaiken salaa, kuulostaa itse asiassa ihan järkeenkäyvältä. Totta kai se tekee niin. Se on maailmanvalta, joka on vastuussa ainoastaan Jumalalle ja koska Bush tietää, mitä Jumala haluaa, vastuu on helppo täyttää. Mutta nyt salailu on loppu. Nyt USA:n hallitus on käytännössä saanut maansa tuomarilta luvan raijata muiden maiden kansalaisia kidutussulkeisiin ulkomaille.

Kanadan ja Syyrian kansalainen, Maher Arar, pidätettiin vuonna 2002 välilaskun aikana New Yorkissa. Häntä pidettiin lentokentällä 10 päivää, minkä jälkeen hän päätyi kymmeneksi kuukaudeksi syyrialaiseen vankikoppiin kidutettavaksi. Terroristiyhteyksiä ei lopulta löytynyt ja Arar vapautettiin. Melko luonnollisesti Araria otti tämä episodi hiukkasen päähän ja ihmisoikeusjärjestön avulla nostettiin kanne erinäisiä Yhdysvaltain viranomaisia vastaan. Kanne kuitenkin kilpistyi tuomari David Trageriin, joka on nyt päättänyt, että perusteita kanteen nostamiseen ei ole, sillä toimet toteutettiin kansallisen turvallisuuden vuoksi ja USA:n ulkosuhteisiin liittyen. USA:n viranomaiset voivat siis edelleen rangaistuksetta sieppailla muiden maiden kansalaisia ja ulkoistaa heidät kidutettaviksi.

Mikä tässä on älyttömintä on se, että nämä ovat muiden maiden kansalaisia. Eivätkö muut maat herramajee aio sanoa mitään? Onko se Kanadasta ihan ok, että naapuri nappailee sen omia kansalaisia ja vie heidät kidutettaviksi? Minkäänlaista suojelua omalta valtiolta on turha enää odottaa, kun Kanadat, Saksat sun muut veijarit pokkuroivat kaikkivaltiaan USA:n edessä.

Toistaiseksi pidätetyt näyttävät olleen ainakin nimiltään arabialaisia. Mutta mikä estää Yhdysvaltoja pidättämästä ihan kenet vain se haluaa? Mihin vedetään raja? Nimeltään ja taustaltaan arabeja muistuttavat ihmiset saa pidättää, mutta esim. valkoista anglosaksia ei saa? Kuka sitä rajaa valvoo?

Kun annat pirulle pikkusormen, se vie koko käden. Sehän minua tässä huolestuttaakin. Yhdysvallat haluaa valvoa kaikkia, mutta kuka valvoo Yhdysvaltoja? Siis kuka muu kuin Bushin Jumala?

Kolme veristä kuningasta

Kolme kuningasta on hyvä elokuva. Hyvä ja hirveä. Olen nähnyt sen jo aiemmin pari vuotta sitten, mutta en muistanut, kuinka hirveä se oli. Se kertoo Persianlahden sodan lopusta, mutta ero Irakin sotaan on vain nimellinen.

Täältä turvallisesta lintukodosta on helppoa spekuloida siitä, oliko Irakin sota oikeutettu vai ei. Mies, jonka yksivuotias poika kuolee kehtoonsa USA:n pommituksessa ja jonka vaimon jalat murskaantuvat kelvottomiksi, ei jaksa spekuloida. Totta, hahmo on fiktiivinen, mutta Irak on täynnä ihmisiä, jotka ovat menettäneet omaisiaan - ja katsoneet vierestä näiden repeytyvän silpuksi.

Kuolleen pojan isä kysyy Mark Wahlbergilta, mitä, jos hänen kuukauden ikäistä tytärtään pommitettaisiin. Wahlberg vastaa: "se olisi pahempaa kuin kuolema."

Se, jonka mielestä Irakin sota oli hyvä ja oikein, menköön ja kertokoon sen niille irakilaisille, jotka ovat katsoneet perheittensä kuolevan. Sitten sen ehkä voi uskoa. Ja ehkä sitten hän ymmärtää, miksi Irak vihaa Yhdysvaltoja. Saddam oli diktaattori, mutta Saddam ei pommittanut tuhansien ihmisten perheitä murskaksi. Ihminen vihaa sitä, joka surmaa hänen perheensä. Ja sen on tehnyt USA.

Ja miksi? Ei edes joukkotuhoaseita. Ei mitään. Mitä hyötyä siitä sodasta oli? Saddam oli sentään alun perin USA:n kaveri. Mitä USA halusi? Ei se humanitaarisista syistä sinne mennyt. Ei USA humanitaarisista syistä syössyt Nicaraguan sandinistihallitusta vallasta - hallitusta, joka murskasi oikeiston vallan, pelasti 100 000 ihmistä nälkäkuolemalta, uudisti terveydenhuollon, nosti kompuroivan maan jaloilleen. Mutta sandinistit olivat kommunisteja ja heidän oli mentävä. Kärsivällä kansalla ei ollut merkitystä, ei sillä, että sandinistit olivat vioistaan huolimatta paljon parempi vaihtoehto kansalle kuin oikeistodiktatuuri. Heidän oli mentävä ja kansan palattava takaisin kipuun ja kauhuun siksi, että USA ei pidä kommareista.

