Lomatunnelmia
Tämän hetkinen sijaintini on Zaporozhje, Ukraina, jälleen kerran. Tämä paikka ei ole suurenmoisen jännittävä, mutta reitti Kreikasta tänne oli sitäkin merkillisempi.
Vietimme tosiaan muutaman päivän Kalitheassa, Halkidikin niemimaalla, mistä jatkoimme Thessalonikin kautta Istanbuliin. Istanbulissa aloin vasta todella ymmärtää niitä, jotka valittavat tiettyjen kansanryhmien miespuolisten jäsenten käytöstä Suomessa. Turkkilaiset olivat kerrassaan raivostuttavia. Sultanahmetin turistialueella yli-innokkaita ja hyperaagressiivisia sisäänheittäjiä sai lähes potkia syrjään, jotta pääsisi eteenpäin ja kaikki roikkuivat koko ajan hihassa myymässä jotain. ”Where are you from? Aaa, Finland! I have a cousin there, in Turku? Nice, very nice. Buy this and that, moneymoneymoney, gimme money!” Koko ajan tuli joku kadulla kylkeen kiinni ja vinkui ostamaan kaikkea maan ja taivaan väliltä ja “ei” ei tietenkään kelvannut vastaukseksi. Teki mieli jo ryhtyä epäkohteliaaksi ja ärjyä, että kumpaa kirjainta arvon herrat eivät ymmärrä, ännää vai oota. Kuvottavan vastenmielistä touhua. Paska läävä koko Istanbul, täynnä typerää turistikrääsää ja mankuvia turkkilaismiehiä. Toivottavasti Turkki pidetään kaukana EU:sta.
Kaiken kukkuraksi on tietysti ihanien turkkilaisten suhtautuminen naisiin – suhtautuminen, joka tuntuu olevan varsin yleistä etelässä. Jos olet yksinäinen, selkeästi ulkomaalainen, vaaleaihoinen nainen, alta aikayksikön joku turkkilaismies änkee kylkeen. Ei todellakaan tarvitse olla kaunotar; itse en ainakaan ole hehkeimmilläni ravattuani pitkin poikin kaupunkien katua, kun suihkustakin on aikaa, tukka sojottaa joka suuntaan ja mekon virkaa toimittaa mustavalkoinen säkki, mutta turkkilaismiehiä eivät ulkonäölliset rajoitteet hetkauta. Aloitusrepliikki on aina: ”Where are you from?” ja jos ja kun siihen saa vastauksen, sitten alkaa toiminta, joka on käytännössä vonkaamista. Omista naisista kyllä pidetään huoli, mutta ulkomaalaiset naiset ovat pelkkiä käveleviä pilluja. Ja huomautan, että minähän en edes ole reissussa yksin vaan mieheni kanssa, mutta jos mieheni häipyi jonnekin pariksi minuutiksi, se oli ihan kylliksi.
Kreikassa en mokomaan törmännyt. Sisäänheittäjiä ja kauppiaita oli toki Kreikassakin, mutta kummatkaan eivät omaa edes kymmenesosaa turkkilaisnaapuriensa päällekäyvästä kauppataktiikasta ja kreikkalaiset miehet jättivät minut kokonaan rauhaan. Marokossa sen sijaan, kun muinoin lomaani vietin, touhu oli täydelleen samanlaista kuin nyt Turkissa.
Pitäkää hölmö maanne ja pysykää kaukana. Seuraavan kerran, kun joku ulkkis tulee vinkumaan asematunnelissa drinkille, minä ärjyn sille, että Suomessa suomalaisten tavoin eli pysy jumalauta kaukana tai tulee nessuun. Yäk.
