Kun punainen käpy uskon vei
Olen opistolla nyt viidettä vuotta opiskelemassa pääaineenani uskontotiedettä humanistisessa tiedekunnassa. Aikoinaan haaveilin tutkijan urasta, professuurista, tiedepalkinnoista ja muusta kunniakkaasta, mutta mitä pidemmälle opintoni edistyvät, sen raadollisemmalta ja takapajuisemmalta yliopistoelämä näyttää. Tutkijan ura on kaikkea muuta kuin hohdokas tai kunniakas: suurin osa pysyy ikänsä laitosten avustajina, lehtoreina tai assistentteina tienaten niukan leipänsä kerjäämällä apurahoja eri instansseilta - ja apurahojen anominen merkitsee nöyryytyksen lisäksi myös jatkuvassa epävarmuuden tilassa elämistä. Ei ihme, että tutkijan ammatti on kutsumusammatti.
Vielä enemmän minua ovat kuitenkin häirinneet metodikurssimme. Olen uskollisesti tankannut ne läpi, sillä ne täytyy suorittaa valmistuakseen ja täytyyhän se gradukin jotenkin vääntää. Mitä enemmän perehdyn metodeihin, tutkimusnäkökulmiin ja "linsseihin" - meillä ei kaikkea näet saa kutsua "metodiksi" tai "työkaluksi, sillä se on rajoittavaa, meillä on linssejä, joiden läpi voidaan jotenkin tietyllä tavalla katsoa kohdetta -, sitä enemmän tunnen itseni lukiolaiseksi.
Katsokaahan, lukion äidinkielen tunneilla meidän piti kirjoittaa novellianalyyseja. Annettiin novelli ja sanottiin: analysoi. No, minä luin novellin, mutta en löytänyt siitä mitään syvärakennetta, sanomaa ulkoavaruudesta tai vastausta ihmiskunnan ikuisiin kysymyksiin. Mitään varsinaisia työkaluja analyysiin ei tietenkään annettu, joten sieltäkään ei voinut apua etsiä. Menin opettajan luokse ja kerroin, että en kykene analysoimaan tätä novellia, voisinko tehdä jotain muuta. Opettaja ilmoitti, että pakko mikä pakko, asiasta ei keskustella enempää. Minä vietin unettomia öitä yrittäessäni kehittää jotain ja kun ei muu enää auttanut, minä yksinkertaisesti vedin hatusta pitkät selostukset mukasyvällistä tekstiä - ja täydestä meni!
Sen jälkeen aloin inhota novellianalyyseja. Kyseinen kokemus herätti minut näkemään, että useimmiten analysoinnissa kyse oli puhtaasta arvailusta ja nopan heitosta. Tekstiä tulkittiin itselle sopivimmalla tavalla ja jos itseä halutti, sieltä saattoi löytää kaikkea aina avaruusolentojen "pelastakaa maapallo" -viesteistä ennustuksiin tulevasta maailmansodasta. Ei ollut mitään viitekehystä, ei mitään sääntöjä. Jos novellissa oli merkittävässä osassa paprika, yksi päätteli, että paprika edustaa vinoutunutta isäsuhdetta, toinen piti punaista paprikaa kommunismin vertauskuvana ja epäili novellin kertovan riipaisevasti kommunismin tuhosta kun taas kolmas näki paprikassa symbolin ihmisen ikuisesta elämästä, jonka tämä saavuttaisi syömällä paprikaa.
Metodikurssilla tehtävänämme oli kirjoittaa essee, jossa aluksi esittelisimme valitsemamme metodin ja sitten "analysoisimme" valitsemaamme aineistoa kyseisen metodin avulla. Minä valitsin diskurssianalyysin, sillä se kuulosti mielenkiintoiselta ja käyttökelpoiselta. Asiaan vaikutti se, että diskurssianalyysista kertonut luennoitsija oli analysoinut saatananpalvontaan liittyviä lehtileikkeitä diskurssianalyysilla.