Kosto ei kannata. Minä en kannata kostoa. Silti, joskus toivon - odotan - sitä hetkeä, jona USA romahtaa maailmanpoliisin valtaistuimeltaan. Se tapahtuu joskus, väistämättä, sillä jokainen maa on aiemminkin romahtanut. Ja ehkä se sitten kärsii sen saman tuskan, jota se on syöttänyt muille.

Mutta mitä hyötyä siitä enää olisi? Se tulee olemaan sukupolvi, joka on syytön nykyisen hallituksen rikoksiin. Ja sen tilalle tulee toinen maailmanpoliisi, joka on vielä hirveämpi, jonka tuhovoima on vielä laajempi. Ellei maailma lopu.

Ehkä se ei olisi niin paha asia. Maailmanloppu. Meidän maailmamme.

Ystävänpäivä

Eilen oli ystävänpäivä. Tänä vuonna en antanut korttia kenellekään. Ystävänpäivä alkaa tuntua jo hiukan keinotekoiselta. Se on vähän niin kuin naistenpäiväkin – sen kuuluisi olla joka päivä eikä kerran vuodessa.

En toki paheksu ketään, joka haluaa ystävänpäivänä jaella kortteja ystävilleen. Ainahan sitä on mukavaa saada kortteja. Mutta muistatteko, millaista se oli lapsena? Ystävänpäivä ei ollut päivä, jona muistetaan ystäviä vaan päivä, jona määriteltiin, kenellä on kavereita ja kenellä ei – kuka on suosittu ja kuka on hylkiö. Suositut saivat kasoittain ystävänpäiväkortteja ja loistivat naama messingillä luokassa. Hylkiöt piilottelivat pulpettien takana haluamatta myöntää, että taaskaan ei tullut kortteja. Silloin, ala-asteella, ystävänpäivä oli julma päivä ja ystävänpäiväkortit haluttua valuuttaa. Sillä ei ollut mitään tekemistä oikean ystävyyden kanssa.

Minä olin tietysti niitä yksilöitä, jotka eivät koskaan saaneet kortteja. Olin ylipäätään varsin yksinäinen. Luokan matkustaessa jonnekin parinani oli yleensä oma sammakkoreppuni, sillä tyttöjä oli luokallamme 11 eli yksi jäi aina ilman paria (poikien kanssa ei ollut realistista olla parina). lähes poikkeuksetta se olin minä.

Ylipäätään sitä kyllä pärjäsi ihan kohtuullisesti, mutta ystävänpäivä oli aina kuin sangollinen kylmää vettä niskaan. Nöyryyttävintä oli ehkä se, kun joskus satuin päästämään ääneen sen faktan, että en saa kortteja niin eräs luokan tyttö teki minulle säälistä kortin.

No, ala-aste on ohi enkä enää ole ystävätön, vaikka en kerääkään massoittain kortteja. Silti, nykyisten ala-asteikäisten puolesta ajattelen kyllä, että he saattaisivat ihan hyvin selvitä ilman yhtä päivää, jona mitataan henkilökohtaisen suosion aste. Ilman ystävänpäivää.

Tiettyjä luonnonlakeja

Tämä on henkilökohtainen avautuminen.

Olen matkan jälkeen ollut jossain määrin väsynyt, alakuloinen ja itseeni käpertynyt. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että en ole jaksanut jatkuvasti pitää yhteyttä ihmisiin ja vongata heitä kahville ja muihin tapaamisiin. Jonkun verran toki, ilman sitä olisin todennäköisesti viettänyt aikaani lähinnä peilin ja mieheni seurassa.

Minua niin vituttavat ihmiset, jotka eivät itse juuri koskaan kutsu minua mihinkään. Minun pitäisi aina olla se, joka soittelee, ottaa yhteyttä, ehdottaa ja kyselee. Jotkut ovat ilmeisesti synnynnäisesti aloitevammaisia (huono tekosyy) tai sitten naisia, jotka ovat löytäneet miehen. Tiedättehän efektin; suhteen alussa kavereille ei juuri pukahdeta, ainakaan niille, jotka eivät satu asumaan samassa kaupungissa.

Olen väsynyt tähän touhuun. Olen väsynyt siihen, että olen selkeästi niin tarpeeton ja epäkiinnostava henkilö, että vain yksi ystävistäni ja kavereistani on kiinnostunut oma-aloitteisesti näkemään minua. Ja aivan erityisen kyllästynyt olen ihmisiin, jotka huikkailevat kyllä iloisesti, että mennään kahville ja leffaan ja Teneriffan risteilylle, mutta joista ei sen jälkeen kuulu pihahdustakaan. Mikä ihmeen kutsuautomaatti minä olen? Jos joku sanoo, että käydään joku päivä kahvilla, miksi se tarkoittaa, että joka helkkarin kerta minun on realisoitava se tapahtuma? Jos tosiaan tunnen niin aloitekyvyttömiä ja kysymysvammaisia ihmisiä, ja olen itse niin epäkiinnostava ja turha ihminen, niin pitäkää perkele tunkkinne.

