Henkilökohtaista
Töissä on jälleen kerran ikävää, kun on saanut kaikki rästiin jääneet paperityöt tehtyä. Tylsistymistä paikkaillakseni olen lueskellut blogeja, erityisesti Brimin Hurmaavaa itsemurhaa. Joskus blogeja lukiessa tunnen oloni tirkistelijäksi, varsinkin, jos kyseessä on Hurmaavan itsemurhan kaltainen hyvin henkilökohtainen blogi; minä vain lueskelen, mutta en kommentoi mitään. Olen sivustakatsoja - kaikki tapahtuu jossain kaukana, ikkunan takana ja minä katselenen sitä ilman, että kukaan huomaa läsnäoloani tai kaipaa sitä. Enkä koputa ikkunaan. Hyvin harvoin olen koputtanut.
Minun isäni on omalla tavallaan itsekäs, mutta sellaisella pikkulapsen tavalla. Hän ei ole koskaan vahingoittanut minua eikä veljeäni enkä usko, että hän edes kykenisi sellaiseen. Hän on täydellisen epäaggressiivinen, jopa vahvassa humalassakin. Minä enemmän hän humaltuu, sen hauskempi hän on, kunnes hän sössöttää jossain nurkassa ja menee lopulta sammumaan sänkyyn. Hänen ongelmansa on juuri se, että hän on perheen kolmas lapsi: hän ei koskaan varsinaisesti ollut ISÄ, se vastuunkantaja, tukija. Aikoinaan kapinoin sitä vastaan, olin katkerakin, mutta kun ymmärsin, ettei isä koskaan aikuistunut, häneen oppi suhtautumaan ihan hyvin. Ok, minulla ei ole Isää, mutta olisi tässä voinut käydä pahemminkin. Paljon pahemmin.
Minua kiusattiin koulussa, ala-asteella hyvin julmasti tyttöjen asteikolla mitattuna. Pojatkaan eivät juuri säälineet vaan sain ihan suoraan turpaani pojalta ja myöhemmin yläasteella, ”herkässä iässä”, pojat liiskasivat jokseenkin täydellisesti orastavan naiseuteni. Siinä vaiheessa kaksikielisyyteni oli minulle haitaksi, sillä koulussamme oli joukko venäjänkielisiä poikia, jotka solvasivat minua muun muassa ”huoraksi” ja ”pilluksi”. Olin myös lehmä ja narttu. Mitään en koskaan ollut tehnyt näille pojille enkä mainittavammin reagoinut, mutta otin opikseni: miesten näkökulmasta olen vastenmielinen eikä kukaan mies voi minua fyysisesti haluta.
Myöhemmin au pair –aikanani minut olisi todennäköisesti diagnosoitu masentuneeksi, jos olisin vaivautunut psykiatrille asti. Vietin tuntikausia irkissä, laihdutin syöden liian vähän (luin myöhemmin, että liian vähäinen energiansaanti vaikuttaa mielialaan negatiivisesti), nukuin hyvin myöhään ja kärsin kroonisesta yksinäisyydestä. Kerran viikossa kävin englannin tunnilla, mutta en jostain syystä onnistunut tutustumaan muihin au paireihin. Kerran yömyöhään satuin osumaan ”monta tapaa tehdä itsemurha” –sivustolle, jota jäin lukemaan. Vasta jonkin aikaa luettuani tajusin tilanteen koomisuuden: tässä minä, masentunut ja väsynyt, istun yön epätoivoisimpina tunteina tutkimassa sivustoa, jolla kuvaillaan mahdollisimman monta tapaa tehdä itsemurha. Olisin voinut huolestua, jos olisin itsetuhoinen ihminen, mutta sitä en ole koskaan ollut.
Perhe lähetti minut ennen aikojani takaisin Suomeen, mistä olisi kai pitänyt loukkaantua, mutta olin vain iloinen. Palasin takaisin huhtikuussa ja kesällä käväisin elämäni aallonpohjassa. Heinäkuussa muutin Helsinkiin jatkaakseni kroonista yksinäisyyttäni, sillä minulla ei ollut edes tietokonetta, jolla olisin päässyt nettiin. Ei ketään, kenelle puhua, vain vajoaminen omaan tuskaani. Työpaikkani oli vastenmielinen, puhelintyö ei luonnistunut minulta lainkaan. Epätoivoissani soitin eräälle tutulle, josta tuli Ensimmäiseni ja vaikka en varsinaisesti kanna hänelle kaunaa, en mielelläni häntä tapaa. Vaikka tietyssä määrin kerjäsinkin turpaani, olen yhä sitä mieltä, että hänkin käytti minua hyväkseen ja muutenkin koko se lyhyt episodi osoitti hänen omaavan sellaisia luonteenpiirteitä, joita en voi sietää.
Tuskan 2002 aikaan päädyin lopulta siihen, mihin koko kehityskulku oli johtanut: viiltelemään itseäni. Näin jälkikäteen kun miettii, koko tilanne oli nolo ja surkuhupaisa. Olin aidosti tuskissani ja muutaman viiltelyyn taipuvaisen tuttavani monipolviset selitykset viiltelyn autuudesta olivat laittaneet pääni sekaisin. Jos sisäisen tuskan saisi siirrettyä fyysiseksi, mikäpä siinä. Ei ollut partaterää, mutta oli paperiveitsi – kuka idiootti viiltää itseään paperiveitsellä. Tulos oli tietysti surkea. Sen lisäksi että tylsällä terällä ei saanut aikaan naarmuja kummempaa, nekin sattuivat niin paljon, että menetin täydellisesti haluni viillellä yhtään enempää. AU!