Ensimmäinen vaihe esseessä on perehtyä kirjallisuuteen. Näin ollen kipitin kirjastoon, lainasin pinon kirjoja diskurssianalyysista ja aloin perehtyä - ja mitä enemmän perehdyin, sen vähemmän ymmärsin. Yritin ennen kaikkea etsiä keinoa tunnistaa ympäröivät diskurssit, jotta olisin voinut analysoida niitä. Kirjat esittelivät kyllä runsaasti erilaisia diskursseja, kertoivat niiden vaikutuksesta ja analysoinnista, mutta yksikään ei kertonut, millä tavalla tutkijat olivat päätyneet juuri kyseisten diskurssien olemassaoloon - kuinka he olivat tunnistaneet ja löytäneet ne. Ei sanaakaan. Diskurssianalyysin historian esittelystä pompattiin suoraan esittelemään diskursseja. Mistä ne diskurssit tunnistaisi, siitä kirjat vaikenivat täysin. Siinä minä sitten olin mielenkiintoisen aineistoni (lehtileikkeitä kotiäidit vs uraäidit -teemasta) kanssa ihmettelemässä, että kuinka tunnistaisin aineistoni diskurssit. Eikä aikakaan kun näyttämölle astui punainen käpy.
Punaisen kävyn historia on seuraava: joskus lukion äidinkielen tunneilla opettajamme kertoi eräästä runoilijasta, jonka yhdessä runossa mainittiin "punainen käpy". Innokkaat analysoijat repivät tietysti mitä kosmisempia tulkintoja tästä punaisesta kävystä. Kun kyseinen runoilija sattui kerran luokkaan kertomaan jostain, häneltä kysyttiin, että mitä se punainen käpy oikeastaan tarkoitti. Hämmentynyt runoilija sanoi, että ei mitään, se on vain punainen käpy. Vain punainen käpy.
Siinä tuskaillessani diskurssianalyysin kanssa punainen käpy saastutti mieleni: mitä muuta diskurssianalyysi oikeastaan oli kuin punaisen kävyn selittämistä oman mielikuvituksen avulla. Mitä muuta mikään metodi oli? Retorinen analyysi, narratiivinen kerronta, kognitiotiede, semiotiikka... Mitä muuta kuin hatusta vedettyjä, oman mielikuvituksen höystämiä satuja?! Miksi punainen käpy ei voi olla vain punainen käpy? Tai miksi ei joku voi kertoa, kuinka sitä tutkimusta tehdään sen sijaan, että opiskelija jätettäisiin siihen uskoon, että koko tutkimus onkin pelkkää sadunkerrontaa? Älkää ymmärtäkö väärin, osaan minä satuja kertoa, mutta en kuvitellut, että joutuisin kertomaan niitä metodikurssini esseessä!
Punainen käpy voitti enkä suorittanut metodikurssiani. Nyt en tiedä, mitä teen graduni kanssa, jos punainen käpy hyökkää jälleen kimppuuni. On ihmisiä, joille analyysien sepittäminen ei olisi mikään ongelma, mutta minulle se on. Minusta tuntuu kuin minua olisi huijattu, aivan kuten muinoin lukiossa, kun täytyi novelleja analysoida. Minun piti tehdä vakavaa tutkimusta, paljastaa jotain todellisuudesta, mutta päädyinkin kirjoittamaan satuja! Samalla vaivalla olisin voinut mennä Oriveden luovan kirjoittamisen opistoon!
Mutta pakko se gradu on tehdä, jos mielii valmistua. Valmistaudun siis kertomaan kaikkien aikojen parhaimman sadun uskonnosta, venäjästä ja EU:sta. Eläköön diskurssianalyysi.
Vielä enemmän minua ovat kuitenkin häirinneet metodikurssimme. Olen uskollisesti tankannut ne läpi, sillä ne täytyy suorittaa valmistuakseen ja täytyyhän se gradukin jotenkin vääntää. Mitä enemmän perehdyn metodeihin, tutkimusnäkökulmiin ja "linsseihin" - meillä ei kaikkea näet saa kutsua "metodiksi" tai "työkaluksi, sillä se on rajoittavaa, meillä on linssejä, joiden läpi voidaan jotenkin tietyllä tavalla katsoa kohdetta -, sitä enemmän tunnen itseni lukiolaiseksi.
Katsokaahan, lukion äidinkielen tunneilla meidän piti kirjoittaa novellianalyyseja. Annettiin novelli ja sanottiin: analysoi. No, minä luin novellin, mutta en löytänyt siitä mitään syvärakennetta, sanomaa ulkoavaruudesta tai vastausta ihmiskunnan ikuisiin kysymyksiin. Mitään varsinaisia työkaluja analyysiin ei tietenkään annettu, joten sieltäkään ei voinut apua etsiä. Menin opettajan luokse ja kerroin, että en kykene analysoimaan tätä novellia, voisinko tehdä jotain muuta. Opettaja ilmoitti, että pakko mikä pakko, asiasta ei keskustella enempää. Minä vietin unettomia öitä yrittäessäni kehittää jotain ja kun ei muu enää auttanut, minä yksinkertaisesti vedin hatusta pitkät selostukset mukasyvällistä tekstiä - ja täydestä meni!