On ilmiselvää, että te ette tarvitse minua, joten en minäkään jumaliste tarvitse teitä. Jos en onnistu löytämään jostain ihmisiä, joita oikeasti kiinnostavat minunkin asiani, olen sitten vaikka yksin.

Että suksikaa vaan vittuun kaverit. Ei tule ikävä.

Hallitse kriisisi

Eräs mielenkiintoinen tanskalainen yritys on rahti- ja öljyjätti A.P. Möller-Maersk, joka on myös Tanskan suurin yritys. Möller-Maersk ymmärsi jo varhain, millainen meteli pilakuvista voi nousta ja ryhtyi tehokkaaseen kriisinhallintaan. Menestys oli ilmiömäinen; ei pihahdustakaan minkäänlaisesta boikotista Möller-Maerskin suuntaan.

Kuinka Möller-Maersk teki tämän? Vastaus on yksinkertainen: se meni ja keskusteli muslimien kanssa, tasavertaisena kumppanina, ei ylimielisenä velvoittajana.

Kuvien julkaisun jälkeen moni muslimi todellakin loukkaantui. Tanskan pääministerin Rasmussenin luokse lähti joukko muslimidiplomaatteja esittämään mielipiteensä ja kyselemään selitystä. On melko varmaa, että he eivät olleet vyöttäytyneet pommein ja varustautuneet konepistoolein. Rasmussenilla on nyt tilaisuus kriisinhallintaan á la Möller-Maers. Mitä hän tekee? Ilmoittaa, että ei ota vastaan. Samoin käy seuraavan ja sitä seuraavan muslimidelegaation. Tanskan hallituksen viesti on selvä eikä jää muslimeilta ymmärtämättä: meitä ei kiinnosta. Menkää muualle.

Rasmussen olisi voinut ottaa muslimidiplomaatit vastaan. Hän olisi voinut sanoa, että hei kaverit, meillä on Tanskassa tällainen juttu nimeltä sananvapaus, mikä tarkoittaa, että mitä tahansa saa sanoa ja julkaista, kunhan se ei loukkaa yksilön kunniaa tai kiihota tiettyä kansanryhmää vastaan. Mikäli haluatte, voitte nostaa syytteen lehteä vastaan ja katsoa, mitä tuomioistuin sanoo. Vastuu on kuitenkin lehden, ei hallituksen ja tämän vuoksi hallitus ei voi pyytää anteeksi tekoa, josta se ei ole vastuussa eikä kieltää lehteä julkaisemasta kuvia, sillä hallitus ei voi toimia lakeja vastaan. On ikävää, että kävi näin ja ymmärrän tunteenne, mutta asia on ratkaistava asianomaisen lehden kanssa.

Mutta ei. Moinen keskusteluun osallistuminenhan olisi ollut heikkoutta. Ajatelkaa, ne kehtasivat tulla ja vaatia meiltä selitystä - ihan kuin meidän tarvitsisi selitellä niille rättipäille mitään! Me olemme sentään hienoja länsimaalaisia, joilla on hieno sananvapaus eikä se kuulu muslimeille, miten me sitä käytämme. Ja vielä suurempaa heikkoutta on pyytää anteeksi jotakuta loukattuaan. Sehän on suorastaan heikkouden huippu! [JP pyysi anteeksi ja se leimattiin oitis sananvapauden petturiksi.]

Sanotaan, että kuvien julkaisulla haluttiin herättää keskustelua. Mutta kenen kanssa? Kun muslimit yrittivät osallistua keskusteluun, ovi lyötiin kiinni heidän nenänsä edestä. Turha vaivautua, ei teitä tänne kaivata. Muslimit ärsyyntyivät entisestään. Heitä on loukattu eikä ketään kiinnosta puhua asiasta heidän kanssaan. He ovat kohteita, objekteja, joista pilkkaajat ja muut länsimaalaiset puhelevat keskenään, eivät subjekteja, jotka huolittaisiin mukaan keskusteluun, joka kuitenkin käsittelee nimenomaan heitä. Vasta siinä vaiheessa, kun kiukkuisia muslimeita alkaa tulvia ovista ja ikkunoista, länsi havahtuu ja suostuu lopulta antamaan pari ylimielistä selitystä siitä, kuinka meillä nyt vaan on sananvapaus ja turvat tukkoon siellä. Jestas, kehtaavatkin kiukutella pikkujutusta.

Tanskan hallituksella olisi paljon opittavaa Möller-Maerskilta.

Voi Arla-parka!

Helsingin Sanomilla (la 11.2.) on mielenkiintoista kerrottavaa Tanskan vastaisesta boikotista Lähi-Idässä. Kiivaimmat muslimikriitikothan julistivat oitis boikotin epäeettiseksi ja törkeäksi teoksi, jonka tarkoitus on rankaista koko Tanskan kansaa yhden lehden sijasta. Nykytiedon valossa asia näyttää hiukan erilaiselta.

