Rakkaat opettajamme

Ajattelin kertoa tanaan opettajistamme, mutta aivan alkuun pikkuisen venalaisesta opiskelutyylista. Se on huomattavasti tiukempi kuin Suomessa. Opettajia puhutellaan aina etu- ja isannimella: "Natalia Arkadievna", eika valihuutoja tai muuta moykkaa noin vain sallita. Jarjestys ja kuri yliopistossakin on varsin tiukkaa, opettajille ei kauheasti vaiteta vastaan, ainakaan aggressiivisesti. Meilla tama ei tosin (valitettavasti) pade, ehka siksi, etta me olemme ulkomaalaisia ja opettajat haluavat jonkinlaista keskustelua. No, tasta hiukan enemman myohemmin.

Historiaa ja maantuntemusta meille luennoi velmusti virnuileva ja vilkuileva miekkonen, jolla on hyvin elavaiset silmat ja hymy herkassa. Han on juuri se, joka kertoilee meille tukuittain karmeita lukuja Venajalta. Minulla ei oikeastaan ole hanesta muuta ihmeellista sanottavaa, siis sen lisaksi, etta han on ihan hyva luennoitsija (tosin haisee etupenkkilaisten mukaan hielta). Paitsi tama yksi asia: han saisi pitaa vahan paremmin kuria. Meilla on nimittain tama yksi Suulas Henkilo ja viime luento meni kaytannossa opettajan ja Suulaan valiseksi keskusteluksi. Heista se oli ehka kivaa, meista muista ei. Minusta oli hakellyttavaa, kuinka rohkeasti ja royhkeasti Suulas vaitti opettajalle vastaan. Alkaa ymmartako vaarin, en tarkoiita, etteiko opettajan kanssa saisi olla eri mielta, mutta kun tama opettaja on asunut koko elamansa Venajalla ja opiskellut Venajan historiaa, poliittista tilannetta ja muuta ja sitten ilmaantuu henkilo, joka hyokkaavasti ja kiivaasti ilmaisee tietavansa ja tuntevansa asiat paljon paremmin kuin tama opettaja. Kylla Suulas tietaa - hanella kun on miljoona venalaista tuttua ja han on katsokaas kuullut sita ja tata.

Sitten on ukrainalaissyntyinen, paljon naurava ja kasillaan viuhtova nainen. Han pitaa meille maantuntemuskurssin toista osiota. Hanenkin tunneillaan Suulas paasee loistamaan kirkkaana tahtena ja takarivi istuu hipihiljaa. Viime tunnilla selvisi muun muassa se, kuinka taikauskoista porukkaa opettaja ja suurin osa oppilaista ovat. Mina istuin takana, silmat lautasina ja ajattelin, etten ole koskaan tuntenut itseani niin suomalaiseksi - ei niin, etteiko kukaan Suomessa uskoisi pahaan silmaan, sirpaleisiin, uniin, ennemerkkeihin ja sen sellaiseen, mutta yleensa ne ovat vanhat ihmiset. Myonnan olleeni yllattynyt, kun kurssikaverini alkoivat tarinoida pahasta energiasta, pahan taikomisesta, rahan piilottamisesta hauta-arkkuun ja muusta vastaavasta. Uskontoakin sivuttiin, mutta en puuttunut keskusteluun kuin silloin, kun opettaja kysyi minulta suoraan jotain. Hei, saatan opiskella uskontoa, mutta en sotke lusikkaani siihen keitokseen.

Puhekurssia vetaa jotenkin intohimoisen oloinen nainen, joka on taysin valmis syottamaan meille omia mielipiteitaan. "Eihan se nyt niin mene!" ja "Kuinka voi olla?" ovat hanen lempilauseitaan. Tunnit venyvat kiivaiksi vaittelyiksi, jotka laittavat paan pyoralle. Yleensa puhe on siita, kuinka huonosti Suomessa asiat ovat. :D Ja mina esiinnyn nailla tunneilla aina huonosti, koska jostain syysta kieleni menee solmuun. No, ei se mitaan, ei siella paljoa tarvitse puhua, ydinryhma hoitaa kylla sen meidan muiden puolesta. :)

Tekstikurssin opettaja on vahan hiirimainen, mutta mukava. Han osaa ainakin opettaa ja kurssi on erinomaisen hyodyllinen. Eika siella nouse kiivasta kranaa aiheesta X! Oi, se on lepoa. Tai no, toita siella tehdaan enemman kuin muilla kursseilla, vaikeita ja hankaliakin toita, mutta se on vain hyva. Muut kurssit vaikuttavat jotenkin... sellaiselta oleilulta. Ja kun ydinryhma vaan pulputtaa, sita ihmettelee, mitahan pirua mina taalla tunnilla teen.

Viimeinen opettaja, venalaisen kirjallisuuden opettaja, on lempparini. Han on iakkaampi, arvokas rouva, joka kertoilee hyvin ja mielenkiintoisesti Tshehovista, Gogolista ja kumppaneista - ja tama on paljon sanottu, koska minua ei venalainen (eika minkaanmaalainen) kirjallisuus itsessaan erityisemmin kiinnosta (yksittaiset kirjat toki). han on myos jotenkin rauhallinen, minka vuoksi ehka hanen tunneillaankin on rauhallista, vaikka mielipiteita kylla esitetaan ja teksteja analysoidaan. Pidan myos erityisesti kaikista pikkutarinoista, joissa han kuvailee, millaista oli neuvostoaikana, mita tehtiin, miten oltiin ja muuta.

Mutta. Syy, miksi mainitsin alussa tuon tiukemman opetuskulttuurin on se, etta mina itse asiassa vahan kaipaan sita. Kun se antaisi muillekin tilaa olla ja oppia kuin vain talle Suulaalle. Meidan nelosryhmamme viela parjaa, silla me olemme kaikki kaksikielisia, mutta se luento on hankala, koska siella ovat kaikki oppilaat ja kun Suulas ja opettaja alkavat kiistella, muilta oppilailta menee lahes koko tunti hukkaan. Minusta ei ole reilua, etta yksi oppilas tuolla tavalla dominoi tunteja ja vaatii itselleen niin paljon aikaa ja huomiota, etta se hairitsee jo muiden oppimista.

Mita muuhun tulee, yleiseen eloon ja oloon, hyvin menee. Sunnuntaina kavimme oopperassa, Figaron haat Mariinski -teatterissa. Oi, se on kaunis teatteri, kaunis ja vanha! Ulkoa klassissismia edustava, vaaleanvihrea ja valkoinen, sisalta koristeellinen ja hurmaava. Kynttelikotkin on sailytetty, joskaan kynttilat eivat tietenkaan ole aitoja vaan sahkoisia. Ensi viikon lauantaina menen sinne katsomaan viela Ruslanin ja Ljudmilan.

Saa ei ole kehuttava, mutta en anna sen lannistaa vaan olen hyvalla tuulella ihan vain kiusallanikin. Etta siitas saat, Pietarin saa, naytan sinulle kielta: plllrt!