Ei se viiltely mikään herätys ollut, vaikka oivalsin, että fyysinen kipu ei ole minua varten. Varsinainen nousukiito alkoi, kun tapasin nykyisen mieheni, joskaan sekään ei alussa ollut helppoa. Seurustelumme alkoi lokakuussa ja loppuvuodesta sain kaksi pahaa ”kohtausta” – en osaa nimittää niitä muuten – joiden aikana luulin meneväni aidosti sekaisin. Pelkäsin hillittömästi, että mieheni jättää minut, että olen epäkelpo, kurja, surkea, hirvittävä. Muistan vieläkin sen, kuinka kuurasin kylpyhuoneen lattiaa juuriharjalla ja itkin hillittömästi puhtaasta pelosta.
No, kuten kuvasta näkyy, mieheni ei jättänyt minua ja nelivuotispäiväämme juhlistamme ensi viikonloppuna kylpylässä. Vaikka seurustelu auttoikin minut nousuun ei se tosiaan ollut mikään portti paratiisiin. Erityisesti yksinäisyys vaivasi minua edelleen pahasti, harkitsin jopa meneväni Nyytiin, joko vain kokouksiin tai ihan ammattiauttajan pakeille. Kävin raamattupiirissäkin osittain sen vuoksi, että näkisin viikolla muitakin ihmisiä kuin itseni ja mieheni. Olin työtön, vaikka hain epätoivoisesti jotain järkevähköä työtä. Yliopistolla en tutustunut keneenkään. Tunsin itseni huonoksi ja kelpaamattomaksi.
Krooninen, ei-valittu yksinäisyys on itse asiassa jotain hyvin kammottavaa. Kun kesällä 2002 muutin soluhuoneeseeni, minulla ei pitkään aikaan ollut siellä muuta kuin pari patjaa, vuodevaatteet, lamppu ja kirjoja. Huone oli kolkko ja autio ja siellä oli kummallinen tuoksu, jota en osaa kuvailla. Myöhemmin, kun muutin pois ja olin jo vienyt kaikki tavarani uuteen asuntooni, palasin vielä vanhaan huoneeseeni varmistamaan, että kaikki on kunnossa. Kummallinen tuoksu oli haalistunut sisustaessani huoneeni kuntoon, mutta kun se taas oli tyhjä, tuoksu leijui ilmassa hyvin voimakkaana - ja kammottavana. Tuntui, kuin olisin siirtynyt ajassa taaksepäin, takaisin kesään 2002 ja koko se hurja yksinäisyys huokui ylitseni. Kaikki pelkän tuoksun voimasta.
Kaikesta huolimatta minusta on aina tuntunut kuin eläisin pumpulilinnassa. Minua kiusattiin koulussa, mutta en koskaan ole mieltänyt itseäni koulukiusatuksi. Olisin saanut masennusdiagnoosin sormia napsauttamalla, mutta en koskaan mieltänyt itseäni masentuneeksi. Nyytiinkään en lopulta mennyt, sillä ajattelin, että onhan paljon ihmisiä, jotka tarvitsevat kipeämmin apua. Olisin voinut kehittää itselleni syömishäiriön pudottaessa painoani, mutta jostain syystä en tehnyt sitäkään. Suhteeni ruokaan ei ole aivan normaali, mutta ei se syömishäiriöinenkään ole. Tai en ainakaan miellä sitä sellaiseksi.
En oikeastaan tiedä miksi. Ehkä olen halunnut ajatella olevani vahva, halunnut tulla toimeen yksin. En ole koskaan osannut pyytää apua tai kertoa murheistani silloin, kun kaipaisin lohdutusta enkä myöskään koe osaavani itse lohduttaa. Itse asiassa, minusta avunpyytäminen on melkeinpä noloa, mutta vain omalla kohdallani. Muiden kohdalla noloa on se, että en osaa lohduttaa. Millainen ystävä se sellainen muka on?
Voin kirjoittaa tarinani tänne siksi, että olen jo selvinnyt siitä eikä se enää kosketa tai satuta minua. Viiltelin itseäni, entä sitten? Minut eristettiin koulussa tyttöjoukosta ja annettiin ymmärtää, että olin ällöttävä friikki, mutta mitäs noista. Inhoan kyllä edelleen sitä tyttöä, joka oli kaikesta tuosta päävastuussa, mutta en hänen menneiden tekojensa vuoksi vaan siksi, että hän on aidosti luonteeltaan niin vastenmielinen, että niskakarvani nousevat pystyyn.
Lukiessani Brimin blogia ulkopuolisuuden tunne on vahvimmillaan. Hänen elämänsä on ollut todella traumaattinen, mutta hän on kaivanut itsestään kyvyn puhua asioista. Minä en kykene puhumaan edes sellaisista, jotka ovat pikkujuttuja sen rinnalla, että oma isä antaa solkivyöllä selkään. Hän on avautunut elämästään blogissaan ja saanut runsaasti tukea ja kannustusta, aivan aiheellisesti. Minun avautusmisyritykseni ovat tähän mennessä tulleet bumerangeina takaisin. Vuoden 2002 joulukuussa, toisen, pahemman kohtaukseni aikana, kun ei ollut mitään muuta kanavaa purkaa ahdistustaan kuin irc, yritin avautua siellä ja sain märästä rätistä korvilleni. En vieläkään ole oikein antanut anteeksi sille ihmiselle, jolta sitä kärkevää palautetta tuli, vaikka hän kai luuli tekevänsä minulle palveluksen tai minun ansaitsevan sen terävän kritiikin. Lienen saanut kurjan itsesäälijän maineen sillä kanavalla. Itseään ei katsokaas saisi sääliä, ei valittaa ongelmistaan. Vuosia myöhemmin salakuulin erään toisen samaisella kanavalla vaikuttaneen kommentin itsestäni. Hän puhui jollekulle, joka ei minua ennestään tuntenut ja kuvasi minua itsesäälijäksi. Sen jälkeen olen visusti välttänyt valittamista sillä kanavalla. Itsesäälijä! Siinä se, älä valita, ole hiljaa.