Lehdet pelottelivat yli 11 000 työpaikan menetyksellä, mikä boikotti laajenee koko Lähi-Itään ja koskeen kaikkia tanskalaistuotteita. Toistaiseksi on kuitenkin uutisoitu enimmäkseen Arlan tuotteiden boikotista. Olisi kuvitellut esimerkiksi Legon, kuuluisan tanskalaisartikkelin, joutuneen rajun boikotin kohteeksi. Sen sijaan osa kaupoista ei edes poistanut Legoa valikoimistaan. Tämän lisäksi boikotti vaikuttaa enemmän kulutustavarayrityksiin kuin yrityksille myyviin yhtiöihin, jollainen Arla nimenomaan on.

Ennen boikottia Arlan tähti oli laskussa. Tanskalaiset ostivat pienempien meijerien tuotteita, sillä Arlan käytöstä pidettiin öykkärimäisenä. Tämän lisäksi Århusin raastuvanoikeus tuomitsi sen maksamaan 68 000 euron sakot hallitsevan markkina-aseman väärinkäytöstä. Arla oli kyllä Tanskan suurin ja Euroopan toiseksi suurin meijeri, mutta sen asema alkoi horjua.

Entä nyt? On arvioitu, että Arla menettää Lähi-Idässä päivässä 1,4 miljoonaa euroa. Menetystensä vastapainoksi Arlan myynti on lännessä noussut useita prosentteja (maito 8 %, juustot 22 %, rasvat 12 %). Kun ottaa huomioon, että Lähi-Idän markkinat ovat pienet ja lännen suuret, Arla itse asiassa tekee tilanteessa voittoa. Kaiken kukkuraksi kaikki ovat unohtaneet öykkärimäisen käytöksen ja markkina-aseman väärinkäytökset. Arla loistaa nyt kirkkaana jalokivenä Tanskan kruunussa eikä vain tanskalaisten vaan myös muiden länsimaalaisten silmissä. Osta Tanskalaista –kampanjien myötä Arla tunnetaan ympäri läntistä maailmaa paremmin kuin koskaan.

Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että Arla on kärsimisen sijaan hyötynyt boikotista. Sen Lähi-Isän markkinat ovat kyllä raunioina, mutta koko yhtiön kannalta menestys Euroopassa ja Amerikassa on huumaava. Todennäköisesti Arlan Lähi-Idän työntekijöitä nyppii, mutta suurkansallisia yhtiöitä ei yleensä kiinnosta, nyppiikö pikkukonttoreita, jos yhtiö tekee voittoa.

Työelämän pikkupeikot vaanimassa

Joskus se opiskelukin loppuu. Ja sitten alkaa työelämä. Aiemmin olin vakuuttunut, että suoritan tohtorintutkinnon, nyt en ole enää varma. Suoritan sen vain, mikäli siitä on minulle ammatillista hyötyä.

Opisntojen alussa kaikki oli selkeää. Pääaineena uskontotiede, sivuaineina raamatuntutkimusta, kenties kelttikieliä, Aasian ja Afrikan tutkimusta. Aika kului ja oivalsin, etten haluakaan tutkijaksi, joka noilla ainevalinnoilla olisi ollut todennäköisin vaihtoehto. Apuraharumba ja jatkuvassa epävarmuudessa eläminen kauhistuttavat ja teoriat menevät ymmärrykseni yli. Lukiossa kuvittelin vielä olevani enemmän teoreettinen kuin käytännöllinen, mutta yliopistossa huomasin, että en sentään ole niin teoreettinen.

Nyt sivuaineina sitten ovat venäjän kieli ja kirjallisuus, EU-opintokokonaisuus, nykykreikan kieli ja kirjallisuus ja Itä-Euroopan ja Venäjän tutkimus. Japania luen myös hiukan. Kansantaloustieteestä ja yleisestä valtio-opista olisi mukava suorittaa perusopinnot. Näillä eväillä se ura ulkoministeriössä urkenee. Ehkä.

Mutta se työnhaku! Kymmeniä, satoja hakemuksia ilman pihahdustakaan vastaukseksi. Verkostoitumispakko. Head-hunterit, jotka eivät tiedä sinusta, ellet verkostoidu ja mainosta itseäsi joka nurkassa. Pätkätyöt, törmääminen esteeseen nimeltä "nuori, lissäntymiskykyinen nainen". Kokemus, kokemus, kokemus, vaikka ei pääse töihin, joissa kokemusta pitäisi hankkia. Työpaikkailmoitukset, joissa haetaan kymmentä kieltä taitavaa avaruusinsinööriarkkitehtipsykologilääkäriä. Armoton, hirvittävä kilpailu.

Onko mikään ihme, että haluaisin opiskella ikuisesti?

