Hirmuisa kommunisti ilmoittautuu palvelukseen

Neuvostoliitto on Suomelle yhä kipeä aihe - aihe, josta ei saisi juuri puhua hyvää. Kun olin nuorempi, käsitykseni Neuvostoliitosta oli hyvin huono: se oli stalinistinen, suuri vankileiri, jossa ihmiset olivat alati huolestuneita, surullisia ja pelkäsivät joka hetki KGB:n mustatakkisten agenttien rynnivän sisään. Neuvostoliittolaiset itse olivat jäyhiä, julmailmeisiä ja ankaria. NL oli kerta kaikkiaan pahan valtakunta, jota tuli pelätä ja kauhistella - ja kaikki tämä siitä huolimatta, että lapsuuteni onnellisimmat kesät vietin juuri Neuvostoliitossa.

Silloin en juuri ajatellut asiaa, mutta päässäni oli muodostunut kaksi kuvaa, joista toinen oli "virallinen Neuvostoliitto" ja toinen oli oma Neuvostoliittoni. Edellinen oli se, millaiseksi suomalaiset lähteet, kirjat, televisio, ihmiset, NL:n kuvasivat, jälkimmäinen sisälsi omat kokemukseni kesistä Ukrainassa. Niissä ei ollut mitään jäyhää, surullista tai pelottavaa.

"Virallinen" kuva NL:sta tuntuu elävän yhä ja voivan hyvin jopa siinä määrin, että mitään hyvää siitä maasta ei saisi sanoa eikä maata etenkään saa kehua. Tai jos uskallat huomauttaa, että ihmiset eivät pelänneet siellä koko ajan (osa pelkää nykyään enemmän, kuvitelkaa), että ihmisillä oli rahaa, töitä, opiskelupaikkoja, harva kuoli nälkään, seuraa kysymys: "aijaa, olet sitten sellainen kommari, joka haluaa NL:n takaisin, eikö?"

Voi herramajee. Miksi ei saa kertoa asioista niin kuin ne olivat ilman, että täytyy jatkuvasti vakuutella, ettei ole kommunisti eikä halua NL:a takaisin eikä satu kuulumaan siihen ryhmään, joiden mielestä NL:ssa ei ollut mitään vikaa. Tietenkin oli, Stalinin aika erityisesti oli monelle hyvin julma - muista aina sanoa tämä, jos puhut NL:n hyvistä puolista. Yhtä hyvää puolta kohti täytyy mainita vähintään kolme miinusta tai sinua luullaan hirmuiseksi NL:n kommarikätyriksi.

Tästä päästään sulavasti nykytilanteeseen, jossa ihmisillä on tietty käsitys Venäjästä ja sen toimista. Koska monella ei ole juuri omakohtaisia kokemuksia tai kontakteja Venäjään ja venäläisiin, käsitys perustuu kuulopuheisiin ja mediaan. Harvapa oikeasti vaivautuu mitään kirjallisuutta kyseisestä maasta lukemaan. Minulla, vaikka olenkin tekemisissä venäläisten ja Venäjän kanssa, on myös tämä länsimaisempi käsitys maasta ja sen ihmisistä. Tämän vuoksi onkin ollut mielenkiintoista viettää aikaa Venäjällä ja keskustella heidän kanssaan, sillä se avartaa huomattavasti jo muodostunutta käsitystä ja saattaa jopa kääntää jotkut asiat nurin kurin. Yksi näistä asioista saattaa olla Tshetsenian sota.

Maanantain luennoijamme vaikuttaa sivistyneeltä ja tietävältä mieheltä. Viime luennolla hän käsitteli hetken aikaa Tshetsenian sotaa. Mehän olemme tottuneet ajattelemaan, että me olemme oikeassa, me tiedämme, kuinka asiat ovat ja ilkeä venäläinen media on vain syöttänyt venäläisille tukun pajunköyttä ja siksi nämä puolustavat kiivaasti Tshetsenian sotaa ja pitävät tshetseenejä laumana terroristihulluja. Meille on annettu ymmärtää, että tshetseenit ovat uljaita, isänmaanpuolesta taistelevia sotureita, joita julma Venäjä isotellakseen sortaa. Pieni Tshetsenia-parka sinnittelee häkellyttävän sitkeästi Suuren Karhun käpälien välissä taistellen viimeiseen veripisaraan saakka itsenäisyydestään. Eikö muka isolla Venäjällä olisi varaa antaa pienen pläntin itsenäistyä? Mitä se Tshetsenialla muka tekee? Eikä kukaan ei edes ajattele, että tshetseenit ovat muslimeja (muslimeja ei kovin usein tueta lännessä). Mitä siitä, heitähän potkii päähän iso paha Venäjä.