Olen kyllä miettinyt, onko yksi syy kyvyttömyydessäni ystävystyä se, että en ”luota” toiseen kylliksi hakeakseni apua, kun sitä tarvitsen. Että en oikeastaan avaa itseäni vaan pysyn aina hiukan ulkopuolisena. Tätä tapahtuu jostain syystä ainoastaan naisten kanssa. Vaikka kiusaamiseni oli huipussaan ala-asteella ja vaikka poikien kommentit yläasteella satuttivat, kaikkein terävimmin mieleeni on piirtynyt erään Katariinan lausahdus yläasteelta. En muista sitä enää sanatarkkaan, mutta viesti oli seuraava: ”miksi sä roikut meidä (= luokan tyttöjen) perässä, ei me kaivata sua!” Sen jälkeen seuralaiseni välitunnilla oli Taru sormusten herrasta, luokkani tyttöjen seuraa kartoin tiukasti. Katariinallekaan en ole täysin antanut anteeksi.
Kyvyttömyys ystävystyä on ehkä kipein kohtani tällä hetkellä. Jos yksinäisyys olisi täysin vapaaehtoista, se ei haittaisi, mutta kun se johtuu siitä, että kykene muodostamaan ihmissuhteita, joissa toinen tarvitsisi ja kaipaisi minua ja seuraani, sitä tuntee itsensä kelpaamattomaksi ja huonoksi. Se on pahinta, ei itse yksin oleminen, sitä siedän hyvin. Ja joka kerran, kun luulen saaneeni sittenkin ystävän, saan vain nenilleni. Viime päivinä ihminen, jonka kanssa ajattelin orastavan ystävyyssuhteen olevan aluillaan, veti maton jalkojeni alta ja kolautin pääni kipeästi lattiaan. Hei, piä tunkkis, en mä sua tarvinnutkaan.
Olisi ihan kiva, jos ihmiset omasta aloitteestaan kiinnostuisivat minusta, kirjoittelisivat minulle, tulisivat juttelemaan. Olisi kiva saada tukea ja kannustusta eikä vain märkää rättiä, jos ja kun uskaltautuu julkisesti kertomaan kipupisteistään. Olisi kivaa KYETÄ kertomaan niistä julkisesti juuri silloin, kun sitä tukea ja kannustusta tarvitsee eikä piiloutua ulkokohtaisuuden verhon taakse.
Luulen, että tämä blogini on ylipäätään ollut melko ulkokohtainen. Tietysti mielipiteeni ovat henkilökohtaisia, mutta en ole kokenut useinkaan kertoneeni mitään erityisen henkilökohtaisia asioita. Olen hämmentyneenä seurannut muutamissa blogeissa tapahtuvaa ystävystymistä muiden bloggaajien kanssa. Miten ihmeessä ne tekevät sen? En voi ymmärtää. Pierarissa opintoryhmässäni oli nuori mies, joka kertoi, ettei ole juuri koskaan yksin ja että hänellä on valtavan laaja kaveripiiri. Eräs tuttava muutti Helsinkiin ja oli jo alkutalveen mennessä hankkinut huiman seurapiirin itselleen. En kerta kaikkiaan kykene ymmärtämään.
*Toim. huom. vielä eräs asia. Kirjoitin jo tuolla, että minusta avun pyytäminen tai valittaminen on jotenkin noloa. Kaikkein nolointa siinä on se, että joka kerta se tuntuu myötätunnon kerjäämiseltä: kattokaa nyt, oon parka, kehukaa vähän. Ja tuntuu jotensakin nololta, että täytyy alentua kerjäämään saadakseen kehuja ja myötätuntoa. (Tälle ei tietenkään ole ns. varsinaisia perusteita - kukaan ei voi lohduttaa ja antaa myötätuntoa, jos ei tietä, että on joku ongelma ja minulla itselläni on krooninen kehuvamma - on hyvin vaikeaa kehua muita ihmisiä ja kertoa, että välittää, jopa läheisiä sellaisia.) Kunhan nyt siis varmistan, että tässä ei ole kyse mistään myötätunnon/kehun/lohdukkeen kerjäämisestä.
Minun isäni on omalla tavallaan itsekäs, mutta sellaisella pikkulapsen tavalla. Hän ei ole koskaan vahingoittanut minua eikä veljeäni enkä usko, että hän edes kykenisi sellaiseen. Hän on täydellisen epäaggressiivinen, jopa vahvassa humalassakin. Minä enemmän hän humaltuu, sen hauskempi hän on, kunnes hän sössöttää jossain nurkassa ja menee lopulta sammumaan sänkyyn. Hänen ongelmansa on juuri se, että hän on perheen kolmas lapsi: hän ei koskaan varsinaisesti ollut ISÄ, se vastuunkantaja, tukija. Aikoinaan kapinoin sitä vastaan, olin katkerakin, mutta kun ymmärsin, ettei isä koskaan aikuistunut, häneen oppi suhtautumaan ihan hyvin. Ok, minulla ei ole Isää, mutta olisi tässä voinut käydä pahemminkin. Paljon pahemmin.
Minua kiusattiin koulussa, ala-asteella hyvin julmasti tyttöjen asteikolla mitattuna. Pojatkaan eivät juuri säälineet vaan sain ihan suoraan turpaani pojalta ja myöhemmin yläasteella, ”herkässä iässä”, pojat liiskasivat jokseenkin täydellisesti orastavan naiseuteni. Siinä vaiheessa kaksikielisyyteni oli minulle haitaksi, sillä koulussamme oli joukko venäjänkielisiä poikia, jotka solvasivat minua muun muassa ”huoraksi” ja ”pilluksi”. Olin myös lehmä ja narttu. Mitään en koskaan ollut tehnyt näille pojille enkä mainittavammin reagoinut, mutta otin opikseni: miesten näkökulmasta olen vastenmielinen eikä kukaan mies voi minua fyysisesti haluta.