Ei se suju

Tunnen itseni alkoholistiksi. Joka ilta lupaan, että ei enää suklaata, ei herkkuja, alan oikeasti laihduttaa. Ei enempää. Ja seuraavana päivänä kehitän jonkun tekosyyn ostaa levyllisen Geishaa ja möyriä apatian syövereissä sängyn pohjalla. Nyt hyvä syy on hakemani työpaikka, jonne minua ei ilmeisesti pyydetä edes haastatteluun. Olen toki hakenut elämäni aikana kymmeniä työpaikkoja enkä tavallisesti vaivu alakuloon niiden vuoksi, mutta tämä harmittaa. Oikeasti. Se olisi ollut unelmatyö, aivan täydellinen minulle ja minä siihen. Mutta ei, ei edes mahdollisuutta. Pitäkää tunkkinne.

Mikähän piru siinä on, että koskaan elämässä ei mene kunnolla hyvin. Olen sinänsä perustyytyväinen luonteeltani, mutta aina joku on hiukan vinossa. Tällä hetkellä kunnossa ovat työ ja parisuhde. Opiskelu ja ystävät/kaverit ovat niin ja näin. Liikunnasta ja ruokavaliosta ei kannata edes puhua. Kirjoittaminenkaan ei maistu.

Alan harkita AA-kerhoa.

Laatikkojen salaisuudet

Visukinttu ei ehkä tarkoittanut tätä meemiksi, mutta ei se mitään. Olen itsepaljastelevalla tuulella ja paljastan, mitä kaikkea löytyy kahdesta sekatavaralaatikostani. Molemmat kököttävät kaapin ylähyllyillä, toinen on pieni ja toinen iso. Iso sisältää seuraavat tavarat:


-Meikkipussi täynnä muovi- ja metallipapiljotteja (en ole kikkarapää luonnostani)
-Suuren, tyhjän, valkoisen meikkipussi
-Pienempi tummansininen meikkipussi (sisällä patteri ja akku kierrätykseen menossa)
-Jykevää muovia oleva pikkupussukka, jossa on nyörit - tyhjä sekin
-75 watin hehkulamppu
-Kerä valkoista virkkuulankaa
-Kummallinen pieni pupupehmolelu
-Hiustenkuivaaja
-Kiharrin
-Ilmakiharrin + 3 erilaista päätä siihen
-Metallinen pyörökampa
-Kenkälankkia
-Ylipitkät kengän nauhat
-Pussillinen erilaisten ostamieni laitteitten käyttöohjeita
-Tulitikkurasia
-Pätkä Stockmannin tarroja muovinauhassa
-Hohkakivi jalkojen hinkkaukseen
-4 hiuspantaa
-Tyhmä shampoopullo
-Vasara
-Linkkuveitsi
-Pehmustetut käsiraudat
-Kuminauhasysteemi pyörän tarakalle
-Sokeripala lamppuun
-Pikkuhousunsuoja
-Tyhjä makeispurkki
-Pussillinen nauloja, muttereita, pyörän korin osia yms.
-Kaksi jakoavainta ja kaksi ruuvimeisseliä
-Yksi mystinen työkalu, jota en oikein ymmärrä
-Paperiliitin
-Geishakuulat
-Mittanauha
-Modeemin johto
-Simpukoita muovipaketissa
-Yrttikasvien siemeniä
-Pinni
-Nappi
-Suomen juhlaraha
-Lappu silmien peittämiseen
-Roikotin, jolla verhot liitetään tankoon
-Pieni Viking Linen pehmonallemaskotti


Pienempi taas sisältää seuraavat:


-Jalan hiomakepukka (vai mikä se on, millä hinkataan kuivia kantapäitä)
-Käyttämätön kännykkä
-Puinen, lakattu rasia
-Titanic-pelikortit
-Korjausteippiä
-Tekoripset ja niihin liimaa
-Niittaaja
-Kahdet varakorot joihinkin korkokenkiini
-Pyyhekumi
-Mystiset fantasiapelikortit
-Eri maiden rahoja (mm. Ruotsi, Viro, Venäjä, Tanska)
-Kaulakoru
-Kylpyverhoa varten liittimiä
-Korvakorut
-Sormus
-Vesivärit
-Kaksi rintamerkkiä, joissa lukee "Sex instructor - first lesson free" ja "tutor 2005"
-Pieni, vaaleanruskea Stocman-pussukka, kangasta
-Ukrainalainen kondomi
-Yhä paketissa oleva jäätelönsyömistikku
-Muovihelmiä piskuisessa korurasiassa


Että eipä lopu tavara kesken...

Kukkahattudhimmi

Kirstillä oli hyvää asiaa.

Huomaan tässä kiistassa asettuneeni varsin voimakkaasti muslimien puolelle. Yksi syy lienee se, että niin monessa paikassa lähinnä puhistaan ja arvostellaan, joskus hyvin perustellen ja maltillisesti, joskus nojaten kyseenalaisiin argumentteihin ja jopa solvaten - jälkimmäinen tuntuu olevan tavallisempaa. Mutta pelottavimpia eivät ole aggressiiviset räksytykset vaan sinänsä maltilliset, asialliset, omalla tavallaan perusteluja esittävät, mutta synkkiä tuomiopäivän näkyjä maalailevat tekstit. Niissä muslimit ovat kerta kaikkiaan vihollisia, joiden kanssa ei voi elää sovussa ennen kuin he ryhtyvät elämään kuten me - heillä on tähän suorastaan moraalinen velvoite.