Sen jälkeen aloin inhota novellianalyyseja. Kyseinen kokemus herätti minut näkemään, että useimmiten analysoinnissa kyse oli puhtaasta arvailusta ja nopan heitosta. Tekstiä tulkittiin itselle sopivimmalla tavalla ja jos itseä halutti, sieltä saattoi löytää kaikkea aina avaruusolentojen "pelastakaa maapallo" -viesteistä ennustuksiin tulevasta maailmansodasta. Ei ollut mitään viitekehystä, ei mitään sääntöjä. Jos novellissa oli merkittävässä osassa paprika, yksi päätteli, että paprika edustaa vinoutunutta isäsuhdetta, toinen piti punaista paprikaa kommunismin vertauskuvana ja epäili novellin kertovan riipaisevasti kommunismin tuhosta kun taas kolmas näki paprikassa symbolin ihmisen ikuisesta elämästä, jonka tämä saavuttaisi syömällä paprikaa.
Metodikurssilla tehtävänämme oli kirjoittaa essee, jossa aluksi esittelisimme valitsemamme metodin ja sitten "analysoisimme" valitsemaamme aineistoa kyseisen metodin avulla. Minä valitsin diskurssianalyysin, sillä se kuulosti mielenkiintoiselta ja käyttökelpoiselta. Asiaan vaikutti se, että diskurssianalyysista kertonut luennoitsija oli analysoinut saatananpalvontaan liittyviä lehtileikkeitä diskurssianalyysilla.
Ensimmäinen vaihe esseessä on perehtyä kirjallisuuteen. Näin ollen kipitin kirjastoon, lainasin pinon kirjoja diskurssianalyysista ja aloin perehtyä - ja mitä enemmän perehdyin, sen vähemmän ymmärsin. Yritin ennen kaikkea etsiä keinoa tunnistaa ympäröivät diskurssit, jotta olisin voinut analysoida niitä. Kirjat esittelivät kyllä runsaasti erilaisia diskursseja, kertoivat niiden vaikutuksesta ja analysoinnista, mutta yksikään ei kertonut, millä tavalla tutkijat olivat päätyneet juuri kyseisten diskurssien olemassaoloon - kuinka he olivat tunnistaneet ja löytäneet ne. Ei sanaakaan. Diskurssianalyysin historian esittelystä pompattiin suoraan esittelemään diskursseja. Mistä ne diskurssit tunnistaisi, siitä kirjat vaikenivat täysin. Siinä minä sitten olin mielenkiintoisen aineistoni (lehtileikkeitä kotiäidit vs uraäidit -teemasta) kanssa ihmettelemässä, että kuinka tunnistaisin aineistoni diskurssit. Eikä aikakaan kun näyttämölle astui punainen käpy.
Punaisen kävyn historia on seuraava: joskus lukion äidinkielen tunneilla opettajamme kertoi eräästä runoilijasta, jonka yhdessä runossa mainittiin "punainen käpy". Innokkaat analysoijat repivät tietysti mitä kosmisempia tulkintoja tästä punaisesta kävystä. Kun kyseinen runoilija sattui kerran luokkaan kertomaan jostain, häneltä kysyttiin, että mitä se punainen käpy oikeastaan tarkoitti. Hämmentynyt runoilija sanoi, että ei mitään, se on vain punainen käpy. Vain punainen käpy.
Siinä tuskaillessani diskurssianalyysin kanssa punainen käpy saastutti mieleni: mitä muuta diskurssianalyysi oikeastaan oli kuin punaisen kävyn selittämistä oman mielikuvituksen avulla. Mitä muuta mikään metodi oli? Retorinen analyysi, narratiivinen kerronta, kognitiotiede, semiotiikka... Mitä muuta kuin hatusta vedettyjä, oman mielikuvituksen höystämiä satuja?! Miksi punainen käpy ei voi olla vain punainen käpy? Tai miksi ei joku voi kertoa, kuinka sitä tutkimusta tehdään sen sijaan, että opiskelija jätettäisiin siihen uskoon, että koko tutkimus onkin pelkkää sadunkerrontaa? Älkää ymmärtäkö väärin, osaan minä satuja kertoa, mutta en kuvitellut, että joutuisin kertomaan niitä metodikurssini esseessä!