Myöhemmin au pair –aikanani minut olisi todennäköisesti diagnosoitu masentuneeksi, jos olisin vaivautunut psykiatrille asti. Vietin tuntikausia irkissä, laihdutin syöden liian vähän (luin myöhemmin, että liian vähäinen energiansaanti vaikuttaa mielialaan negatiivisesti), nukuin hyvin myöhään ja kärsin kroonisesta yksinäisyydestä. Kerran viikossa kävin englannin tunnilla, mutta en jostain syystä onnistunut tutustumaan muihin au paireihin. Kerran yömyöhään satuin osumaan ”monta tapaa tehdä itsemurha” –sivustolle, jota jäin lukemaan. Vasta jonkin aikaa luettuani tajusin tilanteen koomisuuden: tässä minä, masentunut ja väsynyt, istun yön epätoivoisimpina tunteina tutkimassa sivustoa, jolla kuvaillaan mahdollisimman monta tapaa tehdä itsemurha. Olisin voinut huolestua, jos olisin itsetuhoinen ihminen, mutta sitä en ole koskaan ollut.
Perhe lähetti minut ennen aikojani takaisin Suomeen, mistä olisi kai pitänyt loukkaantua, mutta olin vain iloinen. Palasin takaisin huhtikuussa ja kesällä käväisin elämäni aallonpohjassa. Heinäkuussa muutin Helsinkiin jatkaakseni kroonista yksinäisyyttäni, sillä minulla ei ollut edes tietokonetta, jolla olisin päässyt nettiin. Ei ketään, kenelle puhua, vain vajoaminen omaan tuskaani. Työpaikkani oli vastenmielinen, puhelintyö ei luonnistunut minulta lainkaan. Epätoivoissani soitin eräälle tutulle, josta tuli Ensimmäiseni ja vaikka en varsinaisesti kanna hänelle kaunaa, en mielelläni häntä tapaa. Vaikka tietyssä määrin kerjäsinkin turpaani, olen yhä sitä mieltä, että hänkin käytti minua hyväkseen ja muutenkin koko se lyhyt episodi osoitti hänen omaavan sellaisia luonteenpiirteitä, joita en voi sietää.
Tuskan 2002 aikaan päädyin lopulta siihen, mihin koko kehityskulku oli johtanut: viiltelemään itseäni. Näin jälkikäteen kun miettii, koko tilanne oli nolo ja surkuhupaisa. Olin aidosti tuskissani ja muutaman viiltelyyn taipuvaisen tuttavani monipolviset selitykset viiltelyn autuudesta olivat laittaneet pääni sekaisin. Jos sisäisen tuskan saisi siirrettyä fyysiseksi, mikäpä siinä. Ei ollut partaterää, mutta oli paperiveitsi – kuka idiootti viiltää itseään paperiveitsellä. Tulos oli tietysti surkea. Sen lisäksi että tylsällä terällä ei saanut aikaan naarmuja kummempaa, nekin sattuivat niin paljon, että menetin täydellisesti haluni viillellä yhtään enempää. AU!
Ei se viiltely mikään herätys ollut, vaikka oivalsin, että fyysinen kipu ei ole minua varten. Varsinainen nousukiito alkoi, kun tapasin nykyisen mieheni, joskaan sekään ei alussa ollut helppoa. Seurustelumme alkoi lokakuussa ja loppuvuodesta sain kaksi pahaa ”kohtausta” – en osaa nimittää niitä muuten – joiden aikana luulin meneväni aidosti sekaisin. Pelkäsin hillittömästi, että mieheni jättää minut, että olen epäkelpo, kurja, surkea, hirvittävä. Muistan vieläkin sen, kuinka kuurasin kylpyhuoneen lattiaa juuriharjalla ja itkin hillittömästi puhtaasta pelosta.
No, kuten kuvasta näkyy, mieheni ei jättänyt minua ja nelivuotispäiväämme juhlistamme ensi viikonloppuna kylpylässä. Vaikka seurustelu auttoikin minut nousuun ei se tosiaan ollut mikään portti paratiisiin. Erityisesti yksinäisyys vaivasi minua edelleen pahasti, harkitsin jopa meneväni Nyytiin, joko vain kokouksiin tai ihan ammattiauttajan pakeille. Kävin raamattupiirissäkin osittain sen vuoksi, että näkisin viikolla muitakin ihmisiä kuin itseni ja mieheni. Olin työtön, vaikka hain epätoivoisesti jotain järkevähköä työtä. Yliopistolla en tutustunut keneenkään. Tunsin itseni huonoksi ja kelpaamattomaksi.
Krooninen, ei-valittu yksinäisyys on itse asiassa jotain hyvin kammottavaa. Kun kesällä 2002 muutin soluhuoneeseeni, minulla ei pitkään aikaan ollut siellä muuta kuin pari patjaa, vuodevaatteet, lamppu ja kirjoja. Huone oli kolkko ja autio ja siellä oli kummallinen tuoksu, jota en osaa kuvailla. Myöhemmin, kun muutin pois ja olin jo vienyt kaikki tavarani uuteen asuntooni, palasin vielä vanhaan huoneeseeni varmistamaan, että kaikki on kunnossa. Kummallinen tuoksu oli haalistunut sisustaessani huoneeni kuntoon, mutta kun se taas oli tyhjä, tuoksu leijui ilmassa hyvin voimakkaana - ja kammottavana. Tuntui, kuin olisin siirtynyt ajassa taaksepäin, takaisin kesään 2002 ja koko se hurja yksinäisyys huokui ylitseni. Kaikki pelkän tuoksun voimasta.
Kaikesta huolimatta minusta on aina tuntunut kuin eläisin pumpulilinnassa. Minua kiusattiin koulussa, mutta en koskaan ole mieltänyt itseäni koulukiusatuksi. Olisin saanut masennusdiagnoosin sormia napsauttamalla, mutta en koskaan mieltänyt itseäni masentuneeksi. Nyytiinkään en lopulta mennyt, sillä ajattelin, että onhan paljon ihmisiä, jotka tarvitsevat kipeämmin apua. Olisin voinut kehittää itselleni syömishäiriön pudottaessa painoani, mutta jostain syystä en tehnyt sitäkään. Suhteeni ruokaan ei ole aivan normaali, mutta ei se syömishäiriöinenkään ole. Tai en ainakaan miellä sitä sellaiseksi.