Hurjin suorituksemme oli kuitenkin laivamatka Mustanmeren yli Istanbulista Ukrainaan. Kun saavuimme Istanbuliin, kirmasimme välittömästi Karaköyn satamaan, mistä laivat Ukrainaan lähtivät. Ulkomaanterminaalia vahtivat poliisit, jotka olivat ainoita mukavia turkkilaismiehiä, joihin koko reissun aikana törmäsin – eivätkä yrittäneet lainkaan vongata! Ukrferryn laiva, hulppea ”Juzhnaja Palmira” oli juuri lähtenyt ja satamassa kökötti enää kaksi laivaa, Hersoniin seilaava Viktoria ja Omega-1, jonka määränpää oli Jalta. Molemmat veloittivat lipuistaan melkoiset summat, Viktoria 110 dollaria, Omega 145. Kävimme kyselemässä myös lipputoimistoista, mutta ne myivät lippunsa kalliimmalla ja Ukrferryn seuraava laiva, johon oli paikkoja jäljellä, meni vasta torstaina (me olimme Istanbulissa perjantaina), joten se ei käytännössä ollut vaihtoehto. Harmi sinänsä, koska Ukrferryn laivat ovat niitä hienoja risteilyaluksia. Viktoria ja Omega ovat ensisijaisesti rahtilaivoja.
Päätimme sitten mennä Viktorialla, joka lähti lauantaina puolen yön paikkeilla. Matkustajaisäntä käski saapua paikalle la kello 15, jotta saisimme liput ja hyttimme, minkä jälkeen voisimme vielä seikkailla Istanbulissa ennen lähtöä. No, saavuimme kiltisti sovittuun aikaan ja menimme kahvilaan odottamaan lippujamme. Joku jäpikkä saapui puoli neljältä niitä rustaamaan, minkä jälkeen pääsimme laivaan, jossa matkustajaisäntä käski mennä baariin odottamaan. Hän hakisi meidät sitten sieltä ja osoittaisi hyttimme. Menimme siis baariin ja odotimme. Ja odotimme. Ja odotimme. Ja jumalauta vieläkin odotimme! Puolentoistatunnin odottelun jälkeen aloin jo käydä epätoivoiseksi, koska laivassa piti olla klo 20 eikä aikaa näyttänyt jäävän kaupungilla käyntiin, koska herra majaisäntä vain sääti kaikkea muuta. Lopulta oli pakko tehdä niin, että mies lähti maihin ja minä jäin odottamaan hyttiä, jonka saimme lopulta kello 19! Olin siinä vaiheessa niin hiilenä, että kun mies tuli takaisin, kiehuin yli ja haukuin koko Istanbulin ja typerän Viktoria-laivan lyttyyn. Miesparka joutui kuuntelemaan raivonpurkaustani. Kaiken kukkuraksi jouduimme maksamaan 30 dollaria lisämaksua, koska majamies päätti sitten kuitenkin sijoittaa meidän neljän hengen hytin sijasta kahden hengen hyttiin. Ja maksu tietysti vain dollareina, kiitos. Me euroturistit kun tapaamme raahata valtaisia dollariläjiä mukanamme.
Matka jatkui yhtä mielenkiintoisissa merkeissä. Laiva oli lastattu tavalla, joka saisi suomalaisviranomaiset repimään pelihousunsa, mutta Istanbulissa ketään ei tuntunut kiinnostavan. Yläkannella pönötti autoja, muilla kansilla pullisteli muoviin käärittyjä tuolia, alumiinitikkaita ja metalliputkia sekä kasoittain epämääräisiä laatikoita. En edes halua ajatella, kuinka täynnä ruuma oli, kun kerran kannetkin olivat täynnä tavaraa.
Laivan ravintolassa jokainen ateria oli kokemus. Keitot ja salaatit olivat hyviä, mutta tervan/savunmakuinen mehu ei lunastanut lupauksia ja pihviä piti leikata lihasvoimin. Aamulla tarjotut munat olivat puoliraakoja. Laivalla soineesta musiikista en viitsi edes kertoa, jotten säikyttäisi lukijoitani.
Kaikesta ylläolevasta kuitenkin selvittiin jokseenkin täysjärkisinä, mutta Ukrainan tulli oli kyllä viedä hengen. Kun lopulta pääsimme Hersoniin, laiva ei suinkaan puksuttanut satamaan ja tuupannut meitä maihin, ehei. Laivan viereen kiilasi alus, johon lastattiin matkustajien tavarat. Matkustajia oli reilu 60 ja osa selkeästi ammattimaisia Istanbul-Herson –välin reissaajia, joilla oli lasteittain kamaa, mikä merkitsi sitä, että uudelleenlastaus vei aikaa. Sillä välin jotkut tullijäpikät syynäsivät passejamme läpi. Sen jälkeen vuorossa oli matkustajien sysiminen pikkualukselle. Luonnollisesti luulimme, että pikkualus pian lähtisi satamaan, mutta ei, siinä sitä istuksittiin yli tunti ja mietittiin, päästäänkö koskaan pois.