Punainen käpy voitti enkä suorittanut metodikurssiani. Nyt en tiedä, mitä teen graduni kanssa, jos punainen käpy hyökkää jälleen kimppuuni. On ihmisiä, joille analyysien sepittäminen ei olisi mikään ongelma, mutta minulle se on. Minusta tuntuu kuin minua olisi huijattu, aivan kuten muinoin lukiossa, kun täytyi novelleja analysoida. Minun piti tehdä vakavaa tutkimusta, paljastaa jotain todellisuudesta, mutta päädyinkin kirjoittamaan satuja! Samalla vaivalla olisin voinut mennä Oriveden luovan kirjoittamisen opistoon!
Mutta pakko se gradu on tehdä, jos mielii valmistua. Valmistaudun siis kertomaan kaikkien aikojen parhaimman sadun uskonnosta, venäjästä ja EU:sta. Eläköön diskurssianalyysi.
9 Comments:
Mitään en lukiossa liikunnan lisäksi inhonnut niin kuin pakollisten äidinkielenkurssien analyysiä. Oli novellianalyysiä, ja jopa runoanalyysiä. Harrastin niihin aikoihin säveltämistä, siis musiikin "tekemistä" tietokoneella, ja tein kerran oikein synkän kappaleen, ja sen nimeksi tuli melkein itsestäänselvästi runoanalyysi. Niin mustat olivat tunteeni mokomia kohtaan.
Ei kait siinä nyt muu häirinnyt, paitsi ettei punainen käpy voinut kertakaikkiaan olla vain punainen käpy, vaan kaikesta piti löytää kieroutuneita isä- ja äitisuhteita jos mieli hyväksytyn arvosanan saada.
Oikeastaan minulla ei itse asiaan ole mitään lisättävää, halusinpa vaan todeta, että fiilikset ovat täälläkin samoja. Onneksi valitsin objekt... ei-human... koulutusalan, jossa ei ole va(a)raa satuilla (joutua satuilemaan).
Tosin voisihan "satuilevaa tiedettä" puolustaa sillä, että tutkijan on hyvä osata keksiä erilaisia teorioita ja katsoa sitten, miten faktat teoriaa tukevat, vai tukevatko ollenkaan. Tosin minuakin kyllä häiritsisi sellainen lähestymistapa.
Määrällinen tutkimus on sitä oikeaa tutkimusta. Laadullinen on pääosin samaa osastoa kuin taidekriitikoiden arviot tai runoanalyysit ja joskus tuntuu, että se on olemassa ihan sen vuoksi, että matemaattisilta taidoiltaan avuttomat ihmisetkin voisivat tehdä "tutkimusta". Pseudotiedettä siis, hyvänä esimerkkinä naistutkimus.
Novelli- ja runoanalyysit ovat kyllä yksi hirveimmistä keksinnöistä sitten radion soittolistojen. Vihasin äidinkieltä lukiossa juuri tuon vuoksi. Arvosanatkin olivat siellä 5 ja 6 tietämissä, mutta kirjoituksissa napsahti eximia.
minä tykkäsin aina koulussa äikästä ja kirjallisuudesta, mutta kaikenlaista kirjallisuuden analysointia pelkäsin. yleensä analyyseistä tuli kuitenkin kymppejä ja ysejä...minua se hämmästytti joka kerran. varsinkin silloin, kun sain äidinkielen aineistoaineesta yo-kirjoituksissa laudaturin. analysoin aineessa yhtä novellia, josta en saanut kerrassaan mitään irti.
luulin aina, että jossain vaiheessa lukiossa analyysia opetettaisiin jollain tavalla, mutta ei. kuvittelin jopa, että koska olin vaihtanut lukiota ensimmäisen vuoden jälkeen, kurssisisällöt olisivat olleet jotenkin erilaisia, ja olin ehkä missannut sen analyysiopetuksen.
viimeinen tippa tuli yliopistossa kirjallisuuden johdantokurssilla. ensimmäinen tehtävä oli analysoida YHTÄ ruonoa KYMMENEN sivun ajan. ja analyysiä ei saanut kuulemma tehdä analyysin vuoksi. siihen loppui minulta kirjallisuuden opiskelu.
(anteeksi vuodatus, mutta näin traumaattisesta asiasta tulee paljon tekstiä.)
Taudinkantajassa oli parikymmentä vuotta sitten ohjeet graduntekoon. Ensin valitaan aihe muotoa "Postfilosofinen diskurssi ja xxx", jossa xxx voi olla mitä hyvänsä. Sitten otetaan kasa paperia,sulkeudutaan sen
kanssa huoneeseen ja kirjoitetaan paperille mitä mieleen sattuu tulemaan. Jos ei saa paperille mitään, se ei haittaa, koska vaikeneminenkin on diskursiivista toimintaa.