En oikeastaan tiedä miksi. Ehkä olen halunnut ajatella olevani vahva, halunnut tulla toimeen yksin. En ole koskaan osannut pyytää apua tai kertoa murheistani silloin, kun kaipaisin lohdutusta enkä myöskään koe osaavani itse lohduttaa. Itse asiassa, minusta avunpyytäminen on melkeinpä noloa, mutta vain omalla kohdallani. Muiden kohdalla noloa on se, että en osaa lohduttaa. Millainen ystävä se sellainen muka on?
Voin kirjoittaa tarinani tänne siksi, että olen jo selvinnyt siitä eikä se enää kosketa tai satuta minua. Viiltelin itseäni, entä sitten? Minut eristettiin koulussa tyttöjoukosta ja annettiin ymmärtää, että olin ällöttävä friikki, mutta mitäs noista. Inhoan kyllä edelleen sitä tyttöä, joka oli kaikesta tuosta päävastuussa, mutta en hänen menneiden tekojensa vuoksi vaan siksi, että hän on aidosti luonteeltaan niin vastenmielinen, että niskakarvani nousevat pystyyn.
Lukiessani Brimin blogia ulkopuolisuuden tunne on vahvimmillaan. Hänen elämänsä on ollut todella traumaattinen, mutta hän on kaivanut itsestään kyvyn puhua asioista. Minä en kykene puhumaan edes sellaisista, jotka ovat pikkujuttuja sen rinnalla, että oma isä antaa solkivyöllä selkään. Hän on avautunut elämästään blogissaan ja saanut runsaasti tukea ja kannustusta, aivan aiheellisesti. Minun avautusmisyritykseni ovat tähän mennessä tulleet bumerangeina takaisin. Vuoden 2002 joulukuussa, toisen, pahemman kohtaukseni aikana, kun ei ollut mitään muuta kanavaa purkaa ahdistustaan kuin irc, yritin avautua siellä ja sain märästä rätistä korvilleni. En vieläkään ole oikein antanut anteeksi sille ihmiselle, jolta sitä kärkevää palautetta tuli, vaikka hän kai luuli tekevänsä minulle palveluksen tai minun ansaitsevan sen terävän kritiikin. Lienen saanut kurjan itsesäälijän maineen sillä kanavalla. Itseään ei katsokaas saisi sääliä, ei valittaa ongelmistaan. Vuosia myöhemmin salakuulin erään toisen samaisella kanavalla vaikuttaneen kommentin itsestäni. Hän puhui jollekulle, joka ei minua ennestään tuntenut ja kuvasi minua itsesäälijäksi. Sen jälkeen olen visusti välttänyt valittamista sillä kanavalla. Itsesäälijä! Siinä se, älä valita, ole hiljaa.
Olen kyllä miettinyt, onko yksi syy kyvyttömyydessäni ystävystyä se, että en ”luota” toiseen kylliksi hakeakseni apua, kun sitä tarvitsen. Että en oikeastaan avaa itseäni vaan pysyn aina hiukan ulkopuolisena. Tätä tapahtuu jostain syystä ainoastaan naisten kanssa. Vaikka kiusaamiseni oli huipussaan ala-asteella ja vaikka poikien kommentit yläasteella satuttivat, kaikkein terävimmin mieleeni on piirtynyt erään Katariinan lausahdus yläasteelta. En muista sitä enää sanatarkkaan, mutta viesti oli seuraava: ”miksi sä roikut meidä (= luokan tyttöjen) perässä, ei me kaivata sua!” Sen jälkeen seuralaiseni välitunnilla oli Taru sormusten herrasta, luokkani tyttöjen seuraa kartoin tiukasti. Katariinallekaan en ole täysin antanut anteeksi.
Kyvyttömyys ystävystyä on ehkä kipein kohtani tällä hetkellä. Jos yksinäisyys olisi täysin vapaaehtoista, se ei haittaisi, mutta kun se johtuu siitä, että kykene muodostamaan ihmissuhteita, joissa toinen tarvitsisi ja kaipaisi minua ja seuraani, sitä tuntee itsensä kelpaamattomaksi ja huonoksi. Se on pahinta, ei itse yksin oleminen, sitä siedän hyvin. Ja joka kerran, kun luulen saaneeni sittenkin ystävän, saan vain nenilleni. Viime päivinä ihminen, jonka kanssa ajattelin orastavan ystävyyssuhteen olevan aluillaan, veti maton jalkojeni alta ja kolautin pääni kipeästi lattiaan. Hei, piä tunkkis, en mä sua tarvinnutkaan.
Olisi ihan kiva, jos ihmiset omasta aloitteestaan kiinnostuisivat minusta, kirjoittelisivat minulle, tulisivat juttelemaan. Olisi kiva saada tukea ja kannustusta eikä vain märkää rättiä, jos ja kun uskaltautuu julkisesti kertomaan kipupisteistään. Olisi kivaa KYETÄ kertomaan niistä julkisesti juuri silloin, kun sitä tukea ja kannustusta tarvitsee eikä piiloutua ulkokohtaisuuden verhon taakse.
Luulen, että tämä blogini on ylipäätään ollut melko ulkokohtainen. Tietysti mielipiteeni ovat henkilökohtaisia, mutta en ole kokenut useinkaan kertoneeni mitään erityisen henkilökohtaisia asioita. Olen hämmentyneenä seurannut muutamissa blogeissa tapahtuvaa ystävystymistä muiden bloggaajien kanssa. Miten ihmeessä ne tekevät sen? En voi ymmärtää. Pierarissa opintoryhmässäni oli nuori mies, joka kertoi, ettei ole juuri koskaan yksin ja että hänellä on valtavan laaja kaveripiiri. Eräs tuttava muutti Helsinkiin ja oli jo alkutalveen mennessä hankkinut huiman seurapiirin itselleen. En kerta kaikkiaan kykene ymmärtämään.