Kun paatti lopulta otti suunnan kohti Hersonin matkustajaterminaalia, seurasi jotain vielä käsittämättömämpää. Matkustajia ei suinkaan päästetty ensin ulos vaan miehistö alkoi purkaa tavaroita maihin. Muutama köriläs kaivoi kamaa ulos ja kantoi portaat ylös aidan lähelle. Sen jälkeen joku vanha kääpä kipitti paikalle kärryjen kanssa, lastasi muutaman laukun kärryihin ja kuljetti tavarat kolmenkymmenen metrin päähän laituriaidasta, terminaalin portaille! Aivan käsittämätöntä touhua! Minä ja mies tuijotimme operaatiota leuat lattiassa. Ainakin tämän jälkeen on kaikki koettu.
Kun ukrainalaisten matkustajien (ja meidän) krääsä oli lopulta ulkona, oli aika päästää matkustajat ulos laivasta. Homma sujui niin, että 10 matkustajaa kerrallaan pääsi keräämään kimpsunsa ja suuntaamaan passi- ja tavaratarkastukseen. Muut seisoivat nöyrinä laivassa odottelemassa sadistitullimiehen lupaa nousta maihin. Toivottavasti alasin tippuu sen tullimiehen päähän.
Selvittyämme sadistitullimiehen ohi vastassa oli tosiaan passitarkastus. Herra ukrainalainen passimies syynäsi passia, sitten minua, kyseli ja uteli, hyvä kun ei kysynyt, mihinkä malliin alapäänne ajatelette vai ajeletteko lainkaan. Vastailin kärsivällisesti, sillä silmissäni siinsi jo ihana vapaus, joka koittaisi terminaalin ovien ulkopuolella. Passitarkastuksen jälkeen joku setä tarkisti vielä rahani ja koruni, jotka olin ohjeiden mukaan merkinnyt tulliselvityskaavakkeeseen. Piti oikein kaivaa ne esille repun pohjalta ja setä käänteli niitä ja kyseli, mikä kivi tämä tämmöinen on ja jahas, näinkö paljon se maksaa. Rimarillumarei.
Ja sitten, vihdoin, 48 tunnin jälkeen vapaus, oi ihana vapaus!
Ja jos vielä koskaan harkitsen sitä jumalanhylkäämää pikkupurtiloa, minut saa vapaasti kierittää korppujauhoissa ja paistaa rapeaksi.
P.S. terminaalin ovella herra majaisäntä tuli vielä kättelemään ja pahoitteli kovasti epämukaviiksia ja viivästymistä. Tuli kyllä vähän huono omatunto, kun oli koko ajan vain miettinyt, kuinka nasevimmin solvaa kyseistä kippoa blogissaan, mutta ei voi mitään, totuus ei pala tulessakaan. Ihmisten on saatava tietää!
Vietimme tosiaan muutaman päivän Kalitheassa, Halkidikin niemimaalla, mistä jatkoimme Thessalonikin kautta Istanbuliin. Istanbulissa aloin vasta todella ymmärtää niitä, jotka valittavat tiettyjen kansanryhmien miespuolisten jäsenten käytöstä Suomessa. Turkkilaiset olivat kerrassaan raivostuttavia. Sultanahmetin turistialueella yli-innokkaita ja hyperaagressiivisia sisäänheittäjiä sai lähes potkia syrjään, jotta pääsisi eteenpäin ja kaikki roikkuivat koko ajan hihassa myymässä jotain. ”Where are you from? Aaa, Finland! I have a cousin there, in Turku? Nice, very nice. Buy this and that, moneymoneymoney, gimme money!” Koko ajan tuli joku kadulla kylkeen kiinni ja vinkui ostamaan kaikkea maan ja taivaan väliltä ja “ei” ei tietenkään kelvannut vastaukseksi. Teki mieli jo ryhtyä epäkohteliaaksi ja ärjyä, että kumpaa kirjainta arvon herrat eivät ymmärrä, ännää vai oota. Kuvottavan vastenmielistä touhua. Paska läävä koko Istanbul, täynnä typerää turistikrääsää ja mankuvia turkkilaismiehiä. Toivottavasti Turkki pidetään kaukana EU:sta.