Kun nyt sattumalta on eri mieltä ja näin ollen väittää vastaan näille islamin kammoksujille (en nyt keksi parempaa termiä, vaikka kammoksunta ei suorastaan ole oikea sana), sitä päätyy sitten johonkin kummalliseen leiriin, jonka nimi on "muslimin-paapoja-dhimmi-kukkahattutäti-humanistit". Me dhimmikukkahatut olemme niitä, jotka suhtaudumme islamiin täysin kritiikittömästi, rakastamme sitä enemmän kuin kristinuskoa (erityisesti muslimimiehiä), vihaamme länsimaista kulttuuria, pidämme islamia upeana, vahvana vapauden uskontona, jossa ei ole mitään vikaa emmekä osaa tai varsinkaan halua kritisoida sitä koskaan yhtään mistään. Islam on pyhä.

Minun ongelmani on, että en tunnista itseäni kukkahattudhimmiksi. Jos piirretään jana, jonka toisessa päässä istuksivat kammoavat, halveksivat ja inhoavat islamia ja toisessa päässä istujat melkein jo kääntyvät siihen, en voi sijoittua kumpaankaan. Minusta islamissa on paljonkin kritisoitavaa. Pitäisi olla melkein itsestäänselvää, että en hyväksy tappouhkauksia, pommeja enkä suurlähetystön polttamisia, naisten, lasten ja köyhien asemasta puhumattakaan. En hyväksy mielipidevankeja, en kidutusta, en Koraanilla päähän mätkimistä, en hiisi vie oikein osaa hyväksyä abayaa tai burkhaakaan, vaikka kukkahattuhumanistina olen yrittänyt (tosin vain siinä määrin, että naisella tulisi olla vapaus itse valita, mutta toisaalta, kuinka vapaita valintamme ovat yhteisön paineesta?). Varsinkaan en hyväksy sitä, että jo pikkutytöille puetaan ylle huivit. Tyttöjen ympärileikkausten hyväksymisestä ei kannata edes keskustella.

Minua hiukan ärsyttää se, että jos haluan olla oitis leimautumatta kukkahattudhimmiksi, joudun joka kerta tuomaan yllä mainitut asiat esiin. Että ei, pommi-iskut eivät ole ok, ympärileikkaukset ovat pahasta, en tue kunniamurhia ja niin edespäin. Olen lukenut Koraanin, olen suorittanut islamin peruskurssin, olen lukenut erilaisia tekstejä islamista alkaen hunnuttautumisen syistä päättyen maahanmuuttajien uskonnollisuuteen. Olen lukenut molemmat Prinsessa-kirjat, jotka antoivat karmean kuvan Saudi-Arabian tilanteesta, missä rikaskin prinsessa voi olla miehensä ja perheensä mielivallan orja.

Ja tästä kaikesta huolimatta aina pitäisi kirjoittaa se "huom. huom. en tue sitä enkä tätä" -muistutus. Maailma on jokseenkin mustavalkoinen. Jos et ole samaa mieltä, oletkin yhtäkkiä toisessa ääripäässä. Ja tätä minä en hyväksy yhtään sen enempää kuin muslimien säätöjä. Minä en ole ääripäässä, en tässä asiassa. Ja jos se ei mene kaaliin, vika ei enää ole minussa.

P.S. Seuraavaksi lupaan kirjoittaa jostain muusta aiheesta.

Ajatusvuoto

Muistatteko, kun Chirac arvosteli suomalaista ruokaa? Osa suomalaisista taisi hiukan loukkaantua. Ei se nyt ole reilua, että joku ymmärtämätön ranskis arvostelee meidän ruokiamme. Mitä se niistä tietää. Pah.

Sitten Jyllands-Posten julkoo pilakuvia pyhästä profeetasta. Muslimit loukkaantuvat. Mitä ne nyt noin, eihän se ole kuin yksi profeetta! Ei siitä nyt pitäisi vetää hernettä nessuun, haloo.

Eikä tähän vieläkään liity se, kuinka loukkaantuminen tuodaan esiin vaan yksinkertaisesti se, että loukkaantuminen tapahtuu - eräiden ei-uskovien mielestä kun on melkeinpä loukkaavaa, että joku kehtaa ja uskaltaa loukkaantua uskontonsa herjaamisesta. Onhan se sikamaista. Että ottavat vakavasti sellaista, mitä me emme ota. Soosoo.

Ja meillä on tämä hieno sananvapaus. Meillä on oikeus julkaista pilkkaavia kuvia. Mutta hiisi, jos joku porukka jossain kehtaa suivaantua ja ryhtyä boikottiin, onhan se väärin. Ei niillä ole boikottivapautta, eihän? Tietenkään suurlähetystöjä ei saa poltella, tietenkin tappouhkaukset menevät reilusti yli rajan. Mutta että ei saa boikotoidakaan. Suomessa sen sijaan saa boikotoida vaikka siksi, ettei pidä McDonald'sin logosta, mutta profeetan loukkaaminen ei kelpaa syyksi.