Miten on? Kuinka sota alkoi? Yleisesti kai ajatellaan, että tshetsheenit halusivat itsenäisiksi, väsäsivät julistuksen ja Venäjä rynni päälle. Itse Amnesty kertoo sivuillaan, että "Tshetshenian ensimmäinen sota alkoi joulukuussa 1994, kun presidentti Jeltsin määräsi järjestyksen palautettavaksi Tshetsheniaan. Ei mitään tarkempaa. Yksityishenkilö toistaa näkemystä itsenäisyyttä tavoittelevista tshetsheeneistä kotisivuillaan.

Opettajamme tarina oli toinen. Kuten kaikkien tosiaan tulisi tietää, tshetsheenit ovat muslimeja. Opettajamme mukaan 1980-luvun lopussa tshetsheeneistä tuli varsin kiivaita muslimeja - sharia otettiin käyttöön ja muutenkin yhteiskuntaa järjestettiin taleban-mallin mukaan hyvin uskonnollisesti konservatiiviseksi. Dudajevilla, joka oli demokraattisesti valittu johtajaksi, oli aluksi Kremlin tuki takanaan. Hän julisti Tshetshenian itsenäiseksi 27.10.1991 ja huomatkaa, että sota Venäjän kanssa alkoi vasta kolmisen vuotta itsenäisyysjulistuksen jälkeen. Aikaväli on melko pitkä siitäkin huolimatta, että Venäjä oli käymistilassa.

Tshetsheniassa puhkesi levottomuuksia. Sissisota hallitusta vastaan alkoi vuonna 1993. Opettajamme mukaan Venäjä olisi voinut sietää tilannetta yhdessä tasavallassa, mutta kun levottomuudet ja itsenäistymispyrkimykset levisivät Tshetshenian naapuritasavaltaan (en kuollaksenikaan muista nimeä), Kremlin sietokyky oli täynnä ja hyökkäys alkoi.

Tämä on ihan eri tarina kuin mitä me olemme kuulleet. Tshetsheenit eivät olekaan vain jaloja itsenäisyystaistelijoita vaan talebanien kaltaisia konservatiivimuslimeja, jotka nujakoivat reippaasti keskenäänkin. Tämä tuo myös mieleen erään tietyn toisen sodan, nimittäin USA:n Afganistanin sodan. Olihan toki Yhdysvaltojen sopivaa änkeä kukistamaan aivan vieraan maan konservatiivinen teokratia, mutta Venäjä on maailmanluokan roisto, kun tekee saman alueella, joka kuitenkin virallisesti kuuluu sille.

Sitä paitsi, kuvitelkaa tilannetta, jossa joku osavaltio haluaisi irrottautua Yhdysvalloista. Jäisikö USA vain pyörittelemään peukaloitaan ja toteaisi, että mene vaan, hyvät jatkot? Ei se jäisi - eikä jäänyt. Yhdysvaltain sisällissota ei ollut mikään humanitaarinen orjasota, kuten annetaan ymmärtää vaan etelä halusi yksinkertaisesti itsenäistyä, eroon pohjoisesta, kun taas pohjoinen ei tykännyt ideasta. Pohjoinen otti voimakeinot käyttöön ja voitti. Venäjä tekee vain ja ainoastaan saman.

Tietysti Venäjän armeija teki sodassa lukemattomia virheitä, jotka eivät maksaneet vain tshetsheenien henkiä vaan myös venäläisten sotilaiden. Edes opettajamme ei ollut tästä eri mieltä eikä vähätellyt venäläisten raakuutta Tshetsheniassa. Tshetsheniaa pidetään hirveänä ihmisoikeuskonfliktina ja sitähän se tietysti onkin - sota on AINA ihmisoikeuskonflikti. Jos YK:n ihmisoikeusjulistuksessa sanotaan, että ihmisellä on oikeus elämään ja jos sota tunnetusti loukkaa rajusti ihmisen oikeutta elämään yleensä viemällä tämän hengen, sota on ihmisoikeusloukkaus jo itsessään. Mutta ei se eroa mitenkään niistä muista ihmisoikeusloukkauksista, joita maailmalla harrastetaan: Darfur, Somalia, Irak...

Tietenkään en kannata itse sotaa. Siitä tulee puhua eikä ole väärin painostaa Venäjää lopettamaan sota, mutta se ei voi sitä täysin yksin tehdä paitsi pudottamalla pari atomipommia alueelle, jonka jälkeen siellä elävät vain mutanttimyyrät. Enkä myöskään ajattele, että Venäjä olisi hyvis ja uhri. Venäjä on kuitenkin selkeästi vahvemmassa asemassa, Venäjä kieltäytyy järjestelmällisesti avusta tai sovittelutarjouksista varjellen mustasukkaisesti itsemääräämisoikeuttaan ja Venäjä on syyllistynyt käsittämättömiin raakuuksiin. Eikä sekään ole mitenkään taattua, että opettajamme oli oikeassa. Silti, opettajamme näkemys toi ajattelemisen aihetta - ehkä hän ei ole oikeassa, totta. Mutta olemmeko me?