Kaiken kukkuraksi on tietysti ihanien turkkilaisten suhtautuminen naisiin – suhtautuminen, joka tuntuu olevan varsin yleistä etelässä. Jos olet yksinäinen, selkeästi ulkomaalainen, vaaleaihoinen nainen, alta aikayksikön joku turkkilaismies änkee kylkeen. Ei todellakaan tarvitse olla kaunotar; itse en ainakaan ole hehkeimmilläni ravattuani pitkin poikin kaupunkien katua, kun suihkustakin on aikaa, tukka sojottaa joka suuntaan ja mekon virkaa toimittaa mustavalkoinen säkki, mutta turkkilaismiehiä eivät ulkonäölliset rajoitteet hetkauta. Aloitusrepliikki on aina: ”Where are you from?” ja jos ja kun siihen saa vastauksen, sitten alkaa toiminta, joka on käytännössä vonkaamista. Omista naisista kyllä pidetään huoli, mutta ulkomaalaiset naiset ovat pelkkiä käveleviä pilluja. Ja huomautan, että minähän en edes ole reissussa yksin vaan mieheni kanssa, mutta jos mieheni häipyi jonnekin pariksi minuutiksi, se oli ihan kylliksi.
Kreikassa en mokomaan törmännyt. Sisäänheittäjiä ja kauppiaita oli toki Kreikassakin, mutta kummatkaan eivät omaa edes kymmenesosaa turkkilaisnaapuriensa päällekäyvästä kauppataktiikasta ja kreikkalaiset miehet jättivät minut kokonaan rauhaan. Marokossa sen sijaan, kun muinoin lomaani vietin, touhu oli täydelleen samanlaista kuin nyt Turkissa.
Pitäkää hölmö maanne ja pysykää kaukana. Seuraavan kerran, kun joku ulkkis tulee vinkumaan asematunnelissa drinkille, minä ärjyn sille, että Suomessa suomalaisten tavoin eli pysy jumalauta kaukana tai tulee nessuun. Yäk.
Hurjin suorituksemme oli kuitenkin laivamatka Mustanmeren yli Istanbulista Ukrainaan. Kun saavuimme Istanbuliin, kirmasimme välittömästi Karaköyn satamaan, mistä laivat Ukrainaan lähtivät. Ulkomaanterminaalia vahtivat poliisit, jotka olivat ainoita mukavia turkkilaismiehiä, joihin koko reissun aikana törmäsin – eivätkä yrittäneet lainkaan vongata! Ukrferryn laiva, hulppea ”Juzhnaja Palmira” oli juuri lähtenyt ja satamassa kökötti enää kaksi laivaa, Hersoniin seilaava Viktoria ja Omega-1, jonka määränpää oli Jalta. Molemmat veloittivat lipuistaan melkoiset summat, Viktoria 110 dollaria, Omega 145. Kävimme kyselemässä myös lipputoimistoista, mutta ne myivät lippunsa kalliimmalla ja Ukrferryn seuraava laiva, johon oli paikkoja jäljellä, meni vasta torstaina (me olimme Istanbulissa perjantaina), joten se ei käytännössä ollut vaihtoehto. Harmi sinänsä, koska Ukrferryn laivat ovat niitä hienoja risteilyaluksia. Viktoria ja Omega ovat ensisijaisesti rahtilaivoja.