Tietenkään kaikki eivät kannata yllä esittämääni. On ihmisiä, jotka ymmärtävät loukkaantumisen, mutta eivät hyväksy monia reaktioita siihen. On ihmisiä, joiden mielestä muslimeillakin on oikeus boikotoida ihan mitä haluavat ihan milloin haluavat. Ja sitten on niitä, joiden mielestä näin ei ole. Olisi hauskaa tietää, miksi.

Tämä ei ollut johdonmukainen, tiivis kirjoituspaketti vaan purskahdus mielessä pyörineitä ajatuksia. Lisätäänpä vielä yksi joukkoon. Kuvitelkaapa tilanne, jossa syyrialaiset hyökkäisivät hallintorakennustaan vastaan. Todennäköisesti kansajoukko tulitettaisiin säälittä hajalle. Mutta kun syyrialaiset hyökkäävät Tanskan suurlähetystön kimppuun, syyrialaiset poliisivoimat eivät "kykene" estämään heitä. On Egypti, missä on käytännössä yhden puolueen diktatuuri, jota vastaan järjestetään pikapikamielenosoituksia vankila- ja kidutusuhan vuoksi (joka on hyvin todellinen, siellä istuu presidenttiehdokas vankilassa käytännössä siksi, että kehtasi ryhtyä ehdokkaaksi). Mutta jostain kumman syystä poliisivoimia ei kiinnosta pätkääkään, kun ihmiset mellastavat kaduilla ja polttelevat Tanskan lippuja (kuvitelkaa tilalle Egyptin lippu).

Hmmm.

Jeesus ja Muhammed käsi kädessä käypi

LÄhes ihmeellistä. Vuonna 2003 Jyllands-Posten kieltäytyi julkaisemasta joukkoa Jeesusta käsitteleviä kuvia, jotka päätoimittajan mukaan eivät olisi miellyttäneet lukijoita ja olisivat nostattaneet vastalauseita (lähde). Sen sijaan vuonna 2005 samainen lehti ei vain julkaissut Muhammedia käsitteleviä kuvia vaan nimenomaan pyysi näitä kuvia piirtäjiltä ohjeistaen, että nyt haetaan pilakuvia.

Tasaveroinen kohtelu kristinuskolle ja islamille? Don't think so...

Eläinpolitiikkaa

Tietty todellisuudentaju tuntuu uupuvan tietyiltä maailmanparantajilta ja idealisteilta. Esimerkiksi monet teini-ikäiset eläinaktivistit (toisinaan ovat aktiivisia vain puheissaan) ovat ehdottomuudessaan suorastaan häkellyttäviä, mutta aikuisetkin osaavat vallan taitavasti. Erinomainen esimerkki on Brigitte Bardot, joka saarnasi romanialaisille näiden kulkukoiratilanteesta, kun nämä uskalsivat ehdottaa, että kulkukoiria voisi tappaa.

Näille ihmisille ei ole mennyt jakeluun, että ihmiskunnan valtaväestön mielestä ensin tulee ihminen ja sitten muut eläimet. Tätä voi kritisoida, tätä vastaan voi taistella, tämän vuoksi voi parkua, huutaa ja heittäytyä lattialle potkimaan, mutta vain hölmö kieltäytyy ottamasta huomioon tätä faktaa. Ja tämän vuoksi ihminen pitää pääsääntöisesti ensin huolta lajitovereistaan ja vasta sitten muista eläimistä. Se voi olla moraalisesti väärin tai olla olematta, mutta toistaiseksi se on näin.

Toisin sanoen, jos olet eläinaktivisti, älä sodi sotaa, jota et voi voittaa. On turha mennä kertomaan romanialaisille, että heidän pitäisi ruokkia rakkinsa, kun heille ei itselleenkään tahdo ruoka riittää. Eläinten olojen parantaminen lähtee ihmisten olojen parantamisesta: kun paikalliset ihmiset voivat hyvin, he yleensä pitävät huolen eläimistäkin. Suurin osa ihmisistä ei ole sadisteja, jotka tahallaan antavat eläinten kärsiä ja kuolla nälkään. Heillä vain on liikaa tekemistä omassa henkiin jäämisessään.

Mutta vielä hämmentävämpi oli "osta lehmä lahjaksi" -keskustelu animalian keskustelupalstalla (allerginen reaktio, ush). Joku kehitti ajatuksen, että paksusti voiva länsimaalainen voi ostaa köyhemmälleen lahjaksi lehmän, vuohen, koulutarvikkeita tai jotain muuta tarpeellista sen sijaan, että laittaisi vain rahaa keräykseen. Hän maksaa tilille summan X ja toisessa päässä lähtee lehmä (tai jokin muu lahja) kohti valittua vastaanottajaa. Antaja saa sertifikaatin, jossa lukee, että hän on lahjoittanut lehmän. Köyhempi kehitysmaalainen saa lehmän, josta riittää ravintoa vuosiksi eteenpäin - eikä puhe siis ole teurastuksesta.