*Toim. huom. vielä eräs asia. Kirjoitin jo tuolla, että minusta avun pyytäminen tai valittaminen on jotenkin noloa. Kaikkein nolointa siinä on se, että joka kerta se tuntuu myötätunnon kerjäämiseltä: kattokaa nyt, oon parka, kehukaa vähän. Ja tuntuu jotensakin nololta, että täytyy alentua kerjäämään saadakseen kehuja ja myötätuntoa. (Tälle ei tietenkään ole ns. varsinaisia perusteita - kukaan ei voi lohduttaa ja antaa myötätuntoa, jos ei tietä, että on joku ongelma ja minulla itselläni on krooninen kehuvamma - on hyvin vaikeaa kehua muita ihmisiä ja kertoa, että välittää, jopa läheisiä sellaisia.) Kunhan nyt siis varmistan, että tässä ei ole kyse mistään myötätunnon/kehun/lohdukkeen kerjäämisestä.
16 Comments:
Suoraan puheeseen suoraa puhetta: mun mielestä sä olet kiva.
Tosin mäkin olen friikki enkä mä nyt varsinaisesti pidä omaa arvostustani minään palkintona kenellekään, mutta joka tapauksessa olen sitä mieltä, että sinä olet kiva ihminen.
En ole tänne aikaisemmin muistin mukaan mitä kirjoittanut, mutta tuo äskeinen postaus tuntui pyytävän sitä. Olen tykännyt tänne kirjaamistasi mielipiteistä.
Oikea ystävyys on jännä ja lähes mystinen juttu. Minullakin koulun ensimmäiset vuodet olivat aika vastaavaa ja olen hyvin usein se "kakkoskaveri". Olen kuitenkin hyvin kiitollinen ensimmäiselle ystävälläni joka veti minut ulos siitä kuoresta johon koulun ympäristö oli minut pakottanut. Nykyään kun voi helpommin itse valita ympäristönsä ja kaverinsa niin menee sosiaalisestikin paremmin.
Ja aina sitä jaksaa ihmetellä kuinka julmia ihmiset eteenkin teininä osaavat olla. Välillä sitä taas huomaa sen puolen itsessään. Ne hetket karmaisevat.
Tuota, minä olin ainakin ala-asteella aika lailla syrjitty, vaikka nykyään olenkin varsin (poikkeuksellisen?) sosiaalinen. Myös yläasteella toisten luokkien pojat haukkuivat minua aina nähdessään. Kerran yksi tuli sanomaan, että vihaa minua. Minulle ei koskaan selvinnyt miksi, koska en edes tuntenut heitä. Minusta tuntuu, että olen silti ollut aika lailla melko peruspositiivinen. Rakensin maailmankuvani sellaiseksi. Välillä kyllä usko ihmisiin on ollut koetuksella ja olen pettynyt vähän kaikkiin, mutta kenties en enää odotakaan niin paljon tai en tiedä...
Joka tapauksessa minusta tuntuu siltä, että ystävät ja läheiset ovat kuitenkin se asia, mikä on tärkeintä elämässä ja siksi haluan panostaa siihen ja kehittää laajan ystäväpiirin. Toisaalta koen näin myös sen vuoksi, että minusta tuntuu, että monet ihmiset ovat niin yksinäisiä ja surullisia ja haluan edes jollain tasolla yrittää tehdä asialle jotain. Olen myös varsin utelias erilaisten ihmisten suhteen.
Kysyit, kuinka bloggaajat oikein ystävystyvät. Omalta osaltani varmaankin niin, että suhtaudun aika lailla varauksettoman positiivisesti useimpiin ihmisiin. Luulen, että se heijastuu takaisin vastaavanlaisena kohteluna muiden osalta.
Vaikka olisi laaja ystäväpiiri, niin kyllä minustakin silti tuntuu, että suurimman osan aikaa olen yksinäni ja omien ajatusteni kanssa. Toisaalta olen oppinut pitämäänkin siitä. Parisuhdettahan minulla ei ole, mutta toivoisin kovasti, että saisin joskus sellaisen (toimivan) rakennettua.
Niin ja siitä tutustumisesta ja ystävystymisestä, niin minä ainakin olen valmis lähtemään lähes koska vain oluelle, kahville tms. jos vain haluat!
kokemuksesi kuulostavat aika paljon samoilta kuin omani. itse olen ollut masentunut aika monta vuotta, pahemmin viimeiset 2-3 vuotta. nyt terapiassa, lääkkeitä myös. minäkään en halunnut/osannut/kehdannut hakea apua. ironista on, että se ihminen, joka on loukannut minua eniten sitten ala-asteen kiusaajien, kehotti minua hakeutumaan hoitoon. kiitos?
no joo, en viitsi raapustaa tähän koko elämäntarinaani. sanonpa vain, että ainakin minä koen niin, että ala-asteen koulukiusaus ja sosiaalinen ulossulkeminen ovat olleet varmasti nykyiseen tilaani voimakkaimmin vaikuttaneita kokemuksia.
Kuules neitiseni. :)
Tervetuloo kerhoon. Tai miä tungen nyt väkisin siun kerhoon. Friikin elämä on inhottavaa. Miä huomaan taas liukuvani takaisin siihen tilaan, missä tuntuu että opiskelukaverit ei oikeasti pidäkään musta, vaan ovatpahan mieliksi kun opinnot tapahtuvat niin pienissä ryhmissä. Muistan myös tuollaiset pelkokohtaukset miun ja Mikan suhteen alkuajoilta. Ensin syyksi riitti oma paranoia, sitten ihan vain jokin pieni ristiriita. Edelleen ollaan kyllä yhdessä ja asuntoa hankkimassa, kun mies vaan pääsee armeijasta. Ja tarkoitus on myös olla aina yhdessä. Mikä onkin ihanaa, vaikka välillä ahdistus iskeekin. Pikkuhiljaa alan silti uskoa, että Mika ei jätä miua milloin vain, vaikka se järjetön pelon ääni niin väittääkin aina välillä.