Etkö voi marssia laitoksella pyörivien tutkijoiden / luennoitsijoiden luokse ja kysyä heiltä miten he valitsevat diskurssin?
Parhaita/pahimpia gradunteko-ohjeita ovat olleet neuvot kuten:
- tee sellaisesta aiheesta, johon löytyy helposti paljon taustamateriaalia. (Siis ei haluta tehdä tutkimusta, opiskelija halutaan vain ulos laitoksesta.)
- kirjoitat vain jotain, kunhan saat 80 sivua aikaiseksi, niin ohjaajan kanssa siitä saadaan helposti muokattua hyväksyttävä gradu. Jos ei muuten onnistu, niin puppugeneraattori käyntiin. (Jeps, laitoksen johtaja käyttää itse sanaa "puppugeneraattori".)
Mhmh... kysy kokeneemmilta, ehkä siten saat jotain heistä irti. Tutkijoilla täytyy olla jotkut kriteerit tutkimustensa suorittamiseen. Joskus sieltä löytää vain mutua.
Tosin tutkinnon saa tehtyä ilman suurensuurta ajatusta. Valitettavasti.
Sen mitä oon diskurssianalyysiin tutustunut ja siitä luullut ymmärtäväni, voin koittaa tässä kertoa.. Sulle ei voida ensin kertoa, miten löydät diskurssin, jota sitten alat analysoida, koska diskurssianalyysin tarkotuksena on nimenomaan löytää niitä diskursseja. Siis analysoida aineistoa ja erottaa sieltä diskursseja. Analyysin tulos on se, että millaisia diskursseja löytyy. Tätä voi sitten verrata siihen, millaisia diskursseja muut on löytäneet samantapaisista aineistoista -toki voi myös katsoa, löytäiskö aineistostaan samoja diskursseja kuin joku jossain aikaisemmassa tutkimuksessa.
Ihan samalla lailla, kun jos tarkoitus on tutkia korrelaatioita tai regressiota -vaihda vaan sopivat sanat edeltävään tekstiin. Ei se siis sen ihmeellisempää ole kuin Aito ja Oikea kvantitutkimus. Analyysi ja sen tulokset pitää sitten selittää lukijoille niin, että käy mahdollisimman selväksi, miten tuloksiin on päädytty. Ja sitten vielä on hyvä osata sanoa niistä tuloksista jotain, että mitä tää nyt sit merkkaa (ns. tulkinta).
Samaa se on kaikki tutkimus - kuulostaa niin pirun yksinkertaiselta, mutta jos sen haluaa tehdä hyvin ja ymmärtää mitä tekee (niinkun sä selvästi haluat), ei mistään saakaan valmiita neuvoja ja malleja ja on pirun hankalaa.
Ai niin, yhtä vähän Suuren Totuuden löytämistä määrällisessä tutkimuksessa on. Kyllä sekin on yhtä usein sitä, että tehdään numeroita ja taulukoita, kun ne on Uskottavia, ja kerrotaan niillä mitä huvittaa, mitä satutaan itse uskomaan oikeaksi, tai mikä kuulostaa hyvältä. En tiedä, pelastaako mikään. Ehkä se, että lakkaa uskomasta Tieteeseen Suurena Objektiivisena Totuutena ja alkaa sen sijaan nähdä oman vastuunsa mahdollisena tieteentekijänä, ja yrittää olla mahdollisimman rehellinen - edes itselleen.
Kyllä punainen käpy saa olla vain punainen käpy. Toisaalta vaikka kirjailija ei itse näe muuta kuin punaisen kävyn, siinä saa joku muu nähdä vaikka mitä - ja aivan perustellusti. Kyse on siis minustakin mielikuvituksen käytöstä, mutta tulkinnan perustelu on se, mikä tekee analyysistä väärtin tai ei.
Pakotettu analyysi on ongelma. On ikävää, jos analyysin kohteelle ei anneta vaihtoehtoa, vaan jokaisen on analysoitava tasan sama kohde (esim. novelli tai runo) ja saatava siitä jotain irti. Harvan mielikuvitusta ruokkii mikä tahansa aihe.
Toki jos mikään materiaali ei tunnu herättävän ajatuksia sen teemoista (tai diskursseista) voi jo miettiä, onko tieteellinen kirjoittaminen se oma juttu vai kannattaako keskittyä tieteelliseen murjottamiseen. Gradun tein, mutta muuten valitsen jälkimmäisen.
osaatko vastata siihen, miksi
Radio DEI:n nimi on kuin on.
Lähetä kommentti
<< Home