Uhrilammas
Psykopaatteja on paljon, mutta kukaan ei vedä vertoja Uhrilampaiden karismaattiselle kannibaalille, Hannibal Lecterille. Hannibalin ja Clarice Starlingin yhteiset kohtaukset ovat seksuaalisesti niin väkeviä, että pelkkä kipinä voisi sytyttää roihun.
Melkein ymmärrän naisia, jotka haksahtavat psykopaattimurhaajiin.
Melkein ymmärrän naisia, jotka haksahtavat psykopaattimurhaajiin.
6 Comments:
Tohtori Lecterissä on kuitenkin tyyliä ihan toiseen tapaan kuin arkisissa lippalakkipsykopaateissa, joiden pitäisi kaiken järjen mukaan olla yhtä miellyttäviä kuin Lecterin naapurinsellin "I can smell your cunt!"-tyyppi
Herra Lecter on perin kaukana tosielämän sarjamurhaajista. Mielenkiintoinen hahmo silti, ja kertoo paljon Euroopan ja USA:n eroista.
Tosipahis amerikkalaiseen tapaan on huippuälykäs, sivistynyt, yläluokkainen - ja eurooppalainen.
Kovin kaukana niistä kaksoiselämää viettävistä keskiluokkaisista valkoisista perheenisistä ja mustien ghettojen ryöstäjä/raiskaaja/murhaajista. Nämä todellisen elämän sarjamurhaajat kun ovat karmeista teoistaan huolimatta jotenkin reppanoita, eikä reppanoista saa tehtyä yleisöönmenevää viihdettä.
No mutta. Osa psykopaateista osaa ilmeisesti olla ihan aidosti miellyttäviä - itse asiassa se voi olla osa sitä psykopatiaa, että osaa ikään kuin "heijastaa" toisen mielihaluja.
Ja toisekseen, eiväthän ne naiset pääse useinkaan juttelemaan vankiloissa istuville murhaajille, varsinkaan alussa. He näkevät murhaajat televisiossa ja lehdissä, jolloin voivat mielikuvituksessaan tehdä heistä Lectereitä.
Varmasti Lecteriä voi osittain realistisenakin hahmona pitää sikäli, että tuo täydellinen miellyttävyys ja itsekontrolli varmasti sopii hyvinkin psykopaatin luonnekuvaan. Pohjimmiltaan se ei kuitenkaan ole kovin kiinnostavaa, koska koko elokuva pelailee pelkällä shokkivaikutuksella, jonka ristiriita verimässäilyn ja hienostuneisuuden välillä luo. Pitemmän päälle se alkaa pitkästyttää.
Itse asiassa viime aikoina parillakin festivaalilla esitetty Maniac hakkaa mielestäni Uhrilampaat. Joe Spinell pääsi esittämään psykopaattihahmostaan useampia puolia kuin Hopkins, ainakin kaksi.
E.
Niin no. Minua se shokkivaikutus ei juuri kiinnostanut, lähinnä kohtaukset Starlingin ja Lecterin välillä. Voihan niitäkin pitää pitkästyttävinä, mutta minusta niissä oli niin vahva seksuaalinen lataus, että jos se yksin tekisi niistä vähintään nautinnollista katsottavaa.
mä en tykkää psyko-akoista
vaikka se tykkäät psyko-miehistä.
mä tykkään sellasesta dominoivasta
äiti-hahmosta joka vain nöyryyttää
minut ja tekee minusta kiltin
muttei edes pahoinpitele mua
hannibal-lecter -spedeilyistä
puhumattakaan.
Lähetä kommentti
<< Home