Sitäpaitsi olen langennut siihen samaan kuoppaan mihin kaikki vastarakastuneet: lakkaan tapaamasta kavereitani. Käymästä bileissä, baareissa, osakunnalla... en oikeesti muista millon olisin viimeeksi ollu baarissa. Osakunnalla kai vuosi sitten. Yksi syy on se, että viikolla olen koko ajan mystisen väsynyt. En jaksa ikinä tehdä mitään, mikä edellyttäisi kotoa lähtemistä. Viikonloput kuluukin sitten Mikan lomaillessa, ja jos ei, niin nyhjään kotona ja pelaan simsiä. Olen siis yksinkertaisesti laiska. Poh.
Muistatko kun asuttiin vierekkäisissä rapuissa? Nähtiin useammin, juteltiin mesessä, laitettiin ruokaa (mulla taitaa vieläkin olla se sun thai-kanakeittomoniste :P). Se oli kivaa. Ja oikeasti välillä kaipaan sun juttuja ja tuun tänne lukemaan. Tulee vaan melkoisen syyllinen olo, kun en jaksa pitää yhteyttä. Tai jos yritän ehdottaa jotain, en saa vastakaikua. Kuulostaako tutulta? :) Tietysti jos siua ei enää kiinnosta miun seura, niin ei kai sille sitten mitään voi, mutta olisi silti kiva jutella joskus. Edes mesessä, mieluummin kaakaokupin ääressä. Seuraavan kerran kun kirjaudut sisään, aion kyllä saartaa siut nurkkaan. Varohan vain. :)
-AM eli victricia eli tiedät kyllä :)
ps. mun blogi on vielä tyhjä. Lankesin sims2legacyyn mutten ole vielä saanut aikaiseksi kokonaista entryä. woe is me. eli ei kannata mennä vielä tutkimaan :)
On tietysti hassua tituleerata itseään vastarakastuneeksi, kun juuri tuli 10 kuukautta täyteen, mutta niin se vaan on. Olen huumaantunut. :)
Kuten junakohtaus, niin minäkin olen aina ajatellut, että sä olet niin kivan oloinen, että olisi tosi mukavaa tutustua sinuun :).
Kamalaa huomata taas kerran kuinka yleistä tuollainen tyttöjenkeskinen dissausmeininki on. Minulla oli ollut koko ala-asteen ajan tieety pieni kaveriporukka, aikas kiinteä sellainen. Yläasteelle mentäessä porukka alkoi hiemna elää, kuvaan tuli uusia tyyppejä jne. Tässä yhteydessä jostain syystä minut julisetttiin epäkelvoksi, ja sainkin yhdellä kauniilla välitunnilla kuulla "kavereiltani" että mitä sä meitä seuraat, ei me sun knassa haluta olla... olin ällillä lyöty. Minut oli hylätty ja tunsin itseni tosi huonoksi yksilöksi. Miksi ne uudet tytöt kelpaavat mutta minä? Jonkilainen kaveruus uudelleensyntyi lukion tienoilla. Itse en kuitenkaan koskaan enää pitänyt ko. ihmisiä oikeina ystävinä, vaikka joskus heidän seurassaan roikuinkin. Huomaan että tämä epäkelpouden tunne on jäänyt kytemään jonnekkin mielen takamaille. Joskus salaa minusta aina tuntuu siltä, ettei ole mitään syytä miksi minusta kukaan viitsisi oikeasti välittää. Tähän ylä-asteaikaiseen hy7lkäämiseen en koskaan ole keksinyt mitään validia syytä. En tiedä mikä minussa mätti. Tosin jonkin verran jotain kiusaamisen tapaista ja varsinkin nimittelyä olin saanut osakseni samoilta ihmisiltä jo ala-asteella, joten ehkäpä olin todellisuudessa ollut alempiarvoinen kaveri jo alusta asti. Mene ja tiedä.
Vaikutat Ara niin fiksulta ja kiinnostavalta ihmiseltä, että ei luulisi ihmisillä olevan vaikeuksia oikeasti pitää seurastasi ja sinusta.
Kaverisuhteetkin ovat vaan monesti ongelmallisia. Itsekin olen tuota joskus miettinyt, että miksi aina kuitenkin kaverina tuntuu jäävän toiseksi kaikille muille asioille sen ystävän elämässä, olevan ikäänkuin hätävaraseuraa. Toisaalta, en tiedä vaikka omat kaverini ajattelisivat samoin minusta. Syy etäisyyteen tai yhteydenpidon niukkuuteen ei aina kuitenkaan ole välinpitämättömyys.
Sinä olet kyllä tyhmä, ruma ja kelvoton yksilö. Vihaan sinua ja toivon, että tulet viettämään elämäsi yksinäisenä ja hylättynä.
En minä tiedä miten muut sen tekevät. Ystävystymisen. Vaikea minunkin on uskoa, että kykenisin koskaan enää hankkimaan itselleni ystävää. Ystävä on eri asia kuin kaveri. Ystävä minulla oli viimeksi vuonna 1997. Tai ehkä se olikin kaveri. En ole varma.
Mutta minä aina ajattelen olevani enemmän sekaisin kuin muut. Että muilla menee kuitenkin paremmin. Onnistuit sinäkin saamaan parisuhteen aikaiseksi. Siihen en oikein itse usko pystyväni koskaan.