Päätimme sitten mennä Viktorialla, joka lähti lauantaina puolen yön paikkeilla. Matkustajaisäntä käski saapua paikalle la kello 15, jotta saisimme liput ja hyttimme, minkä jälkeen voisimme vielä seikkailla Istanbulissa ennen lähtöä. No, saavuimme kiltisti sovittuun aikaan ja menimme kahvilaan odottamaan lippujamme. Joku jäpikkä saapui puoli neljältä niitä rustaamaan, minkä jälkeen pääsimme laivaan, jossa matkustajaisäntä käski mennä baariin odottamaan. Hän hakisi meidät sitten sieltä ja osoittaisi hyttimme. Menimme siis baariin ja odotimme. Ja odotimme. Ja odotimme. Ja jumalauta vieläkin odotimme! Puolentoistatunnin odottelun jälkeen aloin jo käydä epätoivoiseksi, koska laivassa piti olla klo 20 eikä aikaa näyttänyt jäävän kaupungilla käyntiin, koska herra majaisäntä vain sääti kaikkea muuta. Lopulta oli pakko tehdä niin, että mies lähti maihin ja minä jäin odottamaan hyttiä, jonka saimme lopulta kello 19! Olin siinä vaiheessa niin hiilenä, että kun mies tuli takaisin, kiehuin yli ja haukuin koko Istanbulin ja typerän Viktoria-laivan lyttyyn. Miesparka joutui kuuntelemaan raivonpurkaustani. Kaiken kukkuraksi jouduimme maksamaan 30 dollaria lisämaksua, koska majamies päätti sitten kuitenkin sijoittaa meidän neljän hengen hytin sijasta kahden hengen hyttiin. Ja maksu tietysti vain dollareina, kiitos. Me euroturistit kun tapaamme raahata valtaisia dollariläjiä mukanamme.
Matka jatkui yhtä mielenkiintoisissa merkeissä. Laiva oli lastattu tavalla, joka saisi suomalaisviranomaiset repimään pelihousunsa, mutta Istanbulissa ketään ei tuntunut kiinnostavan. Yläkannella pönötti autoja, muilla kansilla pullisteli muoviin käärittyjä tuolia, alumiinitikkaita ja metalliputkia sekä kasoittain epämääräisiä laatikoita. En edes halua ajatella, kuinka täynnä ruuma oli, kun kerran kannetkin olivat täynnä tavaraa.
Laivan ravintolassa jokainen ateria oli kokemus. Keitot ja salaatit olivat hyviä, mutta tervan/savunmakuinen mehu ei lunastanut lupauksia ja pihviä piti leikata lihasvoimin. Aamulla tarjotut munat olivat puoliraakoja. Laivalla soineesta musiikista en viitsi edes kertoa, jotten säikyttäisi lukijoitani.
Kaikesta ylläolevasta kuitenkin selvittiin jokseenkin täysjärkisinä, mutta Ukrainan tulli oli kyllä viedä hengen. Kun lopulta pääsimme Hersoniin, laiva ei suinkaan puksuttanut satamaan ja tuupannut meitä maihin, ehei. Laivan viereen kiilasi alus, johon lastattiin matkustajien tavarat. Matkustajia oli reilu 60 ja osa selkeästi ammattimaisia Istanbul-Herson –välin reissaajia, joilla oli lasteittain kamaa, mikä merkitsi sitä, että uudelleenlastaus vei aikaa. Sillä välin jotkut tullijäpikät syynäsivät passejamme läpi. Sen jälkeen vuorossa oli matkustajien sysiminen pikkualukselle. Luonnollisesti luulimme, että pikkualus pian lähtisi satamaan, mutta ei, siinä sitä istuksittiin yli tunti ja mietittiin, päästäänkö koskaan pois.
Kun paatti lopulta otti suunnan kohti Hersonin matkustajaterminaalia, seurasi jotain vielä käsittämättömämpää. Matkustajia ei suinkaan päästetty ensin ulos vaan miehistö alkoi purkaa tavaroita maihin. Muutama köriläs kaivoi kamaa ulos ja kantoi portaat ylös aidan lähelle. Sen jälkeen joku vanha kääpä kipitti paikalle kärryjen kanssa, lastasi muutaman laukun kärryihin ja kuljetti tavarat kolmenkymmenen metrin päähän laituriaidasta, terminaalin portaille! Aivan käsittämätöntä touhua! Minä ja mies tuijotimme operaatiota leuat lattiassa. Ainakin tämän jälkeen on kaikki koettu.
Kun ukrainalaisten matkustajien (ja meidän) krääsä oli lopulta ulkona, oli aika päästää matkustajat ulos laivasta. Homma sujui niin, että 10 matkustajaa kerrallaan pääsi keräämään kimpsunsa ja suuntaamaan passi- ja tavaratarkastukseen. Muut seisoivat nöyrinä laivassa odottelemassa sadistitullimiehen lupaa nousta maihin. Toivottavasti alasin tippuu sen tullimiehen päähän.