Minusta idea oli mainio. Mutta ei! Tuotantoeläinten pitäminen on katsokaas väärin! Se on väärin ihan periaatteellisesti eikä vain tehotuotannossa, jossa eläimet voivat huonosti. Kehitysmaalainen todennäköisesti pitää lehmää niin hyvin kuin ikinä osaa ja saa siihen vielä lisäopetustakin "osta lehmä lahjaksi" -kampanjan työntekijöiltä. Mutta ei sekään käy, sillä tuotantoeläimen ylläpito on ilkeää hyväksikäyttöä ja ansaitsee kaiken mahdollisen paheksunnan. Lemmikkieläimet sen sijaan ovat hyväksyttäviä.

Ehkä se olen sitten vain minä, mutta jos minun pitäisi valita, kumpi on niin sanotusti "järkevämpi", ottaisin kotieläimen...

Onko mikään enää pyhää?

Muslimimaailma kuohuu. Tanskan suurin sanomalehti, Jyllands Posten, julkaisi jokunen kuukausi sitten pilakuvasarjan profeetta Muhammedista eivätkä tosiuskovat arvostaneet. Eivät lainkaan. Tanskan tuotteita boikotoidaan, piirtäjille on lähetetty tappouhkauksia, on vaadittu anteeksipyyntöä Tanskalta ja EU:lta, joka on kerrankin suoraselkäisesti asettunut tukemaan jäsentään ja kieltäytynyt.

Monille aihe on helppo: meillä on täällä sananvapaus, me saamme tehdä, mitä haluamme, arabit vaan lärvit umpeen ja hengatkaa siellä Lähi-idässä keskenänne älkääkä kehdatko valittaa meidän tekemisistämme (tai tulee pommia). Sananvapaus on pyhä ja sillä siisti. Uskontoja tulee saada arvostella!

Uskontoja tulee saada arvostella ja arvioida, se on totta. Myös islamia. Mutta mistä lähtien pilkkaaminen on ollut sama asia kuin arvostelu? Kun koulussa kokonainen luokka pilkkaa ääneen Jussia, koska tällä on silmälasit, kukaan tuskin menisi sanomaan Jussille, että mitäs vingut siinä, kestäisit vaan arvostelua. Huumori on myös vallankäyttöä, sillä tehdään kohde naurettavaksi, sellaiseksi, ettei sitä tarvitse ottaa vakavasti. Vitsit voivat loukata eikä loukkaantuneella ole mitään velvollisuutta niellä vitsiä sellaisenaan, koska vitsin kertoja on päättänyt, että hänellä on pyhä oikeus se vitsi kertoa. Ei edes siksi, että meillä on sananvapaus.

Sananvapaus on kaksiteräinen miekka. Se on arvokas asia, joka oikeuttaa tuomaan mielipiteensä julki, mutta samalla se on piilopaikka kaiken maailman rasisteille, kiihkoilijoille ja yllyttäjille, jotka äyskivät ihan mitä lystäävät ja vetoavat myöhemmin sananvapauteen. Onko sananvapaudella rajoja ja jos on, missä ne menevät? Laillinen raja on jokseenkin määritelty, kiihottaminen kansanryhmää vastaan ja kunnianloukkaus ovat rikoksia, joita ei voida perustella sananvapaudella. Mutta onko olemassa muunlaisia rajoja?

Minä olen kaksi päivää miettinyt, asettaisinko itse rajan johonkin. Maalaistollokin tajuaisi, että pilakuvat Muhammedista loukkaavat konservatiivimuslimeja verisesti. Paitsi että islamissa ei ylipäätään ole sallittua profeetan (tai ihmisten ja eläinten) kuvaaminen ylipäätään, kyseessä ovat kaiken lisäksi kohteestaan pilaa tekevät kuvat. Ja kohdehan on muslimeille Pyhä, Jumalasta seuraava. Lisäksi pilkkaajat olivat länsimaita, jotka muslimit muutenkin Lähi-Idässä kokevat alistavan heitä. Nyt valtaapitävät vielä kehtaavat pilkata heidän pyhimpäänsä.

Tällä en tahdo sanoa, että hyväksyisin kaikki Lähi-Idän muslimien toimet. En hyväksy tappouhkauksia, en anteeksipyyntöjen vaatimista tahoilta, joiden asia ei ole pyytää anteeksi (Tanskan hallitus ei vastaa Ttanskalaisten lehtien sisällöstä) enkä oikein diplomaattisuhteiden katkaisuakaan. Boikottiin jokaisella on oikeutensa. Mutta tästä huolimatta ymmrrän kyllä muslimeja, jotka ovat loukkaantuneet.

Sananvapaus ei saa olla niin pyhä, etteikö siitä saisi keskustella. Muslimeillakin on oikeus arvostella meitä, mikäli me otamme itsellemme oikeuden arvostella heitä. Musli