Ja se kerjääminen. Minä haluan kertoa näistä ongelmistani ja outoudestani, että edes niiden avulla saisin jotain huomiota. Nehän ovat valttikortteja joita voin lyödä pöytään. Siis netissä. Oikeassakin maailmassa saattaisin tehdä niin. Mutta siellä mulla ei ole suhteita oikein kehenkään.Tällä hetkellä on korkeintaan tuttuja. Sekin on uutta. Aikas säälittävää huomiota, ei todellista, tuo että kertoo kaiken oman sairautensa, ja sitten toivoo jotain… reaktiota. Kuinka mitään kestävää voisi saada/luoda sitä kautta. Ei mitenkään. Mutta en muutakaan osaa.
En minäkään ole sairastunut kunnolla. Siinä mielessä olen ollut pumpulissa. Kuulemma skitsofrenia minua uhkaa. Se oli kiva kuulla. Oikea diagnoosi. Tosin kuulin sen vasta vähän aikaa sitten, vaikka terapiaa on jatkunut jo yli neljä vuotta. Kerroin sinusta kerran terapeutille. Siitä miten kutsuit itseäsi irkissä Jumalaksi, kysyin eikö se muistuta skitsofreniaa. En muista mitä hän vastasi.
Ajattelin itsemurhaa paljonkin. (Sääliä tänne nyt!) Aluksi se pelotti. Se ajatus, kun se ensimmäisiä kertoja tuli. Olin juuri aloittanut yliopistolla. Työnsin sellaiset ajatukset pois. Lopulta opin ottamaan ne vastaan. En ikinä todella yrittänyt tappaa itseäni. Itsetuhoajatukset helpottivat. Minä voin päästä tästä kaikesta pahasta pois.
Tämäkin oli tietty sitä ruikutusta ja kaikkea sitä. En jaksa keksiä termejä. En minä muuten osaa edes kirjoittaa.
Äm-78
Ilmiannanpa minäkin itseni. Olen lueskellut blogiasi jo yli vuoden verran. Aiheet joista kirjoitat ovat mielenkiintoisia ja huomaan usein olevani samaa mieltä kanssasi. Ihastelen kirjoitustyyliäsi ja kateellisena mietin, kumpa minäkin osaisin... ü Mukavalta ihmiseltä vaikutat minunkin mielestä.
Sinut tavanneena tämä kirjoitus oli tavallaan hämmästyttävä, vaikka olet kyllä tainnut aiemminkin kertoa muissa yhteyksissä, ettei elo nyt varsinaisesti ruusuillatanssimista ole ollut. Ärsyttää kyllä nyt tähän merkintään vastata näin - sen siitä kun on juuri sen verran huono ihmisten kanssa ettei osaa sanoa mitään oma-aloitteisesti - mutta Juniksen tapaan minä olen friikki, mutta pidän sinusta ja ihmettelen, jos (jotkut) ihmiset eivät seuraasi halua. Ihmisiä on toki moneen junaan, ja jos ei ole mestariystävystyjä, niin voi käydä niin, ettei kaveripiiri pääse, öh, jalostumaan niin hyvin kuin voisi, ja sitten tulee enemmän pettymyksiä kuin hyviä, pysyviä ystäviä.
Mutta nämähän nyt ovat itsestäänselvyyksiä, oikeastaan halusin vain sanoa että olet kiva ja häpeän sitä, että tajuan sanoa sen vasta tällaisen merkinnän yhteydessä.
Näyttää vähän hölömöltä vastata suunnilleen jokaiselle erikseen, mutta menköön:
Junis, Heini, http mistress, Lord, Qtea, kiitos kehuista. Itse en mielestäni vaikuta kovin mukavalta, mutta itsehän sitä on itsensä suurin kriitikko, kuten muistan aina muille jankuttaa. ;) Ehkä sitä jaksaa joskus johonkin pääkaupunkiseudun blogimiittiin. Hauskinta on ehkä se, että Lord asuu kauimpana, mutta hänet olen nähnyt. :D
Hurina: Vihaan olutta. :P Mutta Väinön (kirj. Wayne's) vaniljalatte on jumalten juomaa! Ehkä. Voisi harkita. Mahdollisesti. Asiasta täytynee sopia... Kokopäivätyö, Pietarin matka sun muu lisää yllättävästi menoja. En valita. Rakastan Pietaria. <3
Ilmeisen monella on ollut samankaltaisia kokemuksia, mitä en sinänsä ihmettele. En ole koskaan kuvitellutkaan olevani mitenkään ainutlaatuinen tässä suhteessa. Ihmettelen kuitenkin vieläkin sitä, kuinka julmia tytöt osaavat olla toisilleen ja ehkä sitäkin, että joidenkin fyysistä väkivaltaa koulussa kokeneiden poikien on ainakin hyvin vaikea ymmärtää, kuinka se satuttaa. Eipä sinänsä, sain minäkin osani poikien väkivallasta, vaikkei minua varsinaisesti koskaan "hakattu".
Uh. Nyt se pukkaa päälle, yliannostus henkilökohtaisuuksia, piip piip.
Kämppikseni tässä sanoi, että minuun on vaikea tutustua. Toisaalta se on minusta hassua, toisaalta olen valmis allekirjoittamaan sen. Omituista.
ÄM-78: tunnet minut ilmeisesti irkkiurani alkuajoilta, mutta itse en valitettavasti osaa liittää nimimerkkiäsi mihinkään.
Ai niin!
Jaakko: Ihq!!11 Mäkin loveen sua!
En tunne sinua irkistä. Kirjoitit "olen Jumala" -ajatuksistasi blogissasi joskus aiemmin. Löysin tämän joskus Kricen sivujen kautta. Luin kait sitä teidän kirjeenvaihtoanne, ja googlasin nimesi.
Ähm. Kröh. Kuulostaa jotenkin ihan liian tutulta; monia ajatuksiani onnistuit pukemaan sanoiksi paremmin kuin minä itse.
Eipä siinä kai sen enempää.
Lähetä kommentti
<< Home