Selvittyämme sadistitullimiehen ohi vastassa oli tosiaan passitarkastus. Herra ukrainalainen passimies syynäsi passia, sitten minua, kyseli ja uteli, hyvä kun ei kysynyt, mihinkä malliin alapäänne ajatelette vai ajeletteko lainkaan. Vastailin kärsivällisesti, sillä silmissäni siinsi jo ihana vapaus, joka koittaisi terminaalin ovien ulkopuolella. Passitarkastuksen jälkeen joku setä tarkisti vielä rahani ja koruni, jotka olin ohjeiden mukaan merkinnyt tulliselvityskaavakkeeseen. Piti oikein kaivaa ne esille repun pohjalta ja setä käänteli niitä ja kyseli, mikä kivi tämä tämmöinen on ja jahas, näinkö paljon se maksaa. Rimarillumarei.
Ja sitten, vihdoin, 48 tunnin jälkeen vapaus, oi ihana vapaus!
Ja jos vielä koskaan harkitsen sitä jumalanhylkäämää pikkupurtiloa, minut saa vapaasti kierittää korppujauhoissa ja paistaa rapeaksi.
P.S. terminaalin ovella herra majaisäntä tuli vielä kättelemään ja pahoitteli kovasti epämukaviiksia ja viivästymistä. Tuli kyllä vähän huono omatunto, kun oli koko ajan vain miettinyt, kuinka nasevimmin solvaa kyseistä kippoa blogissaan, mutta ei voi mitään, totuus ei pala tulessakaan. Ihmisten on saatava tietää!
4 Comments:
Heh, Istanbul on vähän erikoinen kyl.
Vuosi 2001 tai jotain sinnepäin:
Hostellissa oli n uhkea 20v aussitytskä maailman niukimmassa asustuksessa. Ehkä niinkuin maailman väärin asuste Istanbuliin kaikille muille, mutta ei hänelle, kun oli mukana kolme jättikokoista jätkää.
Pidettiin hostellin katolla kaljaa juodessa suunnattoman huvittavana sitä, ettei tytskä varmaan koskaan tajunnut miten suunnatonta turhautumista paikalliset miehet saivat hänestä. Riippumatta panetuksen tai vitutuksen määrästä, niin mitään he eivät voi sanoa, saati tehdä, kun gorillat suojelivat koko ajan :)
Toinen tapaus samalta reissulta
Istuskelin jossain kauempana keskustasta, kun joku 50v äijä tuli juttelemaan. Mieleenjäänyt osuus siitä, on se että hän piti kovin loistavana asiana sen, että Turkkiin oli tullut valtionbordellit, eikä turhautuneiden nuorten miesten tarvitse enää raiskata saadakseen pimppaa. (onkohan tuo paikallinen käsitys liberaaliudesta)
About tämän jälkeen hän kysyi lähdenkö hänen luokseen homostelemaan, johon taisin vastata jotain lähde yksin kotiis runkkaamaan ja jätä mut rauhaan tyyppistä.
Useimmiten miestentekemät iskuyritykset lähinnä hymyilyttää, mutta tuossa oli sen verran karu yhdistelmä irstasta vanhaa miestä ja paskoja asenteita, että ei mitään rajaa.
Yyh turkkilaiset.. Yhden kerran olen erehtynyt maahansa matkaamaan ja jäi kyllä ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi. Pysyisivät kaukana vaan.
Haloo Arawn, se on teidän naisten oma syy, että että Turkkilaiset gigolot on tollasia. Turkissa kun tarpeeksi pohjoismaalaiset ja brittilutkat jakaa ilmaiseksi jokaiselle vastaantulevalle miehelle, niin minkälainen käsitys niille mahtaa syntyä pohjoisen naisista? Oma syynne kun on pakko jakaa jokaselle ulkkikselle. Suomalaiset ja britit on pahimpia lutkia, se on ihan yleinen tieto kaikilla välimeren alueen turistikohteissa.
Aiotko nyt juosta joka kirjoituksessani haukkumassa suomalaisia naisia?
Hassua, kun kreikkalaiset eivat kayttaytyneet kuin turkkilaiset, vaikka pohjoismaalaiset kayvat Kreikassakin panettamassa itseaan.
Lähetä kommentti
<< Home